Part 14
Ruukunkantajatar talui putken tuon tuostakin lapsen rinnalle ja antoi sen Imhotepin määräyksen mukaan hengittää lämmintä vesihöyryä, joka siitä virtaili.
"Onko se liuentavaisesti vaikuttanut niinkuin sen olisi pitänyt", lääkäri kysyi.
"Luullakseni", Klea vastasi, "eikä tuon pikku raukan rinta enää niin korise hänen hengittäessään ilmaa."
Vanhus asetti korvansa pienokaisen suulle, pani kätensä sen otsalle ja sanoi:
"Jos kuume lievenee, toivon parasta. Tämä vesihöyryn hengittäminen on oivallinen lääke tämmöisille ilkeille näljätupehtumille ja se on sitä paitse arvokas lääke, sillä jo Hermeen vanhimmissa kirjoituksissa neuvotaan sitä käyttämään tämmöisissä tapauksissa.
"Mutta nyt on kylliksi!
"Tätä höyryä, tätä höyryä!
"Tiedätkö, että se on voimakkaampi kuin hevoset ja härät ja jättiläisjoukon yhteinen voima? Aleksandriassa asuva ahkera Hero huomasi sen joku aika sitten.
"Nyt on potilaamme saanut tarpeekseen, sillä emme saa häntä liiaksi kuumentaa. Ota palttinaliina -- tuo kyllä kelpaa, vaikkei se olekaan niin vallan kaunis. Käännä se kokoon ja kostuta sitä hyvin kylmällä vedellä -- tuossahan on jotakin tuossa kurjassa astiassa, tahi miksi sitä voinee kutsua -- ja nyt tahdon näyttää sinulle, miten se on asetettava lapsen kaulan ympärille. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle ymmärtäväsi minua, Klea, sillä sinulla on kädet, kädet ja päälliseksi kärsivällisyyttä. Viisiseitsemättä vuotta olen jo elänyt ja aina ollut terve, mutta melkeinpä tahtoisin kerran tulla sairaaksi ainoastaan päästäkseni sinun hoidettavaksesi.
"Tuon kurjan raukan tila on sentään hyvä, parempi kuin monen kipeän kuninkaan lapsen, jolle palkatut hoitajattaret tekevät ja antavat kaikkea, mitä se vaan tarvitsee, mutta kumminkaan eivät saata antaa erästä seikkaa, koska heillä sitä ei ole, minä tarkoitan hellää, ystävällistä, aina väsymätöntä kärsivällisyyttä, jolla sinä teet ihmeitä tämän lapsen hengen suhteen ja nyt olet juuri tekemäisilläsi samaa sen ruumiin suhteen.
"Ei, ei, tyttöseni, ei minulle, vaan sinulle on tämä vaimo kiitollisuuden velassa, jos hänen lapsensa saa elää.
"Kuuletko, vaimo?
"Sano se miehellesikin, ja joll'ette kunnioita Kleaa niinkuin jumalatarta ja joll'ette aseta kättänne hänen jalkansa alle, niin teidän täytyy -- mutta minä en tahdo toivoa teille mitään pahaa, sillä eihän teillä entisestäänkään ole juuri liiaksi hyvää."
Hänen näin sanoessaan ovenvartijan vaimo astui arasti lääkärin ja kipeän lapsen luo, pyyhkäsi hiukan otsaltaan epäjärjestyksessä olevaa tukkaansa, pani laihat käsivartensa ristiin selkänsä taakse, katsoi kaula pitkälle kuroitettuna poikaansa, katseli äänettömänä ja hämmästyneenä kosteita vaatteita ja kysyi sitten epäillen:
"Ovatko pahat henget jo lähteneet lapsesta?"
"Kyllä niin," lääkäri vastasi, "tuo Klea on ne loihtumalla karkoittanut ja minä olen häntä auttanut, nyt sinä sen tiedät."
"Sittenhän saanen lähteä täältä? Minun täytyy laasta etupiha."
Kun hän oli saanut myöntävän viittauksen Klealta ja lähtenyt pois, lääkäri sanoi:
"Kuinka monen pahan daimonin yhteydessä me sentään olemme ja kuinka harvan hyvän! Ihmiset uskovatkin paljoa mieluummin ja helpommin vahingollisia kuin ystävällisiä ja avuliaita henkiä, sillä kun heille käy huonosti, ja siihen he itse kuitenkin tavallisesti ovat syypäät, niin on heistä lohduttavaa ja se tyydyttää heidän turhamielisyyttään, jos saattavat siitä syyttää pahoja henkiä; mutta jos heille käy hyvin, jos onni on heille suotuisa tahi jos vaikea tehtävä heille onnistuu, silloin he luonnollisesti tahtovat kiittää itseään, omaa taitoaan, suurta kokemustaan ja nauravat pahan päiväisesti sille, joka heille huomauttaa, missä kiitollisuuden velassa he ovat avuliaille daimoneille. Minä puolestani liittäydyn enemmän hyviin kuin pahoihin henkiin ja sinä, tyttöseni, varmaankin olet paraimpia.
"Joka neljännestunnin kuluttua sinun pitää muuttaa kääreitä, ja sillä välin mennä ulos virkistämään rintaasi raittiilla ilmalla, sillä sinun poskesi ovat kalpeat. Puolenpäivän aikaan mene huoneesesi ja koeta nukkua. Missään asiassa ei saa mennä liian pitkälle ja sinun täytyy totella minua!"
Klea nyykäytti lääkärille ystävällisesti niin kuin tytär, Imhotep silitti kädellään hänen tukkaansa ja läksi pois; Klea jäi yksin sairaan lapsen luo tukehuttavan kuumaan huoneesen, joka kävi yhä kuumemmaksi, muutti kääreitä ja iloitsi nähdessään pojan hengityksen käyvän yhä kepeämmäksi ja vähemmin korisevan.
Sillä välin väsymys hänet valtasi ja hän ummisti hetkeksi silmänsä, ja tämä puolinainen valvominen, joka oli unelmia täynnä ja joka ainoastaan sen kautta keskeytyi, että hän kepeästi ja mielellään hoiti velvollisuuttaan, tämä kaikkien jäsenten jännityksen kiihoittaminen tuntui omituisen suloiselta, jonka hän myöskin itse tiesi.
Hän tunsi tässä olevansa oikealla paikallaan; lääkärin ystävälliset sanat olivat hänestä tuntuneet hyvältä ja huolehdittuaan rakkaan olennon tähden, hänessä vihdoinkin heräsi pätevä toivo sen parantumisesta.
Ja yön kuluessa oli hän jyrkästi päättänyt selittää ylimmäiselle papille, ett'eivät he saattaneet ruveta Osiriin paarien ääressä valittavien kaksoissisarien toimeen, vaan että hän mieluummin tahtoi koettaa Aleksandriassa, jossa sekä sokeilla että rammoilla oli työtä, ansaita kättensä työllä leivän itselleen ja Irenelle -- sillä sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tämäkin toden teolla saattaisi jotakin toimittaa.
Tämäkin toimeentulon toivo, joka vielä eilen oli häntä kauhistuttanut, alkoi aivan ystävällisesti houkutella häntä luokseen, sillä sen kautta hän saattoi itsenäisesti koettaa sitä suurta toiminta-voimaa, joka hänessä oli.
Silloin tällöin Roomalaisen, Publius Scipion kuva esiintyi hänen sydämeensä ja joka kerran kun se tapahtui, hän punastui aivan otsaan asti.
Mutta tänään hän muisteli rauhansa häiritsijää toisin tuntein kuin eilen, sillä eilen hän oli häveten tuntenut Publiuksen voittaneen hänet, mutta tänään Klea iloitsi mielessään siitä, että hän eilen iltapuolella juhlakulussa voittaen oli välttänyt Publiuksen katseita ja kääntänyt vihaisena hänelle selkänsä, kun tämä uskalsi lähestyä häntä.
Oli hyvä, että niin oli käynyt, sillä kuinka tuo ylpeä mies vielä kerran saattaisi nöyrtyä!
"Ohitse, ohitse! Kaikki on ohitse!" hän jupisi itsekseen ja hänen silmillensä ja otsalleen, joilla hymy siihen saakka oli vilkkunut, laskeutuivat taas samat ankarat juonteet, jotka eilen olivat karkoittaneet Roomalaisen ja häntä hämmästyttäneet.
Mutta kohta lauhtui hänen kasvojensa piirteitten ankaruus, sillä hän näki edessään totisen nuorukaisen rukoilevan katseen, hänen mieleensä juohtui kuinka ylin määrin erakko oli häntä ylistänyt, ja kun hänen silmänsä sen jälkeen jälleen ummistuivat hänen näitä ajatellessaan ja uni vähäksi aikaa valtasi hänet, niin hän oli unissaan näkevinään Corneeliolaisen, joka vakavin askelin lähestyi häntä, otti hänet niinkuin lapsen käsivarsilleen, tarttui hänen vastusteleviin käsiinsä, pusersi niitä yhteen raa'asti ja väkivaltaisesti ja heitti hänet Niilin rannalle kiinnitettyyn veneesen.
Kaikin voimin hän ponnisteli tätä väkivaltaa vastaan, huusi ääneensä kiukusta ja heräsi omaan ääneensä.
Silloin hän nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleistä tulvailevia silmiään, pani uuden kääreen lapsen kaulan ympärille, noudatti sitten lääkärin neuvoa ja meni ulos raittiisen ilmaan.
Aurinko oli jo korkeimmillaan ja sen säteet heijastivat voimakkaasti keltaisista etupihassa olevista hiekkakivi-levyistä.
Ainoastaan yksi niistä pylväskäytävistä, jotka ympäröivät avaraa katotonta huonetta, loi kapean tuskin käsivarren levyisen varjon, mutta sitä pitkin hän ei astunut, sillä sen katon alla oli joukko vuoteita toivioretkeläisiä varten, jotka täällä jumalan asunnossa toivoivat näkevänsä unia, joissa saivat luoda silmäyksen tulevaisuuteen.
Klea oli paljain päin ja koska hän pelkäsi keskipäivän paahdetta, niin hän juuri aikoi palata ovenvartian huoneesen, kun hän huomasi nuoren valkoisiin vaatteisin puetun kirjurin, joka oli erityisesti Asklepiodorin palveluksessa, tulevan pihan yli ja innokkaasti viittaavan hänelle.
Klea meni miestä kohden, mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt tämän luokse, niin tämä huusi hänelle ja kysyi, oliko hänen sisarensa Irene ovenvartijan huoneessa. Ylimmäinen pappi tahtoi puhutella Ireneä, mutta hän ei ollut missään löydettävissä. Klea vastasi hänelle, että muudan ylhäinen nainen kuningattaren hovista jo oli kysellyt Ireneä ja että hän viimeisen kerran oli nähnyt Ireneä vähää ennen auringon nousua, kun hänen piti auringon kaivosta täyttää ruukut jumalan alttaria varten.
"Aikaisimpaan uhriin tarvittava vesi," pappi vastasi, "oli hyvissä ajoin alttarilla, mutta toiseen ja kolmanteen tarvittavan veden täytyi Doriin ja hänen sisarensa noutaa. Asklepiodor on tyytymätön, ei sinuun, sillä hän on jo kuullut Imhotepokselta, että sinä olet ottanut hoitaaksesi sairasta lasta, vaan Ireneen. Missähän hän lienee? Jotakin tärkeätä on varmaankin tapahtunut, jota ylimmäinen pappi tahtoo hänelle ilmoittaa."
Klea peljästyi, sillä hän tuli ajatelleeksi, että Irene edellisenä iltana oli vuodattanut kyyneleitä ja sanonut ikävöivänsä iloa ja vapautta.
Kenties oli tämä ikävöiminen päässyt ajattelemattomassa tytössä voitolle ja hän oli Klean tietämättä hiipinyt pois, vaikkapa ainoastaan muutamaksi tunniksi, katselemaan kaupunkia ja sen loistavaa elämää.
Hän koetti hillitä itseään, ett'ei sanansaattaja huomaisi hänen huoltaan ja sanoi luoden silmänsä maahan.
"Kyllä minä koetan etsiä häntä."
Joutuisasti hän palasi huoneesen, katsoi vielä kerran sairasta lasta, kutsui sen äitiä, neuvoi hänelle, kuinka kääreet olivat laitettavat, teroitti hänen mieleensä, että hän huolellisesti ja täsmälleen noudattaisi Imhotepoksen määräyksiä, siksi kunnes hän itse tulee takaisin, suuteli hellästi Philoa otsalle, tunsi huulillaan, että pikku poika oli vähemmin kuuma aamulla, ja läksi ensiksikin omaan huoneesensa,
Siellä oli kaikki aivan samassa tilassa, johon hän yöllä oli jättänyt, ainoastaan kultaiset ruukut olivat poikessa.
Tämä kiihoitti Klean tuskaa, mutta hänen mieleensä ei se ajatus edes juolahtanutkaan, että Irene olisi ottanut kalliit astiat mukaansa myödäkseen ne ja elättääkseen itseään niitten hinnalla, sillä hänen sisarensa, sen hän tiesi, oli varomaton ja huikentelevainen, mutta mihinkään pahaan tekoon ei hän sentään ollut taipuvainen.
Mistä hän hakisi kadonnutta?
Serapion erakko, jonka puoleen hän ensiksi kääntyi, ei tiennyt mitään hänestä.
Serapiin alttarin luota, johon hän sitten lähti, hän löysi molemmat ruukut ja vei ne takaisin huoneesensa.
Kenties Irene oli mennyt vanhan Krateen luo ja kokonaan unhoittanut ajan kuluvan katsellessaan tämän työtä ja puhellessaan hänen kanssaan; mutta papillinen seppä, jota hän haki hänen työhuoneestaan, ei tiennyt mitään kadonneesta.
Hän olisi mielellään auttanut Kleaa lemmikkinsä hakemisessa, mutta Apishautojen uuden lukon piti puolipäiväksi joutua valmiiksi ja hänen pöhöttyneet jalkansa vaivasivat häntä.
Vanhuksen oven edessä Klea pysähtyi vaipuen mietteisiinsä ja hänen mieleensä juontui että Irene usein joutohetkinä oli kiivennyt temppelin kyyhkyslakkaan, sieltä katsoakseen kauvaksi ympärilleen, katsellakseen hautoavia lintuja, pistääkseen ruokaa niitten poikasten leveisin nokkiin ja seuratakseen silmillään lentoon pyrähteleviä parvia.
Savesta ja Niilin limasta tehdyt kyyhkyslakat olivat vilja-aitan päällä, joka liittyi temppeliä eteläpuolelta ympäröivään muuriin.
Hän riensi auringon paahteisten pihojen poikki ja nousi varastohuoneen laakealle katolle, mutta hän ei tavannut vanhaa kyyhkysten hoitajaa eikä hänen kumpaakaan lapsenlastaan, jotka auttoivat ukkoa hänen työssään, sillä kaikki kolme olivat paraillaan aterialla muitten temppelin palvelijoiden kanssa kyökin eteisessä huoneessa.
Klea huusi kerran, kahdesti, kymmenen kertaa sisartaan nimeltä, vaan kukaan ei hänelle vastannut.
Tuntui siltä, kuin auringon paahde olisi haihduttanut jokaisen hänen huuliltaan lähtevän äänen.
Ensiksi hän katsoi ensimmäiseen kyyhkyslakkaan, sitten toiseen ja kolmanteen ja niin edespäin aina kolmanteen ja niin edespäin aina viimeiseen. Kuumennettujen uunien tavalla nopeiden lintujen lukuisat savihuoneet levittivät polttavaa kuumuutta, mutta se ei estänyt Kleaa tarkalleen tutkimasta jokaista syrjäisintäkin soppea.
Hänen poskensa hehkuivat ja hiki helmeili hänen otsallaan ja kyyhkyslakan pölystä puhdistautuminen tuotti hänelle paljon vaivaa, mutta hän ei vielä ollut epätoivoon joutunut.
Kenties Irene oli mennyt Anubidiumiin tahi Asklepioksen temppeliin saamaan selkoa omituisen unen merkityksestä, jonka hän ehkä oli nähnyt, sillä paitse papillisia lääkäreitä oli siellä myöskin muudan naispappi, joka vielä paremmin taisi selittää katuvaisten unia kuin eräs erakko, joka myöskin tunsi tämän taidon.
Kysyjien täytyi usein odottaa kauvan Asklepioksen temppelin edustalla.
Tämä ajatus rohkaisi Kleaa ja esti häntä tuntemasta kuumaa lounaistuulta, joka alkoi herätä, ja auringon paahdetta; mutta kun hän hitaasti, niinkuin sotilas jouduttuaan tappiolle tappelussa, oli palannut pastophoriumiin, niin kuumuus hänestä tuntui kovin rasittavalta ja tuska ja epävarmuus ahdistivat hänen rintaansa.
Hän olisi mielellään itkenyt, ja usein hän koettikin itsekseen nyyhkiä, mutta lieventävien kyynelten lohdutusta hänelle ei suotu.
Ennenkuin hän ilmoitti Asklepiodorille, että hänen etsintänsä oli ollut turha, hän halusi vielä kerran puhutella ystäväänsä, erakkoa, mutta jo ennen kun hän edes saattoi nähdä tämän kammiota, ylimmäisen papin kirjuri jälleen astui hänen eteensä ja käski häntä tulemaan hänen kanssaan temppeliin.
Täällä hänen täytyi kauhean kärsimättömänä odottaa enemmän kuin tunnin eräässä etuhuoneessa.
Vihdoinkin hänet vietiin saliin, jossa Asklepiodor ja koko Serapistemppelin korkeampi papisto oli koolla.
Hitaasti Klea astui sisään niin monen mahtavan miehen eteen ja taas hänen täytyi odottaa kauvan aikaa ennenkuin ylimmäinen pappi kysyi häneltä, eikö hän ollut kuullut tai huomannut mitään, joka saattaisi johdattaa oikeille jäljille, sillä hän, Asklepiodor, tiesi että jos Irene salaisesti oli lähtenyt temppelistä, se yhtä suuresti surettaisi Kleaa kuin häntäkin.
Klean oli kovin vaikea löytää sanoja ja hänen polvensa horjuivat, kun hän alkoi puhua, mutta kieltäytyi istuutumasta tuolille, jonka Asklepiodor asetutti hänen eteensä.
Hän luetteli järjestään kaikki ne paikat, joista hän turhaan oli hakenut sisartaan, ja kun hän silloin myöskin mainitsi Asklepioksen temppelin ja hänen mieleensä silloin johtui sen ylhäisen naisen kuva, joka oli tullut sinne useiden nais-orjain ja palvelijoiden seurassa selityttämään unta, niin hän myöskin tuli ajatelleeksi Zoën käyntiä ja tämän alussa ylen ystävällisiä, vaan sitten pilkkaavia ja yhä enemmän uhkarohkeita kysymyksiä hänen sisarestaan.
Heti hän keskeytti puheensa ja sanoi:
"Vapaasta tahdosta, pyhä isä, Irene varmaankaan ei ole paennut, mutta kenties joku on viekoitellut häntä lähtemään temppelistä ja minun luotani; onhan hän vielä ajattelematon lapsi. Voineekohan olla mahdollista, että joku ylhäinen nainen on viekoitellut häntä seuraamaan itseään? Muudan sellainen kävi tänään minun luonani ovenvartian huoneessa. Hän oli komeasti puettu, kultainen puolikuu oli hänellä vaaleissa kiharoissaan, joihin silkkinauhoja oli palmikoitu, ja hän kysyi innokkaasti sisartani. Lääkäri Imhotepos, joka usein käy kuninkaan palatsissa, näki hänet ja sanoi minulle hänen nimensä olevan Zoë ja hänen olevan Kleopatra kuningattaren lapsuuden ystävättären."
Hänen täten puhuessaan kokoontuneet papit suuresti hämmästyivät ja Asklepiodor huudahti:
"Niitä naisia, niitä naisia! Sinä Philammon olit sittenkin oikeassa; minä en saattanut enkä tahtonut sitä uskoa! Kleopatra on tehnyt semmoista, jota ainoastaan kuningattarille annetaan anteeksi, vaan että hän antautuu veljensä hurjien intohimojen välikappaleeksi, sitä tuskin sinäkään, Philammon, pidit luultavana, sinä, joka kuitenkin pikemmin uskot pahaa kuin hyvää. Mutta mitä nyt on tekeminen? Kuinka me saatamme puolustaa itseämme väkivaltaa vastaan?"
Posket tulipunaisina ja hehkuen keskipäivän paahteesta Klea oli astunut papiston eteen, mutta hänen kuullessaan Asklepiodorin viime sanat, kaikki veri pakeni hänen kalpenevilta kasvoiltaan ja kylmä väristys virtaili hänen jäseniensä lävitse.
Hänen isänsä lapsi, hänen iloinen, viaton Irenensä ryöstetty, viekkaudella viety Euergeteelle, hurjimmalle mässääjälle, jonka elämästä Serapion juuri eilen illalla oli hänelle kertonut, kuvatessaan hänelle niitä vaaroja, jotka uhkaisivat häntä ja Ireneä, jos he lähtisivät temppelistä.
Niin varmaankin!
Loistoon ja komeaan elämään hänen rakasta lempilastaan hänen lohdutustaan ja iloaan oli houkuteltu häpeässä häviämään!
Hänen täytyi pitää kiinni sen tuolin selkälaudasta, jonka hän oli hyljännyt, ett'ei hän kaatuisi lattiaan.
Mutta tämä heikkous valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitten hän parilla rivakalla askeleella astui sen pöydän luo, jonka ääressä ylimmäinen pappi istui, tarttui lujasti oikealla kädellään pöydän laitaan kiinni ja hänen muuten niin sointuisa, syvä äänensä kuului käheältä, kun hän sanoi:
"Nainen on tarjoutunut paheen välikappaleeksi tehdäkseen toisen arvottomaksi naisen nimeä kantamaan, ja te, jotka olette hyveen ja oikean palvelijoita, te, jotka olette määrätyt toimimaan niitten jumalien hengessä, joita te palvelette, te tunnette olevanne liian heikkoja sitä estämään! Jos te suvaitsette tätä, joll'ette estä tätä rikosta tapahtumasta, niin te ette, niin en minä anna keskeyttää itseäni, ansaitse sitä pyhän nimeä, sitä kunnioitusta, jota te vaaditte, niin minä syytän --"
"Vaikene tyttö!" Asklepiodor keskeytti kauheasti kiihtynyttä Kleaa. "Jumalan solvaisijana minä panettaisin sinut kiinni, joll'en käsittäisi sitä tuskaa, joka sinulta ryöstää järjen. Me kyllä tiedämme suojella ryöstettyä, mutta sinun pitää olla kärsivällinen ja ääneti. Sinä, Kallimakos, käske heti Ismael sanansaattajan satuloimaan hevoisensa ratsastaakseen Memphiisen viemään minulta kirjettä kuningattarelle; laatikaamme se yhdessä ja kirjoittakaamme nimemme sen alle, niin pian kuin olemme aivan varmat siitä, että Irene on ryöstetty näiden muurien sisäpuolelta. Käske, Philammon, antamaan merkkiä vaskilevyllä, jolla kutsutaan kaikkia temppelin asukkaita kokoon, ja sinä, tyttö, lähde tästä salista ja liity sitten muihin."
KUUDESTOISTA LUKU.
Klea oli heti noudattanut papin käskyä ja meni tarkoin tietämättä mihin, suuren rakennuksen toisesta käytävästä toiseen, kunnes voimakkaasti lyödyn kuparilevyn kajahtelevat ääni-aallot, jotka tunkeutuivat temppelin etäisimpään soppeen, häntä säikähdyttivät.
Tämä kutsumus tarkoitti häntäkin ja sentähden hän astui kokouspihaan, jossa liike alkoi käydä yhä vilkkaammaksi.
Temppelin palvelijat, paarien ja veden kantajat, eläinten-hoitajat ja ovenvartiat tulvailivat yhteiseltä kesken jääneeltä aterialta, pyyhkivät suutaan juostessaan, tahi pitivät leipäpalaa, retikkaa tai taatelia kädessään, joutuisasti syödäkseen ne; kädet märkinä tulivat ne miehet ja naiset, jotka paraillaan olivat pesseet valkeita papinpukuja, ja hiki otsassa ruoan keittäjät tulivat kesken jääneestä työstään. Kauaksi pastoforien puhdistamatta jääneet kädet haisivat, sillä he olivat parhaillaan valmistaneet laboratorissa suitsutus-aineita; kirjastosta ja kirjoitus-huoneesta kirjaston virkamiehet ja temppelin omaisuuden hoitajat tulivat tukka hajalla, punaista ja mustaa väriä ohuissa työnutuissaan. Järjestyksessä niin kuin olivat seisseet kuorilaulukirjoituksissa, laulaja- ja laulajatar-joukko kulki eteenpäin ja heidän joukossaan kuihtuneet kaksois-sisarukset, joiden seuraajiksi Asklepiodor oli määrännyt Klean ja Irenen.
Meluten ja iloiten opetuksen keskeytymisestä temppelin koulupojat tunkeutuivat pihalle opettajiensa ohjaamina.
Vanhin heistä lähetettiin noutamaan suurta kunniakatosta, jonka alle temppelin johtajat kokoontuivat.
Kaikkein viimeiseksi Asklepiodor näyttäytyi ja antoi eräälle nuoremmista kirjureistaan temppelin kaikkien asukkaitten ja jäsenten luettelon, hänen lukeakseen se.
Tämä tapahtui.
Jokainen, jota huudettiin, vastasi selvään "on", ja jokaisen poissa olevan puolesta ilmoitettiin joutuisesti syy poissa-oloon.
Klea oli liittäytynyt laulajattariin ja odotti kauheimmassa jännityksessä kauvan, äärettömän kauvan sisarensa nimeä, sillä vasta sitten kun pienin koulupoika ja alhaisin paimenpoika oli huutanut "on", kirjuri luki: "Ruukunkantajatar Klea," ja nyykäytti hänelle, kun hän huusi: "on".
Sitten hän korotti ääntään vielä entistä kovemmaksi ja luki:
"Ruukunkantajatar Irene."
Kun tähän huutoon ei vastausta kuulunut, hiljainen liike syntyi kokoontuneessa temppelin väestössä, ikään kuin viljalaihon aaltoileminen aamutuulen suhistessa korsien yli. Kaikki odottivat äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kun Asklepiodor astui esille ja kauaksi kuuluvalla äänellä sanoi:
"Minun kutsumuksestani te kaikki olette tällä hetkellä kokoontuneet. Ainoat, jotka eivät ole tätä kutsumusta noudattaneet, ovat ne Serapiille vihityt pyhät miehet, joita lupaus estää olopaikkojensa lukkoja murtamasta, sekä ruukunkantajatar Irene.
"Vielä kerran huudan kovasti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran 'Irene' eikä hän vieläkään kuulu vastaavan.
"Minä siis käännyn teidän puoleenne, te Serapiin palveluksessa olevat ylhäiset ja alhaiset, miehet ja naiset! Saattaako kukaan teistä ilmoittaa missä tämä tyttö oleskelee? Onko kukaan nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän auringon noustessa toi ensimmäisen uhriveden auringon kaivosta jumalan alttarille.
"Te olette kaikki vaiti?
"Siis ei kukaan teistä ole kohdannut häntä tänään.
"Ainoastaan muutama kysymys enää, ja se, joka saattaa vastata niihin, astukoon esille ja puhukoon totuuden mukaan.
"Minkä portin kautta ylhäinen nainen meni pois, joka tänäpäivänä varhain kävi temppelissä? Itäisen! -- Hyvä --
"Oliko hän yksin? -- Oli.
"Minkä portin kautta epistolografi Euleus poistui? -- Itäisen.
"Oliko hän yksin? -- Oli.
"Onko kukaan teistä kohdannut ylhäisen rouvan tahi epistolografin vaunuja?"
"Minä!" muudan temppelin ajureista huudahti, joka härkävaljakollaan joka päivä kävi Memphiissä sieltä ruokavaroja ja muita tarpeellisia kaluja noutamassa.
"Puhu!" Ylimmäinen pappi käski.
"Minä olen," mies vastasi, "nähnyt Euleus herran kimot, jotka hyvin tunnen viinimäen luona Kokemin kohdalla. Ne vetivät suljettuja kuomuvaunuja, joissa paitse häntä itseään muudan nainen istui."
"Oliko se Irene?" Asklepiodor kysyi.
"En minä tiedä," ajuri vastasi, "sillä minä en saattanut nähdä ketään vaunussa istujista, mutta minä kuulin eunukin äänen ja sitten naisen nauravan. Nauru helähti niin iloisesti, että minunkin täytyi myhähtää, niin tarttuvasti se minuun vaikutti."
Kun Klea kuullessaan nämä sanat oli kuulevinaan Irenen hilpeän naurun, jota hän tänään ensi kerran mieli pahalla muisteli, ylimmäinen pappi huusi;
"Itäisen portin vartia, tulivatko ja menivätkö epistolografi ja ylhäinen nainen yhdessä temppelistämme?"
"Eivät," kuului vastaukseksi. "Nainen tuli puolta tuntia myöhemmin kuin eunukki ja lähti temppelistä yksin paljoa myöhemmin kuin hän."
"Eikö Irene mennyt sinun portistasi, eikö hän ole saattanut mennä siitä? Niin kysyn sinulta Jumalan nimessä!"
"Ehkä se on mahdollista, pyhä isä," portinvartia huolestuneena vastasi, "minun lapseni on sairas ja häntä hoitaakseni olen monta kertaa käynyt huoneessamme, mutta aina vaan vähäksi aikaa; portti on auki: ja onhan Memphiissä nyt rauha."
"Sinä olet menetellyt väärin," Asklepiodor ankarasti vastasi, "mutta koska olet puhunut totta, niin saat jäädä rankaistuksetta.
"Me tiedämme kylliksi. Te portinvartiat kuulkaa nyt minua. Kaikki temppelin portit ovat huolellisesti suljettavat, ei kukaan toivioretkeläinenkään eikä kukaan Memphiin ylimyksistä, olkoonpa vaikka kuinka korkeasukuinen, saa tulla eikä mennä portista minun erityisettä luvattani. Olkaa valppaita, ikään kuin hyökkäys olisi odotettavissa ja nyt menköön kukin työhönsä."
Kokous hajosi.
He lähtivät mikä minnekin.