Part 20

Liikutettavalta ja samalla huolestuttavalta hänestä kuningattaren läheisyys tuntui, ja kuinka imartelevaa mahtavan hallitsijattaren suosio olikin, niin ei se hänestä kuitenkaan juuri paremmalta maistunut, kuin kultaiselle vadille asetettu, kauniisti koristettu ruoka, jota väkisin pakoitetaan syömään ja johon saattaa olla myrkkyä sekoitettuna ja joka maistuu inhoittavan imelältä, jos sitä viimeinkin maistelee.

Publius oli suora mies, ja sentähden hänestä niinkuin jokaisesta hänen kaltaisestaan väkinäinen rakkaus tuntui semmoisesta kädestä lähteneeltä kunnian osoitukselta, jota ei saata pitää arvossa ja jonka siitä syystä enemmin hylkää kuin vastaan ottaa -- niin kuin liioiteltu paljon ansioitamme suurempi kiitos, joka kyllä hullua ilahuttaa, mutta pikemmin suututtaa ymmärtäväistä miestä, kuin näyttää hänen kiitostaan ansaitsevan.

Hänestä tuntui siltä, kuin Kleopatra olisi aikonut käyttää häntä ensiksi rattoisaksi leikkikalukseen ja sitten edulliseksi välittäjäkseen, ja se suututti häntä ja huolestutti tätä vakavaa ja rehellistä nuorukaista niin suuresti, että hän mieluimmin heti jäähyväisittä olisi lähtenyt Egyptistä ja Memphiistä.

Kuitenkaan ei lähtö hänelle ollutkaan niin helppo, sillä aina Kleopatraa ajatellessaan, hänen mieleensä juontui myöskin Klea, samoin kuin synkkää yötä ajatellessa, myöskin kylmän kuun ihana loisto kuvautuu sisällisen silmämme eteen.

Samoin kuin hän oli pelastanut Irenen, samoin hän myöskin halusi toimittaa vapauden ruukunkantajattarien vanhemmille, ja hänestä tuntui täydelleen mahdottomalta Egyptistä lähteminen vielä kerran Kleaa näkemättä.

Hän halusi vielä kerran tavata tätä ylpeätä ja ylevää tyttöä ja sanoa hänelle, että hän oli ihana, kuninkaallinen nainen ja sanoa olevansa hänen ystävänsä, ja vihaavansa vääryyttä, ja oikeuden ja hänen itsensä tähden olevansa mielellään valmis suuriin uhrauksiin hänen ja hänen vanhempiensa hyväksi.

Vielä tänään ennen juhla-ateriaa hän aikoi uudelleen käydä Serapiin temppelissä ja pyytää erakkoa auttamaan häntä päästäkseen keskustelemaan hänen holhottinsa kanssa.

Kun Klea vaan tietäisi, mitä hän oli Irenen ja hänen vanhempiensa hyväksi tehnyt, silloin hän varmaankin osoittaisi, että hänenkin silmänsä saattoi ystävällisesti katsella, silloin hänen täytyi jäähyväisiksi ojentaa hänelle oikea kätensä, johon hän ajatteli molemmin käsin tarttuvansa ja painavansa sitä rintaansa vastaan.

Silloin hän mitä ylevimmin, lämpöisimmin sanoin, aikoi hänelle sanoa kuinka onnellinen hän oli, hänet löydettyään, ja kuinka vaikeata olisi hänestä erota.

Silloin tämä varmaankin tarttuisi hänen käteensä ja puhuttelisi häntä ystävällisin sanoin.

Ainoa Klean ankarasta, mutta kumminkin kauniista suusta lähtenyt lause hänestä näytti kallisarvoisemmalta, kuin Egyptin suuren ja rikkaan kuningattaren suutelo ja syleily.

Corneeliolainen saattoi, kun häntä ärsytettiin, vihansa vimmassa käydä liian pitkälle, mutta hänen kuvitusvoimansa ei ollut erinomaisen vilkas eikä tulinen.

Sillä aikaa kuin hänen hevoisiaan valjastettiin ja hän ajoi Serapiin temppeliin, ruukunkantajattaren ylevä kuva lakkaamatta liikkui hänen sielussaan, usein hän luuli kädessään pitäväänsä hänen kättään eikä ohjia, ja kun hän mielessään ajatteli, mitä hän jäähyväisiksi aikoi hänelle sanoa, ja kun hän luuli kuulevansa hänen liikutetulla äänellä kiittävän häntä hänen jalosta avustaan ja sanovan, ettei hän koskaan häntä unhoittaisi, silloin hän tunsi kyynelten kostuttavan silmiään, jotka moneen vuoteen eivät olleet niihin tottuneet, ja hänen mieleensä juohtui se päivä, jolloin hän omaisilleen sanoi jäähyväisiä, ensi kerran sotaan lähtiessään.

Silloin eivät hänen omansa, vaan hänen äitinsä silmät, olleet kyyneleistä välkkyneet ja hän huomasi, että, jos hän saattoi verrata Kleaa johonkin toiseen naiseen, niin hän enimmin oli sen ylhäisen matronan kaltainen, joka oli hänelle lahjoittanut elämän, että Klea suuren Scipio Africanuksen tyttären rinnalla näyttäisi samalta, kuin nuori Minerva ylhäisen Junon äidin rinnalla.

Hän pettyi suuresti toiveissaan, tavatessaan Serapiin temppelin ovet suljettuina ja huomatessaan täytyvänsä palata Memphiisen näkemättä sekä Kleaa että erakkoa.

Mikä tänään oli ollut mahdotonta, sitä hän huomenna saattoi uudelleen koettaa, mutta yhä kiihkeämmin hän ikävöi rakastettuaan ja tuskallinen kaiho valtasi hänet, ja jälleen teltassa istuessaan toista Roomaan menevää kirjettään päättäessään, aina vaan Klea hänen mieleensä juohtui, joten hänen totinen työnsä keskeytyi.

Senkin seitsemän kertaa hän hypähti pystyyn ajatuksiaan selvittääkseen ja yhtä usein hänen jälleen täytyi heittää kynä kädestään, sillä ruukunkantajattaren kuva asettui hänen ja hänen kätensä väliin.

Vihdoinkin hän itseensä suuttuneena löi edessään olevaan pöytään, painoi sitten niitä niin voimakkaasti vasten lanteitaan, että häneen oikeen koski ja tyytymättömänä päätti lujasti täyttää velvollisuutensa, ennenkuin muuta ajatteli.

Hänen rautainen tahtonsa pääsi voitolle ja hämärän tullessa hänen kirjeensä oli valmis.

Hän oli jo painamaisillaan sinetin vahaan sinettisormuksensa sardonyksiin piirretyn, sukunsa merkin, kun hänen palvelijansa ilmoitti mustan orjan tahtovan häntä puhutella.

Corneliolainen käski päästämään tätä sisälle ja neekeri ojensi hänelle taulun, jossa Euleus petollisessa tarkoituksessa Klean nimessä kutsui häntä keskiyön aikana saapumaan Aapishautojen luo.

Jumalien sanansaattajalta nuorukaisesta näytti tämä hänen vihollisensa kavala välikappale, ja intohimoisen joutuisasti sekä vähintäkään epäilemättä hän kirjoitti kurjalle savitaululle: "Minä tulen".

Publius tahtoi itse huomaamatta antaa äsken kirjoittamansa senaatille menevän kirjeen lähettiläälle, joka eilen oli tuonut hänelle kirjeen Roomasta, ja vaikka häntä tänä yönä olisi kutsuttu kuninkaallista aarretta noutamaan, niin hän olisi mieluummin siitä kutsumuksesta luopunut, kuin jättänyt Klean tapaamisen sikseen, siten hän ei missään tapauksessa saattanut ottaa osaa kuninkaan juhla-ateriaan, johon Kleopatra häntä kuitenkin hänen lupauksensa johdosta luultavasti odotti.

Hän kaipasi suuresti Lysias ystävätään; sillä hän ei millään muotoa tahtonut kuningatarta loukata, ja Korintholainen, joka tällä hetkellä varmaankin toimitteli turhanpäiväsiä asioita, oli yhtä taitava uskottavien keksinnässä kuin hän itse oli siinä taitamaton.

Hätäisesti Publius kirjoitti telttakumppanilleen muutaman sanan pyytäen häntä kuninkaalle ilmoittamaan, että tärkeät toimet häntä tänä iltana estivät häntä kuninkaan vieraana olemasta, heitti viittansa hartioilleen, pani päähänsä kasvoja varjostavan matkahattunsa ja läksi jalkaisin, seuralaisetta satamaan päin astumaan kirje toisessa ja matkasauva toisessa kädessä.

Sotamiehet ja vartijat, jotka täyttivät palatsin pihan, luulivat häntä lähettilääksi eivätkä huutaneet häntä luokseen, kun hän nopeasti ja rohkeasti riensi eteenpäin, ja siten hän viivytyksittä ja tuntematonna pääsi satamaan majapaikkaansa, jossa hänen vähä aikaa piti odottaa laivurien ja kauppiasten joukossa, ennenkuin hänen sanansaattajansa palasi hauskasta muukalaiskortteerista, jossa hän kostutteli kurkkuaan.

Publiuksen oli monesta asiasta tämän miehen kanssa sovittava, jonka huomisaamuna piti lähtemän Aleksandriaan ja Roomaan, mutta Publius tuskin malttoi kyllin kauvan viipyä, sillä hän luuli, että hänen jo kokonaista tuntia ennen keski-yötä piti lähtemän Klean määräämään, hänelle vanhastaan tuttuun paikkaan kuolleitten kaupunkiin, vaikka hän tiesi paljon lyhemmässä ajassa voivansa päästä perille.

Ikävöivästä aurinko liikkuu liian hitaasti ja ennen vaeltava tähti unhoittaa aikansa, kuin rakastaja, jota rakkaus on kutsunut.

Huomiota välttääkseen hän ei käyttänyt vaunuja vaan muulia, jonka majapaikan isäntä mielellään hänelle lainasi, sillä Roomalainen oli niin iloissaan toivoessaan Kleaa tapaavansa, että hän pisti kultarahan ravintolan isännän suloisen lapsen sormien väliin, joka oli nukkunut penkille ravintolan tiskin viereen ja kysymättä juomansa maaviinin hintaa, maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin jos se olisi ollut oivallista falernolaista.

Ihmetellen isäntä häntä katseli, kun hän aimo hypyllä keikahti korkean eläimen selkään sitä liikuttamatta, ja Publiuksesta itsestään tuntui, kuin hän ei poikaikänsä jälkeen koskaan olisi ollut niin riepas ja aivan vallattoman iloinen kuin tällä hetkellä.

Satamasta Aapishaudoille vievä tie oli toinen, kuin se, joka kulki sinne kuninkaan palatsista ja jota pitkin Klea oli mennyt, eikä se myöskään sen ravintolan sivu, jossa Klea oli murhamiehet nähnyt.

Päivällä toivioretkeläiset sitä tietä suuresti käyttivät, eikä Roomalainen saattanut siltä yölläkään eksyä, sillä muuli, jolla hän ratsasti, tunsi sen vallan hyvin. Sen hän tiesi, sillä kysyessään, miksi ravintolan isäntä tätä eläintä, elätti, oli hänelle vastattu, että se joka päivä vei Ylä-Egyptistä tulevia toivioretkeläisiä Serapiin temppeliin ja pyhien härkien haudoille. Hän siis saattoi aivan huoleti hyljätä isännän tarjoomuksen kun tämä hänelle muulin ohjajaa tarjosi.

Kaikki jotka näkivät hänen lähtevän liikkeelle, luulivat hänen palaavan kaupunkiin kuninkaan palatsiin.

Hiljaista ravia Publius ratsasti kaupungin katuja pitkin, ja kun jostakin ravintolasta ryyppivien sotamiesten naurua hänen korviinsa kajahti, niin hän olisi aivan mielellään siihen yhtynyt.

Kun sitten äänetön erämaa häntä ympäröi ja tähdet hänelle osoittivat, että hän liian aikaisin oli saapunut kohtauspaikalle, niin hän antoi muulin kulkea hitaammin ja mitä lähemmäksi määräpaikkaansa hän pääsi, sitä totisemmaksi hän kävi, sitä kiivaammin hänen sydämensä sykki.

Taisipa olla jotakin tärkeätä, tähdellistä, mitä Klea halusi hänelle kertoa tähän aikaan ja tämmöisessä paikassa.

Oliko Klea tuhanten muitten naisten kaltainen, ja kulkiko hän nyt lemmen hetken viettoon sen kanssa, joka muutamia päiviä sitten oli vastannut hänen silmäyksiinsä ja ottanut hänen orvokkinsa?

Kerran tämä ajatus väkisinkin valtasi hänen mielensä, mutta hän karkoitti sen pois, pitäen sitä mielettömänä ja hänelle itselleen sopimattomana.

Ennen kuningas saattaisi pyytää kerjäläistä kanssansa jakamaan valtakuntaansa, kuin tämä tyttö kutsuisi häntä salaisessa paikassa yhdessä nauttimaan Amorin suloisia antimia.

Luultavasti hän ennen kaikkia halusi varmoja tietoja sisarensa kohtalosta, varmaankin hän myöskin halusi puhella vanhemmistaan, mutta tuskinpa Klea kuitenkaan olisi päättäytynyt häntä avukseen kutsumaan, jollei hän olisi oppinut Publiukseen luottamaan, ja tämä Klean luottamus hänet ylpeydellä täytti ja samalla hän kiihkeästi ikävöi Kleaa, joka yhä voimakkaammin valtasi hänen sydämensä.

Sillä aikaa kuin muuli hitain, vakavin askelin synkimmässäkin pimeässä etsi tietä ja myöskin löysi sen, hän katseli taivasta ja kiilteleviä pilviä, jotka milloin mustina ja paksuina peittivät Silenen valon, milloin vaaleamman reunan ympäröimänä toisistaan eroisivat, jolloin kultainen kuun kaistale ne jakoi, kuten joutsen järven synkän pinnan.

Samalla hän lakkaamatta ajatteli Kleaa, ja haaveksien luuli näkevänsä hänet edessään, mutta toisenlaisena ja korkeampana kuin koskaan ennen, sillä hänen vartalonsa kasvoi hänen silmissään kasvamistaan ja oli vihdoin niin suuri, että hänen päälakensa ylettyi taivaasen saakka, että pilvet näyttivät hänen hunnultaan ja kuu hänen tummaan tukkaansa kimitetyltä loistavalta diademilta.

Mahtavasti tämä näky häneen vaikutti, hän laski ohjakset muulin kaulalle ja levitti kätensä sulkeakseen syliinsä ihanan utukuvan, mutta hänen eteenpäin ratsastaessaan se aina samalla väistyi, ja kun länsituuli puhalsi hiekkaa hänen kasvoihinsa, ja kun hänen silloin täytyi kädellään peittää silmänsä, niin se kokonaan katosi eikä enää näyttäinyt, ennenkuin hän oli saapunut Apishautojen luo.

Hän oli täällä toivonut tapaavansa sotamiehiä tahi vartioita, joiden huostaan hän olisi voinut jättää muulinsa, mutta sittenkun Osiris-Apiin temppelissä pappien öinen laulu oli tauonnut, ei koko aavassa erämaassa kuulunut hiiskaustakaan, ja kaikki, mikä häntä ympäröi, oli äänetöntä, mykkää ja liikkumatonta, ikäänkuin kaikki olisi ollut kuollutta. Vai oliko daimoni häneltä kuulon ryöstänyt? Hän luuli korvallaan käsittävänsä ainoastaan oman nopeasti liikkuvan verensä suhinan, mutta muuten ei hienointakaan ääntä kuulunut.

Niin äänetöntä ainoastaan kuolleitten kaupungissa yöllä, ainoastaan erämaassa.

Hän kiinnitti muulin ohjat kirjoituksilla peitettyyn kraniittipatsaasen ja kulki sitten määrättyyn yhtymäpaikkaan päin.

Oli keskiyö kulunut, sen hän päätti kuun asennosta ja hän alkoi jo itsekseen miettiä, odottaisiko hän siinä missä oli, vai menisikö hän ruukunkantajatarta vastaan, kun hän ensiksi kuuli keveitä askelia, ja kohta sen jälkeen näki pitkään viittaan käärityn korkeavartaloisen olennon astuvan sfinksikujanteelta suoraan häntä kohden.

Oliko se mies, vaiko nainen, oliko se se, jota hän odotti?

Ja jos se oli hän, oliko nainen koskaan niin mittelevin, melkeinpä juhlallisin askelin lähestynyt sitä ystävätään, jota hän on luvannut tavata.

Hän tunsi jo hänen kasvonsa.

Oliko se vaalea kuuvalo, joka ne niin verettömiksi, niin marmorin valkeiksi teki.

Hänen kasvojensa piirteet olivat hiukan jäykät, eivätkä ne kuitenkaan vielä koskaan, ei silloinkaan kuin hän punastuen vastaan otti Publiuksen orvokit, olleet näyttäneet niin moitteettoman ihanoilta, niin juonteiltaan säännöllisiltä ja jaloilta, niin ylhäisiltä ja niin herättäviltä.

Ainakin täyden minuutin molemmat seisoivat ääneti, vaikka olivat aivan vastatusten.

Sitten Publius keskeytti äänettömyyden, huudahtaen lämpöisesti, sydämmellisesti mutta kuitenkin kainosti matalalla, sointuvalla äänellään ainoastaan yhden sanan ja tämä sana oli hänen nimensä: "Klea."

Kuin jumalan tervehdys ja siunaus, kuin Sirenien laulun sointuisin ääni, kuin elämän ja kuoleman tuomarin suusta lähtenyt vapauttava julistus, tämä sana kajahti ja vavahdellen tunki neidon sydämeen, ja jo Klean huulet avautuivat yhtä syvällä ja sydämmellisellä äänellä vastaukseksi Roomalaiselle huutaakseen "Publius", mutta hän hillitsi itseään kaikilla sielunsa voimilla ja sanoi hiljaan ja nopeasti: "Sinä olet myöhään tänne tullut ja hyvä on, että sen teit."

"Sinä olet minua kutsunut", Roomalainen vastasi.

"Toinen on sen tehnyt, enkä minä", Klea koleasti ja hitaasti vastasi, ikään kuin hän nostaisi raskasta painoa, tahi ikään kuin hengittäminen kävisi hänelle vaikeaksi. "Seuraa minua nyt vaan, sillä tässä ei ole oikea paikka sinulle sitä selittää".

Näin sanoen Klea kulki Apishautojen suljettuja ovia kohti ja koetti sovittaa lukkoon samaa avainta, jonka Krates oli hänen huostaansa uskonut, mutta tämä oli vielä niin uusi ja hänen sormensa vapisivat niin suuresti, ettei tämä heti ollut hänelle onnistua.

Sillä välin Publius seisoi aivan hänen vieressään ja koettaessaan häntä auttaa hänen sormensa koskivat Klean sormiin.

Kun sitten, eikä suinkaan erehdyksestä hänen voimakas ja kumminkin vapiseva kätensä asettui Klean kädelle, niin tämä salli sen vähän aikaa olla siinä, sillä hänestä tuntui kuin lämpöinen pilven pyörre olisi hänen sydämestään liidellyt ja verhonnut hänen sielunsa ja lannistanut hänen tahdonvoimansa ja himmentänyt hänen silmäinsä nä'ön.

"Klea", Publius vielä kerran sanoi myöskin aikoen tarttua hänen vasempaan käteen.

Ikään kuin lyhyestä unesta todellisuuteen palautettuna, Klea veti heti kätensä Publiuksen kädestä, työnsi avaimen lukkoon, aukaisi oven ja sanoi melkein käskevän totisesti: "Mene sinä edelle!"

Publius totteli tätä käskyä ja astui juhlallisen, kallioon hakatun ja niukasti valaistun luolan laveaan eteiseen.

Hänen edessään oli kaareva käytävä, jonka loppua hän ei voinut nähdä ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olivat ne huoneet, joissa kuolleitten pyhien eläinten sarkkofaagit olivat.

Jokaisen tämmöisen mahdottoman suuren kivikirstun yläpuolella paloi yöt päivät lamppu, jonka valo, kuin valosta kudottu peite, tunkeutuen kaikkialle, missä vaan avonaisia hautakammioita oli, luolan synkän pimeän läpi, kirkkaana levisi kallion sisustaan vievälle pimeälle tielle.

Minkälaisen paikan Klea oli valinnut hänen kanssaan puhellakseen!

Mutta vaikka hänen äänensä kylmältä kajahti, niin ei hän itse kuitenkaan ollut kylmä ja tunnoton, kuin Orkuksen haamut, jota tämä hänen rintaansa ahdistava paikka pyhän savuntuoksuineen muistutti, sillä hän oli tuntenut, että Klean sormet hänen niitä koskettaessaan vapisivat, ja kuin hän Kleaa auttaakseen, lähestyi aivan lähelle häntä, silloin Klean sydän oli tykyttänyt yhtä nopeasti ja kiivaasti kuin hänenkin.

Kenen onnistuisi sulattaa tämä kova mutta puhdas- ja jalo-kristallinen sydän, sen yli varmaankin tulvailisi puhtaamman autuuden ihana virta!

"Nyt olemme perillä," Klea sanoi ja jatkoi sitten lyhyvin katkonaisin lausein: "Pysy missä olet. Anna minun olla tässä portin vieressä. Vastaa minulle ensiksi yhteen kysymykseen: Irene sisareni on temppelistä kadonnut. Oletko sinä syypää hänen poisvientiinsä?"

"Olen", Publius innokkaasti vastasi. "Hän lähettää sinulle terveisiä ja käskee sanomaan, että hänen uudet ystävänsä häntä suuresti miellyttävät."

"Nyt ala," Klea häntä liikutettuna keskeytti. "Käänny tuonnepäin! Tuonne, missä näet lampun valon kuumottavan."

Publius teki, niinkuin häntä käskettiin, ja samalla hiljainen värähdys kulki hänen lujan sydämensä läpi, sillä tytön toiminto ja olento ei hänestä yksin tuntunut juhlalliselta, ei, vieläpä salaperäiseltä, kuin naisprofetan. Silloin kova jyrinä tärisytti hiljaista, pyhää paikkaa ja voimakkaat ääniaallot levisivät jyristen ja kaikuen luolan kallioseinissä.

Huolestuneena, Publius kääntyi, eikä hänen etsivä silmänsä enää Kleaa löytänyt.

Kun hän sitten riensi kalliohuoneen ovelle, niin hän kuuli, miten se ulkoa suljettiin.

Ruukunkantajatar oli paennut hänen käsistään, oli paiskannut raskaan oven kiinni ja piti häntä vankina: ja tämä seikka näytti Roomalaisesta loukkaavalta, niin kärsimättömältä, ettei hänessä muuta tunnetta päässyt valtaan, kuin kiivauden, loukatun ylpeyden, ja intohimoinen vapautuksen halu, ja jaloillan ovea potkiessaan hän huusi vihaisesti Klealle.

"Avaa ovi, minä käsken! Päästä minut heti vapaaksi tahi kaikkein jumalien nimessä --"

Hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä keskellä suljetun oven oikeata puoliskoa avautui pieni luukku, josta papeilla muuten oli tapana laskea pyhää savua pyhien härkien hautaholveihin, ja Klea huusi hänelle kahdesti, kolmesti, ja kun hän ei sittenkään ottanut tyyntyäkseen, vielä neljännenkin kerran:

"Kuule, kuule, mitä sanon, Publius!"

Silloin hänen raivonsa asettui, ja Klea sanoi.

"Älä minua uhkaa, Publius, sillä sinä varmaankin sitä olet katuva, kun saat tietää, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Älä minua keskeytä, ja tiedä nyt jo, että tämä ovi avataan joka päivä ennen auringon nousua. Vankeuttasi ei kestä kauemmin ja sinun pitää siihen tyytyä, sillä minä suljin sinut sinne pelastaakseni henkesi, joka todellakin on vaaran alaisena. Hulluudeksiko kutsut minun huolenpitoani? Ei, Publius, se on liiankin oikeutettu, ja jos sinä mieheksi olet voimakas, niin olen minä vaimoksi enkä minä koskaan peljästyisi tyhjästä mielikuvittelusta.

"Tuomitse itse, pelkäänkö syystä puolestasi:

"Euergetes kuningas ja Euleus eunukki ovat palkanneet kaksi kauheata hirviötä sinua murhaamaan. Lähdettyäni Ireneä etsimään, kuulin kaikki ja ne kauheat sudet, joita he ovat sinun päällesi ärsyttäneet, minä olen näillä omilla silmilläni nähnyt ja näillä omilla korvillani olen kuullut heidän keskustelevan väjytyksistään sinua vastaan.

"Minä en ole eläissäni kirjoittanut sitä savitaululle piirrettyä kirjettä, joka oli minun nimessäni lähetetty. Euleus on sen tehnyt ja sinä olet tarttunut hänen syöttiinsä ja lähtenyt yöllä erämaahan. Muutaman minutin perästä murhaajat hiipivät täällä ja etsivät uhriaan, mutta sinua, Publius, eivät he löydäkään, sillä Klea on sinut pelastanut, sama Klea, jota sinä ensiksi ystävällisesti kohtelit ja jolta sinä sitten ryöstit sisaren, sama Klea, jota sinä äsken tahdoit uhata ja joka nyt matkustavaisen tapaan hattuun ja viittaan puettuna, niin että häntä helposti kuun epävarmassa valossa voidaan pitää sinuna, heti on menevä erämaahan ja tarjoova sydän parkansa murhaajan puukolle lävistettäväksi."

"Mieletön!" Publius huusi ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan ja potki sitä jaloillaan. "Hulluuttahan sinun puuhasi on! Avaa ovi, minä käsken! Olkootpa nuo Euergeteen palkkaamat miehet, vaikka kuinka väkeviä, niin on minussa kylliksi miestä itseäni puolustamaan."

"Sinulla ei ole aseita, ja heillä on ansoja ja puukkoja."

"Avaa sitten ovi ja jää tänne luokseni aamun koittoon. Henkensä tuhlaaminen ei ole suurenmoista, vaan jumalatonta. Avaa heti ovi, minä pyydän sitä sinulta, minä käsken sinua!"

Jonakin muuna hetkenä eivät nämä sanat olisi olleet vaikuttamatta Klean järkevään mieleen, mutta ne kauheat myrskyt, jotka viime hetkinä olivat hänessä riehuneet, olivat pyörteesensä temmanneet hänen sielunsa rauhan.

Tuo ajatus, ainoa päätös, ainoa tahto valtasi hänet kokonaan, nimittäin että hän päättäisi uhrauksista rikkaan elinaikansa suurimmalla uhrauksella, uhraamalla henkensä, eikä hän sitä aikonut tehdä ainoastaan saattaakseen Irenen onnelliseksi ja pelastaakseen Roomalaisen, vaan sentähden että häntä, isänsä tytärtä, niin suuremmoinen loppu miellytti, sentähden että hän, joka oli vaan nuori tyttö, tahtoi näyttää Publiukselle, mitä nainen, jota hän oli pitänyt toista huonompana, saattoi saada aikaan, sentähden että kuolema hänestä ei tällä hetkellä näyttänyt onnettomuudelta ja että hänen kauheista ja pitkällisistä liikutuksista kiihtynyt sielunsa ei voinut irtautua siitä päätöksestä, että hän tahtoi, että hänen piti uhrautua.

Tämä ajatus ei enään ollut hänen, vaan hän oli tämän ajatuksen vallassa, ja niinkuin mielipuoli tuntee olevansa pakoitettu yhä uudelleen itsekseen samaa Mariaa kertomaan, samoin eivät mitkään rukoukset eivätkä mitkään vaikuttimet tällä hetkellä olisi voineet saattaa häntä päätöksestään luopumaan, uhraamatta kukoistavaa elämäänsä Publiuksen ja Irenen hyväksi.

Hellästi ja ylpeästi hän katseli päätöstään, joka hänet oikeutti itseään suurena ihmeenä ihailemaan. Sentähden hän sulki korvansa Roomalaisen rukouksilta ja sanoi niin hellällä äänellä, että se Publiusta hämmästytti: "Ole hiljaan, Publius, ja kuuntele minua. Olethan jalo, ja varmaankin sinä olet minulle kiitollinen siitä, että pelastan henkesi.'"

"Minä kiitän sinua ja aion sen sinulle palkita", Corneliolainen huusi, "niinkauan kuin tämä sydän vielä saattaa sykkiä, mutta avaa ovi, minä rukoilen sinua, minä pyydän..."

"Kuuntele minua loppuun asti, aika rientää; kuuntele minua loppuun, Publius. Irene sisareni on seurannut sinua. Hänen kauneudestaan ei minun tarvitse sinulle puhua, mutta kuinka hyvä, kuinka päivänpaisteinen hänen sydämensä on, sitä sinä et tiedä, sitä sinä et saata tietää, vaan saat oppia sitä tuntemaan. Hän, se sinun vielä täytyy kuulla, on köyhä niinkuin minäkin, mutta vapaitten ja jalojen vanhempain lapsi. Vanno minulle nyt, vanno -- ei sinä et saa minua keskeyttää, -- vanno minulle isäsi pään nimessä, ett'et sinä häntä milloinkaan hylkää, että sinä siten käyttäydyt hänen suhteensa, niin kuin hän olisi paraimman ystäväsi, oman veljesi oikea tytär."

"Minä vannon ja minä olen täyttävä valani, sen vannon sen miehen hengen nimessä, jonka pää on minulle pyhempi kuin jumalien nimi. Mutta nyt minä rukoilen sinua, minä käsken sinua, avaa nyt minulle ovi, Klea, ett'en sinua kadottaisi, ja että voisin sinulle sanoa, että sydämeni on sinun, sinun ja aivan kokonaan sinun, että minä sinua rakastan, määrättömästi rakastan."