Part 2

Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa, kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille, jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.

Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan. Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään, ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.

Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt, hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn. Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.

Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina, neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto, salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta. Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.

Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.

Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän kuuli äitinsä laulavan:

Tuuin, tuuin poikoani, Vaapotan vakaistani, Tuekseni tuulisäällä. Varakseni vastasäällä. Kyntäjätä, kylväjätä, Siemenen sirottajata, Uuen tuvan tekijätä, Unen saunan saattajata.

Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.

* * * * *

Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa kävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.

Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta. Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh! kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh! Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa.

Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät. Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan, pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja.

Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat, kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista antimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät on avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja enimmin vapautta rakastava lintu.

Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan, oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen miehen edessä.

Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi: "Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko alkaa lämmittää."

Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta.

Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta, milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä, rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan. Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan polki, voi henki vaaraan joutua.

Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla.

TOINEN LUKU.

Maja ja nuotio.

Majapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien kuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta. Alempaa, kosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari isompaa kuusta. Niistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla tavalla.

Pystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin korkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan. Tukien kautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli kannattaa koko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin pitkä riuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin viiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin hiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja ladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta. Molempiin päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen punotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä pystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi lyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto katto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen.

Sitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin kuori irti isoina laattoina. Näillä "kuusenkoskueilla" peitettiin kattoriu'ut, ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten toinen poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä kuusenoksilla, sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin oikein pehmeä vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty muutamia vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina, joihin kontit ja pyssyt ripustettiin.

"Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä ainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin", sanoi Yrjö tyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen.

Pojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. "Mutta mitenkäs tässä eletään, kun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!"

"Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana tämmöisessä majassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää talvellakin. Kuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun ilmat käyvät sateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä, verhoammepa sivuseinätkin koskueilla ja selkäriu'usta annamme niiden riippua jalan verran alas, ettei tuulellakaan sade pääse majaan. Tämän avonaisen puolen eteen rakennamme oivan nuotion, joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei meitä sade haittaa, ei meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää raitista ilmaa ja nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme. Talveksi laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä nuotion rakentamiseen."

Kirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle. Siellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala kaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat paikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja annettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta poltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta katkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat maahan. Sitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista kappaletta, oksatonta suoraa, lujaa kappaletta.

"Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain pölkyt majalle."

Se oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin raskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata, ennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota rakentamaan.

Maa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle, kaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten asetettiin toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan vaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan. Kumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä yksi kummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle. Toinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli alasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta puusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin muodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille veistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne sytettiin palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen liekki nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut korkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta, jos antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi sytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin, joten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi.

Yöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion vaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin. Sillä kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä tapana sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta ei kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin olisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin.

"Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin", selitti Yrjö pojille, "etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion niiden väliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä sellaisessa majassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi toimeen tulimme."

"Kertokaa meille siitä", sanoi Antti.

"Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika", sanoi Yrjö, "nyt on meillä niin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa kartuttamaan."

"Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä oikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa."

"Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan laittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut, järvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää emme myöskään voi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten saisimmekin, ei ole sille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on, karjanrehua. Koetamme sitä kuitenkin vähän koota, niin ehkä kevättalvella, vielä jäiden ja soiden kantaessa saamme lehmän tänne hankituksi."

"Mitä metsän antimia me sitten saamme täältä?" tuumaili Olli.

"Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä emme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme voi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä jäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on meidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti kalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat keltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä nälkään kuole.”

"Mutta missä me marjoja säilytämme", sanoi joku pojista.

"Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava astioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta. Mutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan."

Seuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen, yksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien seuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin pari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi. Sen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen sylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne.

Kun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoi Yrjö tyytyväisenä:

"Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan olinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja hauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian."

"Ja me niistä", iloitsi Olli.

"Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu."

Yrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian onnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän arkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta pyydystetty.

"Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli", riemuitsivat pojat.

"Keitetään se heti", huudahti Olli, "sillä minulla on kova nälkä!"

"Vai keitetään", pisti siihen Antti vähän ivallisesti, "missä sinä sen keittäisit. Onhan meillä pata, mutta se jäi majalle."

"Elä ole milläsikään, Olli, keitetäänpä vainenkin", sanoi Yrjö. "Voisihan sen hiilloksessa paistaakin, mutta keitetään kalakeittoa. Ruvetkaa pojat haukea perkaamaan ja tulta tekemään, niin minä teen sillä aikaa padan."

"Savestako se pata tehdään kalaa niinkuin lintuakin varten?"

"Saatpahan nähdä."

Vähän matkan päässä kasvoi sievä koivikko ja sinne Yrjö suuntasi kulkunsa. Sileärunkoisesta koivusta hän kiskoi suuren eheän kappaleen paksua tuohta. Siitä hän käänteli kokoon korkeareunaisen ison ropeen. Nivottuaan taipeet yhteen pajun varvuilla heitti hän ropeen poikien eteen ja sanoi: "Tuossa on pata, vettä pataan ja pata tulelle."

Pojat katselivat ihmeissään suurta rovetta, mutta eivät ruvenneetkaan vastaan väittämään. He olivat niin tottuneet luottamaan Yrjön loppumattomaan neuvokkaisuuteen.

"Olisimmehan me voineet hakea rautapadan majalta, mutta hyvä on, että opitte kaikki metsänkävijän konstit, monesti ne voivat sattua hyvään tarpeeseen", sanoi Yrjö.

Iso rove täytettiin vedellä, asetettiin kannattimien varaan ja tuli tehtiin alle. Vedellä täytetty tuohiastia ei syty palamaan. Se mutkittelee ja käyristelee jonkun verran kuumuuden vaikutuksesta, mutta ei pala. Vähän ajan perästä alkoi vesi ropeessa kiehahdella, puhdistettu ja paloiteltu hauki pantiin pataan, veteen pantiin hyppysellinen suoloja, jotka Yrjö sitä varten oli mukaan varustanut. Kun vesi oli jonkun aikaa kiehua porissut, oli kalakeitto valmis.

"Ensinnä ovat vielä lusikat tehtävät, sitten vasta syömään päästään", neuvoi Yrjö.

"Kaikkeen sillä Yrjöllä on neuvo", sanoivat pojat katsellessaan, miten Yrjö leikkasi pyöreät kaistaleet hienosta puhdistamastaan tuohesta, käänsi ne poimulle ja kiinnitti varteen, jonka oli katajasta valmistanut ja pihdiksi halkaissut.

Oivalliselta maistui kalakeitto, jota retkeläiset totisina söivät paljain päin istuen pehmeillä sammalmättäillä.

Syötyään läksivät ystävämme vielä tutkimaan seutuja kulkien takimaisen lammen rantaa. Lammen rannoilla oli melkein yltympäri paikoin kapeampi, paikoin leveämpi kaistale pehmeätä, tasaista, korkean ruohon kasvamaa maata. Eräässä paikassa oli sievä veteen pistävä niemeke. Sitä Yrjö katseli ja lähti tarkoin tutkimaan.

"Pojat", huusi hän äkkiä, "tulkaapa tänne katsomaan, niin saatte nähdä jotain oikein mukavaa."

Pojat riensivätkin Yrjön luo ja hän näytti heille korkeaan heinikkoon poljetun, noin vaaksan levyisen, omituisen polun.

"Mitä merkillistä tässä on?" kysyivät pojat.

"Onpa niinkin merkillistä", sanoi Yrjö, "tämä on metsähanhien polku. Niillä on se omituinen tapa, että ne aina nousevat maalle samoista paikoista, ja tallaavat rantaheinikkoon mukavia pehmeitä polkuja. Maalla ne käyvät syömässä ja lepäämässä. Mikään muu lintu ei tee tämmöisiä polkuja. Metsähanhi on suuri ja lihava lintu, ja sen liha on hyvin maukasta. Kaikesta päättäen on tässä lammessa pesinyt hanhipariskunta. Heti sen jälkeen kun poikaset kykenevät uimaan, jättävät ne pesimispaikkansa ja siirtyvät lammesta lampeen, etsien itselleen oikein korkearuohoisia, mutkikkaita rantamia turvapaikoikseen. Ne näet ovat loppupuolella kesää sulkasadossa eivätkä kykene silloin lentämään. Sen vuoksi ne heti poikien liikkeelle kyetessä kulkevat kapeita puroja ylös pieniin, syrjäisiin, turvallisiin lammikkoihin vaaralliseksi sulkasadon ajaksi. Silloin niitä on helppo pyytää, hätääntyneinä ne vaaran ahdistaessa painautuvat kaikki kiinnitysten johonkin ruohoiseen poukamaan. Siitä ne millä aseella tahansa saa paikoilleen surmatuiksi koko karjan."

"Lähdetäänkö nyt heti niitä etsimään", tuumaili Antti innoissaan.

"Emme lähde. Ensinnäkin ovat pojat vielä pieniä. Annamme niiden kasvaa, paremman paistin saamme niistä vähän myöhemmin. Toiseksi emme joudakaan niitä etsimään. Ovat voineet kulkea kauaskin. Pohjoiseenpäin on kokonainen sarja lampia. Ensimäinen, joka on likimpänä meidän majapaikkaamme, on, niinkuin jo mainitsin, Kotalampi. Sen rannalla on joskus ollut kalastajilla kota. Täällä on joskus käyty haukia pyytämässä, ja silloin asuttu kodassa ja siinä pyydyksiä kuivattu ja säilytetty. Tämä toinen lampi on Karhujärvi. Joskus maailmassa on karhu valinnut talviasuntonsa tämän lammen rannalta. Tästä ylöspäin on Luvaslampi, Laklalampi, Valkealampi ja kauimpana pieni Korpilampi. Teidän on opittava nämä seudut kaikki tuntemaan, kun tänne kerran asumaan jäämme, niinkuin ainakin minulla on aikomus."

"Mutta tällä kertaa jääkööt laklat rauhaan, samoin lammet. Meille koittaa nyt kiireinen työnaika. Ensin rakennamme Kota- ja Karhujärven väliseen viriävään salmeen katiskan, jossa pyydämme haukia. Linnustamaan ryhdymme myöhemmin. Samoin oravanpyyntiin. Nyt ammumme vain silloin tällöin jonkun metsonpojan paistiksemme. Tärkeimpänä puuhanamme tulee meidän kuitenkin pitää talviasunnon rakentamista ja karjanrehun kokoomista ja kaikenlaista kodin varustamista."

Näitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen ja siitä majapaikalleen.

KOLMAS LUKU.

Kotia varustetaan.

Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan, asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta, että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.

Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten. Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä", joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.