Part 11

Pian istuivat nuoret miehet vastapäätä toisiaan keskellä telttaa olevan pöydän ääressä.

Publius kirjoitti uutterasti ja katsahti vaan joskus ystäväänsä, kun tämä lukiessaan erakon kirjoitusta, vihoissansa löi nyrkkiään pöytään tai hypähti istuimeltansa ja huudahti suuttumuksen katkeria sanoja.

Molemmat pääsivät samaan aikaan työstänsä, ja kun Corneliolainen oli käärinyt kirjeensä kokoon ja lukinnut sen, ja kun Lysias oli heittänyt kääryn pöydälle, niin Roomalainen kysyi, katsoen jäykästi ystäväänsä silmiin, pitkäveteisellä äänellä:

"Noo?"

"Niin!" Lysias lausui. "Nyt olen taas siinä häpeällisessä tilassa, että minun täytyy pitää itseäni tyhmempänä kuin sinua ja myöntää sinulle oikeus sekä pyytää anteeksi siitä, että olen pitänyt sinua hävyttömänä ja muuna sellaisena. Mutta miten olisin voinut aavistaakaan! Tuollaista kirottua, kelvotointa kertomusta, kuin tuo tuossa kääryssä on, en ole ikinä kuullut, ja sellainen voikin käydä päinsä vaan täällä mädänneessä Egyptissä!

"Pientä Irene raukkaa!

"Ja miten tuo hyvä lapsi on kaikesta tästä huolimatta voinut säilyttää itselleen sellaisen iloisen katsannon!

"Minä tarvitsisin selkääni kuin koulupoika, että juuri minä, narrien narri, tulin huomauttaneeksi tätä tyttöä juuri Euergeteelle, mahtavimmalle ja hurjimmalle miehelle koko tässä maassa!

"Mitä voitaisiin tehdä Irenen pelastamiseksi?

"En voi enkä tahdokaan kärsiä sitä, että näen hänet joutuvan Euergeteen kynsiin!

"Etkö luule, että meidän pitää pitämän huolta ruukunkantajattarista?"

"Meidän ei pidä, meidän täytyy," Publius päättäväisesti sanoi; "ja joll'emme sitä tekisi, niin olisimme konnia.

"Siitä pitäin, kun erakko on ruvennut minuun luottamaan, minusta tuntuu, kuin olisi velvollisuuteni holhoojan tavoin pitää huolta näistä tyttösistä, joilta heidän vanhempansa ovat ryöstetyt, ja sinun pitää minua auttaman, Lysiaani!

"Vanhin sisarista ei ole juuri ystävällisesti minua kohdellut, mutta sen vuoksi en häntä pidä huonompana. Nuorempi näyttää olevan vähemmän vakava ja lujaluontoinen kuin Klea. Minä näin kyllä, kuinka hän vastasi sinun hymyilyysi, kun juhlakulkue loppui. Sitä paitse et sinä, niinkuin en minäkään, heti lähtenyt kotiin, ja minun luullakseni oli se Irene, mikä sinua pidätti. Minä pyydän sinua hartaasti olemaan suora ja sanomaan kaikki, sillä meidän pitää menetellä kokonaan yksimielisesti ja malttavaisesti, jos toivomme saada Euergetestä tappiolle."

"Minulla ei ole juuri paljon kerrottavaa," Korintholainen vastasi. "Juhlakulkueen loputtua lähdin pastophoriumiin; -- tietysti nähdäkseni Ireneä, ja annoin pyhissävaeltajain, ett'en huomiota herättäisi, kertoa itselleni niitä näkyjä, joita jumalat heille unessa olivat lähettäneet ja mitä heitä Asklepiuksen temppelissä oli neuvottu tekemään sekä omien että heidän sukulaistensa vaivojen parantamiseksi.

"Kului runsaasti puoli tuntia siihen, kun Irene tuli.

"Hänellä oli kädessä pieni kori, ja siinä oli se kultakoriste, joka oli juhlassa häntä ollut kaunistamassa, ja joka hänen nyt täytyi viedä aarteidenhoitajalle takaisin.

"Minun granaattini, jonka hän tänä aamuna oli saanut, näin jo kaukaa loistavan, ja kun hän sitten huomasi minut ja punastumistaan punastuen loi silmänsä maahan, niin silloin tulin ensi kerran ajatelleeksi: juuri kuin Hebe meidän kaivollamme!

"Hän tahtoi mennä ohitseni, mutta minä pidätin hänet, pyysin häntä näyttämään kädessään olevaa koristetta, puhuin hänelle paljon sellaista, mitä tytöt mielellänsä kuuntelevat, ja kysyin sitten häneltä, josko häntä vartioidaan ankarasti ja josko hänen hienoilta, pieniltä käsiltään ja jaloiltansa, mitkä sopisivat paljon parempaankin työhön kuin veden kantamiseen, vaaditaan paljon liikkumista.

"Hän ei jättänyt vastaamatta, mutta kaiken sen ohessa, mitä hän sanoi, hän loi vain harvoin silmänsä ylös.

"Kuta kauvemmin häntä katselee, sitä suloisemmalta hän näyttää, vaikka hän vasta on vain lapsi, mutta kuitenkin sellainen, jolla ei enää ole kotona hauskaa ja joka uneksii loistosta, ilosta ja vapaudesta, sill'aikaa kun häntä pidetään suljettuna ikävään, kolkkoon paikkaan ja hänen annetaan kärsiä puutetta.

"Nuo ihmisparat eivät uskalla koskaan lähteä temppelistä, paitse juhlakulkueissa ja ennen auringon nousua.

"Soi niin kovin sääliä herättävältä, kun hän sanoi, että hän aina oli niin hirmuisesti väsyksissä ja että hän vielä niin mielellään nukkuisi, kun hän jo herätetään puolihämärässä menemään ulos, juuri kun ilma on kylmin ennen auringon nousua. Silloin hänen täytyy mennä ammentamaan vettä eräästä vesisäiliöstä, jota kutsutaan auringonkaivoksi."

"Tiedätkös missä tämä kaivo on?" Publius kysyi.

"Akaasialehdon takana," Lysias vastasi. "Vierasten-opas näytti sen minulle. Siinä pitäisi oleman erittäin hyvää vettä, eikä auringon noustessa saa uhrata jumalalle mitään muuta. Tyttöjen pitää niin varhain nousta ylös, ett'ei päivän valon koittaessa puuttuisi alttarilta tämän kaivon vettä. Papit vuodattavat sitä juoma-uhrina maahan."

Publiukselta ei ollut, hänen tarkkaan kuunnellessaan mennyt yksikään ystävänsä suusta lähtenyt sana hukkaan.

Sitten hän käänsi nopeasti hänelle selkänsä, avasi teltan oven, astui ulos ja katseli ylös tähtiin saadaksensa tiedon niitten asemasta, kun ne lukemattomina, hiljaa ja ihmeellisesti loistaen riensivät ikuista rataansa sinisellä taivaalla.

Kuu oli juuri laskenut ja korkeimmilleen oli kohonnut aamutähti, jonka loistoa ja suuruutta Roomalainen oli joka yö ihmetellyt, siitä asti kun hän oli tullut pyramiidien kaupunkiin.

Viileä tuulahdus puheli nuorukaisen otsaa, ja hänen vilusta väristen vetäessään viittaa rinnallensa, hänen mieleensä heti juohtuivat kylmään aamu-ilmaan lähtevät sisarukset. Vielä kerran hän kohotti silmänsä maasta ylhäistä taivaanlakea kohti ja silloin hän oli näkevinään silmiensä edessä Klean ylpeän vartalon käärittynä tähtivaippaan.

Hänen rintansa kohoili ja hänestä tuntui siltä, kuin se ilma, jota hänen syvään sykkivä rintansa hengitti, olisi ollut puhdasta ja raikasta, elysiumissa puhaltelevaa eetteriä, ja kuin siinä olisi ollut mahtavaa voimaa, joka ahdisti hänen hengittämistänsä. Yhä selvemmin hän luuli näkevänsä Klean kuvan edessänsä, mutta heti kun hän ojensi kättänsä tarttuaksensa tuohon ihmeelliseen ilmiöön, niin se hävisi, sillä kavion kopsetta ja pyöräin kolinaa alkoi kuulua ja huomautti Publiukselle, joka muuten ei juuri antautunut unelmien valtaan, kun toimiminen oli kysymyksessä, sitä syytä, minkä tähden hän oli lähtenyt ulos.

Vaunuja vieri vaunujen perästä hänen astuessaan telttaansa.

Täällä Lysias, joka hänen poissa ollessansa oli kävellyt miettiväisenä edestakaisin, otti hänet vastaan kysymällä:

"Kuinka paljon aikaa on vielä auringon nousuun?"

"Tuskin kahta tuntia", Roomalainen vastasi, "ja meidän pitää niitä käyttämän, joll'emme tahdo tulla liian myöhään."

"Sitä minäkin mietin", Korintholainen huudahti. "Pian sisarukset lähtevät temppelistä auringonkaivolle, ja minä viekoittelen Ireneä seuraamaan itseäni. Etkö luule saavani sitä aikaan? En juuri itse sitä luule; mutta ehkäpä hän sentään tulee, jos lupaan näyttää hänelle jotakin oikein kaunista eikä hän itse aavista, että hän sen kautta eriää sisarestansa, sillä hän on vielä lapsi."

"Mutta Klea," Publius hänen puheensa ajattelevaisena keskeytti, "on vakava ja miettiväinen, eikä häntä puhutellessa sovi käyttää tuota sinun keveätä puhetapaasi. Mieti sitä ja punnitse yritystäsi; -- ei, sinä et saa häntä pettää! Kerro hänelle Irenen kuulematta selvä totuus niin vakavasti kuin asia vaatii, niin hän ei ole pidättävä sisartansa, kun hän tietää, kuinka suuri ja kuinka lähellä häntä uhkaava vaara on."

"Hyvä," Korintholainen sanoi. "Minä tahdon olla niin juhlallisen totinen, että isiesi kaupungin ryppy-otsaisin ja harmaapartaisin censori on minun suhteeni oleva kuin dionysiolaistanssija. Minä olen puhuva kuin Catonne, kun hän katkerasti valitteli, että Rooman herkkusuut maksoivat pienestä vadillisesta tuoretta silliä enemmän kuin yhdestä parista härkiä. Sinä olet oleva minuun tyytyväinen! Mutta minne vien Irenen? Kukaties voin käyttää jotakuta kuninkaan vaunuista, joita tuolla tusinoittain jyrisee vieden vieraita kotiin?"

"Niin minäkin luulen," Publius vastasi. "Seuraa diadokhien päällikköä, jonka komea huone meille eilen näytettiin. Se on Serapeumiin vievän tien varrelle, ja olethan sinä viime pidoissa lakkaamatta hänen kanssansa puhunutkin. Anna siellä ajajalle kultaraha, että hän jäisi pois eikä pettäisi meitä, ja älä aja takaisin tänne vaan satamaan. Isiin pienen temppelin luona olen odottamassa omilla matkavaunuillani ja hevosillani, otan Irenen vastaan ja vien hänet uuteen turvapaikkaansa, sill'aikaa kun sinä viet Euergeteen ajopelit takaisin niitten ajajalle."

"Ei se oikein minua miellytä," Lysias vastasi. "Granaattini ehkä olisin eilen antanut sinun antaa Irenelle, mutta häntä itseä..."

"En minä tahdo hänestä mitään," Roomalainen vihastuneena huudahti. "Mutta sinun pitäisi minun mielestäni osoittaida uutterammaksi auttaessasi minua pelastamaan häntä onnettomuudesta, joka häntä sinun tähtesi uhkaa.

"Tänne emme häntä saata tuoda, mutta minä luulen hänelle keksineeni varman turvapaikan.

"Muistatko kuvanveistäjä Apollodoria, jota tapaamaan isäni meitä oli kehoittanut, ja hänen ystävällistä vaimoansa, joka tarjosi meille Khioksen ihanaa viiniä? Mies on minulle kiitollisuuden velassa, sillä isäni oli antanut hänen ja hänen apulaistensa toimeksi mosaikkilattian valmistamisen siihen uuteen holvisaliin, jonka hän rakennutti Capitoliumiin, ja sittemmin isäni myöskin hänet pelasti, kun hänen kateelliset taidekumppaninsa, vainosivat hänen henkeänsä. Sinä olet itsekin kuullut, kuinka hän on tarjonnut itsensä ja kaiken omaisuutensa minun käytettäväkseni."

"Olen, olen," Lysias puuttui puheesen. "Mutta eikös sinunkin mielestäsi ole kovin outoa se, että juuri taiteilijat, se on, sellaiset, jotka ovat kiinteämmin kuin muut ihmiset omistaneet elämänsä ihanteen pyrinnöille, erittäin helposti joutuvat alhaisinten tunteiden, niinkuin kateuden, epäsuosion ja..."

"Mutta hyvä ihminen," Roomalainen huudahti kiivastuneena keskeyttäen Korintholaisen puheen, "etkö sinä edes kymmentä silmänräpäystä voi pysyä samassa asiassa ja jättää muistutuksesi siksensä? Minun mielestäni meillä on nyt tärkeämpiäkin asioita puhuttavina, kuin epäsuosio, jolla taiteilijat ja minun puolestani myöskin oppineet toisiansa vainoovat. Kuvanveistäjä Apollodor, joka on minulle kiitollisuuden velassa, on siis vaimoinensa ja tyttärinensä asunut täällä jo kuusi kuukautta, sillä hänellä on ollut Philometorille rakennettavina filosoofien kuvapatsaita ja eläinten kuvia, jotka kaunistavat Apishautojen edustalla olevaa paikkaa. Hänen poikansa ovat hänen Aleksandriassa olevan suuren työhuoneensa esimiehiä, ja kun hän, niinkuin usein tapahtuu, omalla niiliveneellänsä lähtee sinne, niin hän voi ottaa Irenen mukaansa ja viedä hänet laivaan.

"Mihin me annamme viedä Irenen, pelastaaksemme hänet Euergeteeltä, siitä tahdomme sittemmin keskustella Apollodorin kanssa."

"Hyvä, sangen hyvä," Korintholainen suostuen sanoi. "Minä en, Herakles vieköön, ole epäluuloinen, mutta ei minua sittenkään miellytä se, että sinä tahdot viedä Irenen Apollodorille, sillä jos hän nähdään olevan sinun kanssasi, niin koko meidän yrityksemme saattaa rauveta. Lähetä kuvanveistäjän vaimo, jota ei niin tunneta Memphiissä Isistemppelin luo, ja hänen muassansa huntu ja viitta tytön peitteeksi. Tervehdi myöskin iloista Milesotarta minun puolestani ja sano hänelle -- ei älä sano mitään -- näenhän itsekin hänet Isistemppelin luona."

Viimeiset sanat nuorukaiset vaihtoivat keskenänsä, sill'aikaa kun orjat panivat vaippoja heidän yllensä.

Sitten he astuivat yhdessä teltan edustalle, toivottivat toisilleen onnea ja astuivat rivakasti eteenpäin, Roomalainen valjastuttamaan omia ratsujaan, Lysias astuaksensa diadokhien päällikön kanssa yhteen kuninkaan vaunuista ja toimiakseen Publiuksen kanssa sovitun suunnitelman mukaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vaunuja kiiti kiitämistään kuninkaan palatsin korkeasta portista himmeän yön peittämään kaupunkiin.

Suuressa juhlasalissa oli käynyt hiljaiseksi, ja tummat orjat alkoivat luudilla ja sienillä puhdistaa muutamien sammuttamatta jätettyjen lamppujen himmeässä valossa mosaikkilattiaa, jolla oli ruusuja ja muita lakastuneita, muratti- ja poppeliseppeleistä pudonneita lehtiä, ja jolla maahan kaadettua viiniä mustana välkkyi.

Muudan nuori huilunsoittaja istui unen ja viinin voittamana eräässä nurkassa.

Poppeliseppele, joka oli kaunistanut hänen päätänsä, oli luistanut hänen otsaltaan ja peitti hänen kauniita kasvojansa, mutta huiluaan hän unessansakin lujasti puristi sormillaan.

Palvelijat antoivat hänen maata ja toimiskelivat huolettomina hänen ympärillänsä; ainoastaan eräs päällysmies näytti häntä sormellaan ja sanoi nauraen:

"Eivät hänen kumppalinsakaan lähteneet selvempinä kotiin, kuin tuokaan on. Sievä poika hän on ja sitten vielä kauniin Khloën lemmitty; hän on turhaan tänään häntä odottava."

"Ehkäpä vielä huomennakin," toinen vastasi, "sillä kun Paksu näkee Khloën, niin tyttö on jo kylliksi saanut olla Damon paran omana."

Mutta Paksu, niinkuin Aleksandrialaiset ja muut Egyptiläiset kutsuivat kuningas Euergetestä, ei tällä hetkellä ajatellut Khloëa eikä muita sellaisia.

Hän oli komeasti valmistettuun asuntoonsa kuuluvassa saunassa.

Ilki-alastomana hän seisoi haileassa vedessä, joka täytti kokonaan valkeasta marmorista tehdyn vesi-ammeen. Höyryävän veden kirkkaassa pinnassa kuvastelivat nuorien nymphien kuvapatsaat, jotka pakenivat rakastunutta Saturnusta, ja monien katosta riippuvien lamppujen loistava valo.

Tämän ammeen toisella poikkisivulla oli Niilijumalan partainen miehenvartalo, jonka päällä kuvattiin hyppelevän sekä heidän omakseen että heidän komean isänsä huviksi ja iloksi kuusitoista lasta, kuvaten kyynärälukua minkä Egyptin virta tarvitsi soveliaaksi syvyydeksensä.

Siitä astiasta, jonka ylitse tuo arvokas vanhus nojasi kättään, virtaili runsaasti kylmää vettä, jota viisi kaunista nuorukaista ottivat hoikiksi muodostettuihin alabasteri-astioihin, ja valelivat sitä nuoren, kylpevän kuninkaan pään päälle, hirmuisille rintalihaksille, selälle ja käsivarsille.

"Enemmän, enemmän, vielä enemmän!" Euergetes huusi, kun nuorukaiset alkoivat lakata valelemasta, ja kun taas uusi vesivirta vuosi hänen päällensä, niin hän ähisi ja puhisi mielihyvästä, ja kauvaksi roiskui suuria vesipisaroita, heti kun hänen keuhkojensa oikea myrskyhenkäys sattui hänen päällensä valuvaan veteen.

Viimein hän huusi kovalla äänellä: "Riittää" syöksyi koko painoinensa veteen, että se roiskui niin korkealle, kuin sinne olisi viskattu kivilohkare, oli vähän aikaa märän elementin pinnan alla ja nousi sitten marmoriportaita myöten kylvystä, ravisti samalla uhkamielisesti ja väkevästi päätänsä poikamaisuudessaan, kastellaksensa läpimäriksi ammeen reunalla olevat ystävänsä ja palvelijansa, antoi kietoa itsensä lumivalkeisiin, läpinäkyvänhienoihin, liinaisiin raiteihin, ruiskuttaa päällensä hyvänhajuista, kallis-arvoista nestettä ja astui sitten pieneen, kirjavilla matoilla kokonaan peitettyyn huoneesen. Siellä hän heittäytyi pehmeään patjaläjään ja sanoi syvään hengittäen:

"Nyt on minun hyvä olla ja olen taas selvä kuin lapsi, joka ei vielä ole saanut syödä mitään muuta kuin äitinsä maitoa. Pindaros on oikeassa! Ei mikään ole parempaa kuin vesi! Se sammuttaa senkin kuuman hehkun jonka viini sytyttää meidän sydämeemme ja päähämme. Olenko lörpötellyt paljon tyhmyyksiä, Hieraks?"

Näin puhuteltu, kuninkaan joukkojen päällikkö ja hänen suosittu ystävänsä, loi kysyvän silmäyksen muihin läsnä oleviin; mutta kun Euergetes käski häntä huoletta puhumaan, niin hän vastasi:

"Tyhmyyksiin asti ei viinikään saata sellaista henkeä kuin sinun on, mutta varomatoin sinä olet ollut. Olisi ihme, joll'ei Philometor olisi huomannut..."

"Oivallista!" kuningas hänet keskeytti ja nousi patjoiltaan. "Te, Hieraks ja sinä, Komanus, jääkää tänne; te muut saatte mennä. Vaan älkää liian kauvaksi poistuko, että olette pian käsillä, jos teitä tarvitsen. Nyt tulee päiviä, joina pitää tapahtuman yhtä paljon kuin muuten vuosina."

Pois käsketyt vetäytyivät huoneesta, ainoastaan kuninkaan vaatettaja, eräs ylhäinen Makedonialainen, jäi hidastellen ovelle seisomaan, mutta Euergetes viittasi häntäkin heti poistumaan ja huusi hänen jälkeensä:

"Minä olen valpas enkä mene ensinkään vuoteelle. Kolme tuntia auringon nousun jälkeen odotan Aristarkhosta; -- ja vieläpä työhön. Pane esille käsikirjoitukset, jotka otin mukaani. Odottaako eunukki Euleus etuhuoneessa?

"Odottaako? Sitä parempi!

"Nyt lienemme yksinämme, viisaat ystäväni Hieraks ja Komanus, ja minun täytyy teille ilmoittaa, että tällä kertaa pelkästä viisaudesta ette näytä olevan mitään vähemmän kuin viisaita.

"Olla viisas on hallita rajattomasti avaraa ajatustaan aivan siten, että lähellä oleva vastustaa meitä yhtä vähän kuin kaukainenkin; olla ymmärtämätön on havaita ainoastaan yhtä ja toista. Rajoitetun älyn ala on se, mikä on aina hänen vieressään, narrien ja haaveksijain taas kaukaisuus. Minä en tahdo teitä soimata, sillä monella viisaalla on tyhmiäkin hetkiä, mutta te olette tänään varmaan unohtaneet lähellä olevan kauvaksi katsellessanne, ja senpä vuoksi näenkin teidän kompastelevan. Joll'ette olisi tätä erehdystä tehneet, niin tuskinpa olisitte niin hämmästyneinä katselleet, kun minä lausuin sanan 'Oivallista!'

"Huomatkaa nyt!

"Philometor ja hänen sisarensa tietävät varsin hyvin minun tarkoitukseni ja sen, mitä heillä on minulta odotettavana.

"Jos olisin kasvoilleni pannut tyytyväisen miehen naamion, miehen, joka tyytyy siihen mitä hänellä on, niin he olisivat ihmetelleet ja aavistaneet petosta; mutta minä näyttäydyin heille semmoisena kuin aina olen ja vielä tavallista huolettomampanakin ja puhuin niin suoraan siitä, mitä haluan, että he tulevaisuudessa varoisivat minulta jokaista väkivallan yritystä, mutta tuskin he saattavat jo huomispäivänä odottaa yllätystä, sillä se joka tahtoo hyökätä takaapäin vihollisensa niskaan, ei pidä melua.

"Jos minä uskoisin teidän hyveen oppijanne, niin miettisin, ett'ei takaa hyökkääminen ole erittäin kaunista, sillä minäkin katselen mieluummin ihmisen kasvoja kuin selkäpuolta, ja etenkin sisarusteni, jotka ovat sivistyneitä ihmisiä.

"Mutta mitäs tehdä?

"Lopullisesti on kuitenkin se paras, joka saavuttaa voiton ja pelissä voittaa.

"Minun taistelutapani saattaa viisaistakin saada puolustajoita.

"Joka tahtoo hiiriä pyytää, se käyttää silavaa, joka taas tahtoo viekotella ihmisiä satimeen, sen pitää tietämän, kuinka nämät tuntevat ja ajattelevat, ja ennen kaikkia koittaman heitä hämmentää.

"Sonni on vähemmin vaarallinen silloin, kun se raivoissaan juoksee suoraa päätä esille, ja sen kaksijalkainen vastustaja silloin, kun hän ei tiedä missä se on, vaan hapuellen juoksentelee milloin oikealle milloin vasemmalle.

"Kiitos suostumuksenne osoituksesta, sillä minä olen sen ansainnut ja toivon saattavani antaa sen sinulle takaisin. Hieraksini. Minä haluan kuulla kertomustasi. Kohenna pääni alla olevaa tyynyä ja nyt saat alkaa."

"Kaikki näyttää käyvän oivallisesti," päällikkö vastasi. "Meidän pääjoukkomme Hetairit ja Diadokhit, kaksi tuhatta viisi sataa miestä, ovat matkalla tänne ja käyvät jo huomenna leiriin pohjoispuolelle Memphistä. Viisi sataa heistä pääsee pappien ja muitten onnen toivottajain kanssa juhlaan sinun syntymäpäivänäsi toivottamaan sinulle onnea, muut kaksituhatta jää telttoihin piiloon. Veljesi Philometorin philobasilistain päällikkö on lahjottu ja on meidän puolellamme; mutta hän oli kallis, sillä Komanuksen täytyi tarjota hänelle kaksikymmentä talenttia, ennenkuin hän suostui!"

"Ne hän saakoon," kuningas nauroi, "ja ne hän myöskin pitäköön siksi, kun haluan pitää häntä epäluulon alaisena ja palkita hänelle ansion mukaan ottamalla häneltä hänen omaisuutensa takaisin. Kerro enemmän!"

"Philometor lähetti toissa päivänä parhaat sotilaansa, Desilauksen ratsulippukunnan ja Arsinoësta olevat joukot, Thebeen kapinata kukistamaan. Kapinanjohtajain värvääminen ja levottomuuksien herättäminen ei ole todellakaan maksanut vähää."

"Veljeni maksaa meille kulungit", kuningas hänet keskeytti, "kun me tyhjennämme hänen aarteensa. Lisää!"

"Kovin vastus on meillä oleva papeista ja Juutalaisista. Edelliset pitävät Philometorin puolta sen tähden, että hän on isäsi vanhin poika, ja etenkin sentähden että hän on tehnyt paljon hyvää Apollinopoliin ja Philae'n temppeleille; Juutalaiset taas pitävät hänestä, koska hän suosii heitä melkein enemmän kuin Kreikkalaisia, pitää puolisonsa kanssa väliä heidän kurjista uskonnollisista väitteistänsä, keskustelee heidän kanssansa heidän kirjassaan löytyvistä opeista, eikä aterioittaissa puhele kenenkään muun kanssa mieluummin kuin heidän."

"Minä olen suolaava sen viinin ja paistin, millä he täällä itseänsä lihottavat,": Euergetes kiivaasti huudahti. "Jo tänään olen heitä kieltänyt olemasta läsnä aterialla, sillä heillä on selvä järki ja tarkat silmät, jotka ovat yhtä terävät ja suippean näköiset kuin heidän nenänsäkin.

"Vaarallisimmat he ovat siellä, missä heidän on joko pelkääminen tai missä luulevat saavansa voittoa.

"Sitä ei saata sanoa, etteivät he ole uskollisia ja sitkeitä, ja koska useammilla heistä on omaisuutta, niin he etenkin Aleksandriassa ovat harvoin yhteydessä meluavan alhaisen väen kanssa.

"Ainoastaan kateellinen saattaa heitä moittia siitä, että he ovat ahkeroita ja uutteria, sillä heidän ja heidän phoiniikkialaisten heimolaistensa esimerkki on kehottanut Hellenien vireyttä.

"Rauhallisina aikoina käy heidän parhaiten, ja koska veljeni hallitus on hiljaisempaa kuin minun, niin he pitävät hänestä, lainaavat hänelle rahaa ja hankkivat sisarelleni hiotuita kiviä, safiiria ja smaragdeja, kauniita kankaita ja muita naisten rimssuja täyteen kirjoitetusta papyyruksesta, joka ei juuri ole suurimmasta arvosta kuin sulka, joka on pudonnut tuolla tangon päässä istuvan vihreän porukurkun siivestä.

"Minä en ensinkään saata käsittää, että niin viisaat miehet eivät ymmärrä, ett'ei mitään muuta pysyväistä ole kuin katoavainen, eikä mitään muuta varmaa kuin se, ettei mikään ole varmaa, ja että he sen tähden pitävät ainoana totisena, oppiansa määrättynä, ikuisesti oikeana, ja että he halveksivat sitä, mitä muut kansat uskovat.

"Tämä hämäryys tekee heidät narreiksi, vaan samalla myöskin kelpo sotamiehiksi, ehkäpä juuri heidän jännitetyn itsetietonsa sekä lujan luottamuksensa kautta heidän löyhään jumalaansa."

"Niin, kelpo sotilaita he ovat," Hieraks vahvistaen puuttui puheesen, "mutta he menevät mieluummin ja halvempaan hintaan veljesi palvelukseen kuin meidän."

"Minä olen heille näyttävä," kuningas huusi, "että pidän tätä maun-osoitusta vääränä ja rangaistavana. Pappeja minä tarvitsen, sillä he opettavat kansaa kuuliaiseksi ja tyytyväisenä kestämään hätäänsä; mutta Juutalaiset," ja tätä hänen sanoessansa hänen silmänsä pyörivät hurjan tulisina, "minä hävitän sukupuuttoon, kun aika tulee."

"Se tekee hyvää myös meidän aarre-aitallemme," Komanus nauroi.

"Ja maan temppeleille," Euergetes lisäsi, "sillä toisia vihollisia koitan hävittää, mutta papit otan mieluummin puolelleni ja minun täytyykin koittaa saada heidät puolelleni, jos Philometorin valta joutuu käsiini, sillä Egyptiläiset haluavat kuninkaaksensa jumalaa; oikeaksi jumalaksi, jota ruskeat alamaiseni mielellänsä rukoilevat tyytyväisinä ja tekemättä elämääni kapinain kautta tukalammaksi, saatan vain päästä, jos papit minut siksi tunnustavat ja kohottavat."

"Ja kuitenkin," vastasi Hieraks, ainoa Euergeteen palvelijoista, joka tärkeissä kysymyksissä uskalsi häntä vastustaa, "ja kuitenkin annetaan Serapiin ylimmäiselle papille vielä tänään kova käsky sinun tähtesi. Sinä pakoitat antamaan pois yhtä jumalan palvelijattarista, eikä Philometor ole laimin lyövä..."