Part 11

Ilosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä ja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin nyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille. Kärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja vetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa selässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen kuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla.

Mutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja mäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un päälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon painuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli sellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja kulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä silta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan, ennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi se toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se kertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut.

Menihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa oli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle riittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus- ja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen asunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli soita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli sentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu kaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli, että siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron yli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu kaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki, hirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen sovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen. Tämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu. Antti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana perästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi kulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi ihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä.

Ennenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta kyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin tavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden.

Tämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille viimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää, kun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena talutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa ilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta ihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen saloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos.

"Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte", ehätti Olli ensimäiseksi sanomaan.

"Saittepahan siementä", sanoi Jaakko.

Mutta vanha Liisa arveli: "No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä metsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme, antaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi ravinnoksemme."

"Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa", sanoi Yrjö, "siinä on yksi kuorma, kolme kuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa, ne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun antaa."

"Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma", selitteli Antti kesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. "Ja se on niin viisas. Olisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli."

"Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako sillä ratsastaa?" kyseli Olli.

"Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on niin sukkela astumaankin."

Vielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu. Yhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen Jaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin mieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien peninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli kuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään kaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään uhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli tahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan mitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen elämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa.

Mutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat, sitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä, kun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä kokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle annettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti metsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin soitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi ollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille hevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun päässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään.

Kerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja Nopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi kalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen mielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa, etenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä.

* * * * *

Hyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen maahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä kaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan huuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia kantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin uutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä elettävä vesien ja metsän riistalla.

KUUDESTOISTA LUKU.

Ruis lainehtii.

Oli Juhannuksen aika, sunnuntaipäivä. Aamiaisen syötyä lähti Yrjö ulos kävelemään. Luonto säteili alkukesän heleässä kirkkaudessa. Koivujen lehdet kimaltelivat loistavan vihreinä auringon paisteessa. Yrjö ei kuitenkaan sitä ajatellut, vaan suuntasi kulkunsa kaskesmaalle samaa polkua, jota hän viime vuosina niin usein oli kulkenut. Noustuaan harjanteen yli ja kuljettuaan rinnettä alas ja taas toista ylös tuli hän suurelle aukealle metsän keskellä. Siinä oli vielä muutamia vuosia sitten kasvanut koskematon metsä, suuria lakkapäähonkia, tuuheaoksaisia kuusia ja koivuja, joilla oli rungot täysiä hirsiä. Nyt oli metsä poissa ja sen sijalla aaltoili viheriä laiho.

Sitä pysähtyi nyt Yrjö katsomaan. Vienossa tuulessa aaltoili laaja pelto. Rukiin oras alkoi tähkää tehdä. Tasapitkä, rehevä laiho heloitti rehevimmillään. Tuulenhenki synnytti harmahtavan aallon, joka kiiti yli viheriän selänteen. Toinen, kolmas harmahtava aalto seurasi perästä. Nyt aaltoili koko laaja laiho. Yrjöstä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän eläissään oli nähnyt.

Ilma oli lämmin. Routa oli jo kauan sitten lähtenyt maasta, kevät oli ollut aikainen. Kevätkesän halloja ei enää tarvinnut pelätä. Varmasti voi toivoa hyvää satoa. Ja Yrjö ajatteli sitä kiirettä, mikä heille tulisi, kun syksyllä suuri ruispelto oli leikattava. Ja sitten päästäisiin vihdoinkin uutisen makuun. Käsikivet oli hän jo viime talvena varustanut. Niillä oli vilja kotona jauhettava.

Nyt oli siis saavutettu se maali, jota varten he olivat koko ajan työtä tehneet. Ahmavaaran rinteelle oli jo kohonnut muutamia taloja ja tässä aaltoili suuri pelto. Ensi talvena voi koko siirtola elää rukiisella leivällä. Karjan alku oli heillä myös. Tästedes he voivat elää maanviljelyksen ja karjanhoidon turvissa. Tästä se alkoi säännöllinen elämä.

Luonnossa vallitsi rauha. Rauha vallitsi Yrjön mielessä. Sunnuntaista ei täällä salolla oltu paljon tiedetty. Kirkossa ei oltu vuosiin käyty. Koko uskonnollinen elämä oli vähiin kuivunut. Mutta nyt tuli Yrjön mieleen outo sunnuntai-rauha. Vuosiin ei hän semmoista ollut tuntenut. Hänelle juohtui mieleen menneet ajat, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa oli käynyt kirkossa vihillä. Se oli ollut tämmöinen kaunis, kesäinen sunnuntaipäivä kuin tämäkin. Aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta, kun he hiljalleen olivat astelleet kirkolta ruisoraan aaltoillessa läheisillä pelloilla ja kirkon kellojen juhlallisesti kumahdellessa.

Sama mieliala lienee muihin tarttunut. Tuolta tulivat Liisa ja Kerttu, Jaakko ja Anni ja heidän kintereillään pikku Jaakko, tulivat Antti ja Olli, Yrjön ystävän pojat. Tallella olivat orvot, miehiksi alkoivat varttua, kodittomilla oli nyt koti, leivättömillä oli leipää. Eikä vainolainenkaan ollut koskaan tänne löytänyt suurten soitten taa, suurelle suosaarekkeelle suuressa suomeressä. Tallella olivat kaikki, varttuneet ja edistyneet. Yrjö oli pitänyt lupauksensa, oli uuden, turvallisen kodin rakentanut ystäviensä perheille.

Kaikki Ahmavaaralaiset tulivat Yrjön luo. Yhdessä he ihailivat ruispeltoaan. Hiljalleen kävelivät pellon reunaa. Aina pysähtyivät ja katselivat. Ja heidätkin valtasi sama sunnuntai-rauha.

"Pitäisi mennä kirkkoon Jumalaa kiittämään kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on meille antanut", sanoi Liisa.

"Kiittäkäämme Jumalaa täällä, missä nyt olemme", sanoi Yrjö.

Mutta pikku Kerttu sanoi: "Minusta tuntuu, niinkuin täällä olisikin kirkko."

Ja rukiin oras aaltoili hiljalleen kesän vienossa tuulessa.