Chapter 6
"Minä tahdon seurata veljeni esimerkkiä ja tehdä tunnustukseni samoin kuin hän. Olisin mieluimmin tahtonut että hän olisi puhunut minunkin puolestani; vaan hän on liian alttiiksi antavainen, puhuakseen muuta kuin minkä hän luulee pelastavan minua joutumasta hänen rangaistukseensa osalliseksi. Minä en tahdo tulla pelastetuksi, ellei hän tule myös. Minne hän menee täältä lähtiessään, sinne minäkin tahdon mennä; mitä hän kärsii, tahdon minäkin kärsiä; jos hän tuomitaan kuolemaan, toivon Jumalan antavan minulle voimaa nöyränä kuollakseni hänen kanssaan! Ja nyt tahdon lausua, mikä minun osani on siinä asiassa, josta minun veljeäni on syytetty: -- Joku aika takaperin kertoi hän minulle muutamana päivänä nähneensä mieheni äidin Parisissa, puettuna köyhäksi vaimoksi, puhutelleensa häntä ja pakoittaneensa häntä itseänsä ilmoittamaan. Tähän saakka olimme kaikki pitäneet varmana asiana, että hän oli lähtenyt Ranskasta, koska hän noudatti vanhanaikaisia mielipiteitä, joita oli vaarallista ihmisten nyt noudattaa; luulimme hänen lähteneen Ranskasta ennenkuin tulimme Pariisiin. Hän kertoi veljelleni todellakin lähteneensä (vanha uskottu perheen palvelija apuna ja suojelijana) Marseilleen saakka; ja että hän, huomatessaan siellä kauemmaksi pääsönsä odottamattoman vaikeaksi, oli luullut Jumalan tällä tavoin varoittavan häntä jättämästä poikaansa, jota hän innokkaasti rakasti, ja josta hän ainoastaan suurella vastahakoisuudella oli eronnut. Hyljäten aikomuksensa odottaa maanpakolaisuudessa rauhallisempia aikoja, päätti hän lähteä Parisiin ja piiloitella siellä, koska tiesi poikansa myöskin sinne lähteneen. Hän otti vanhan ja rehellisen palvelijansa nimen -- palvelijansa, joka viimeiseen saakka kieltäytyi jättämästä häntä ilman suojelijatta; ja hän aikoi elää ankarimmassa salaisuudessa ja aivan erillään muista, tarkastellen, tuntemattomana, poikansa menestymistä, ja valmiina heti tiedon saatua ilmoittamaan itsensä hänelle, kun vaan valtiollisten asiain kanta sallisi hänen onnellisesti yhdistyä rakastettuun lapseensa. Veljeni katsoi tätä yritystä kovin vaaralliseksi sekä hänelle itselleen, hänen pojalleen, että myös tuolle kunnioitettavalle vanhalle miehelle, joka oli pannut päänsä alttiiksi emäntänsä etua katsoen. Minä ajattelin samoin; ja onnettomana hetkenä minä sanoin Louis'lle: 'Tahdotko sinä koettaa salassa auttaa anoppiani matkalle ja katsoa että hänen uskollinen palvelijansa todellakin saattaa hänet Ranskasta tällä kertaa?' Minä tein väärin kun pyysin veljeäni tekemään tämän, sillä minä tein sen itsekkäisestä syystä -- syystä, joka on yhteydessä minun avioelämäni kanssa, joka ei ole onnellinen. Minun ei ollut onnistunut voittaa mieheni lempeä ja hän kohteli minua pahoin. Minun veljeni, joka aina on rakastanut minua paljoa hellemmästi, pelkään minä, kuin olen koskaan ansainnut; minun veljeni osoitti yhä suurempaa hellyyttä minua kohtaan, kun hän näki mieheni kohtelevan minua tylysti. Tästä syntyi viha heidän kesken. Minun ajatukseni, pyytäessäni veljeäni tekemään sen, jonka olen maininnut, oli, että jos me kaki estäisimme anoppiani, ilman vaaratta miehelleni, saattamasta vaaraan itseään ja poikaansa, me tulisimme, kun aika joutuisi puhua siitä mitä olimme tehneet, näyttäytymään mieheni silmissä uudessa ja paremmassa valossa. Minä olisin näyttänyt miten hyvin minä ansaitsin hänen rakkauttaan, ja Louis olisi näyttänyt miten hyvin hän olisi ansainnut lankonsa kiitollisuutta; ja niin me olisimme tehneet kotimme onnelliseksi viimeinkin, ja kaikki kolme olisimme yhdessä eläneet suosiossa keskenämme. Tämä oli minun ajatukseni; ja kun minä kerroin sen veljelleni, ja kysyin häneltä tuottaisiko se suurta vaaraa, ajattelemattani hänen hellyyttään ja sääliväisyyttään minua kohtaan, sanoi hän: 'Ei!' Hän oli niin totuttanut minua ottamaan vastaan uhrauksia minun onnellisuuteni eduksi, että minä annoin hänen saattaa itseänsä vaaraan, auttamalla minua vähäisessä perheellisessä tuumassani. Minä kadun tätä nyt katkerasti; minä pyydän häneltä anteeksi täydestä sydämestäni. Jos hänet julistetaan syyttömäksi, koetan minä käytökselläni näyttää itseäni paremmin ansaitsevaksi hänen rakkauttaan. Jos hän tuomitaan syylliseksi, tahdon minä myös käydä mestauslavalle, ja kuolla veljeni kanssa, joka pani henkensä alttiiksi minun tähteni".
Hän lopetti yhtä levollisena kuin oli aloittanutkin; ja kääntyi vielä kerran veljeensä. Kääntäessään kasvonsa oikeuskunnasta ja katsellessaan häneen, tuli muutamia kyyneleitä hänen silmiinsä ja kasvoissa näkyi jotakin tuota vanhaa muodon suloutta ja mielen-ilmauksen herttaisuutta. Veli antoi hänen tarttua käteensä; vaan hän näytti aikovan välttää hänen huolestunutta katsettaan. Hänen päänsä painui alas rintaa vasten; hän hengitti raskaasti; hänen kasvonsa kävivät synkiksi ja vääntyivät rumannäköisiksi ikäänkuin hän olisi kärsinyt kovaa ruumiillista tuskaa. Hän kumartui vähän ja nojaten kyynäspäällään kaidepuuta vasten hänen edessään, peitti hän kasvojansa kädellään; ja niin tukehutti hän nousevaa tuskaansa, niin pakoitti hän takaisin polttavat kyyneleet sydämeensä. Kuulijakunta oli kuunnellut Rosaa äänettömänä ja pysyi yhtä hiljaisena hänen lopetettuakin. Tämä oli harvinainen suosion-osoitus hirmuhallituksen kansan puolelta.
Presidentti katsoi taakseen virkatovereihinsa, ja pudisti päätään epäilevästi.
"Tämä naisvangin selitys tekee asian hyvin sekavaksi ja vaikeaksi", sanoi hän. "Onko täällä ketään oikeussalissa", lisäsi hän, katsellen niihin henkilöihin, jotka olivat hänen tuolinsa takana, "joka tietää missä päällysmies Danvillen äiti ja palvelija nyt ovat?"
Lomaque astui esille kutsumuksesta ja asettui seisomaan pöydän viereen.
"Mikä nyt, kansalaispoliisi?" jatkoi presidentti, katsellen tuimasti häneen, "onko kuumuus voittanut teidätkin?"
"Puuska tavoitti hänet, kansalaispresidentti, juuri kuin naisvanki oli päättänyt selityksensä", selitti Magloire, tunkeutuen esille liekartelevasti.
Lomaquen katse alammaiseensa lähetti tämän takaisin suoraan viranomaisen joukon taakse; hän puhui sitten, matalammalla äänellä kuin tapansa oli:
"Minä olen saanut tietoja päällysmies Danvillen äidistä ja palvelijasta ja olen valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita minulle tehdään".
"Missä he nyt ovat?" kysyi presidentti.
"Tiedetään äidin ja hänen palvelijansa päässeen yli rajan ja luullaan heidän matkustaneen Kölniin. Mutta sen jälkeen kun pääsivät Saksanmaahan, on tasavaltaisilla virkakunnilla tietysti ollut ainoastaan epävarmoja tietoja heidän olopaikoistaan".
"Onko teillä mitään tietoja vanhan palvelijan käytöksestä hänen Parisissa olon aikana?"
"Minulla on tarpeeksi tietoja todistaakseni ett'ei hän ollut semmoinen mies, jota voisi pitää valtiollisen epäluulon esineenä. Hän näyttää yksinomaisesti orjamaisesti harrastaneen tuon naisen etuja, toimittaneen hänelle kaikkia palvelijan tavallisia tehtäviä yksityisessä elämässä; ja eksyttäneen naapureita teeskentelemällä yhdenvertaisuutta hänen kanssaan julkisuudessa".
"Onko teillä mitään syytä luulla että päällysmies Danville tiesi äitinsä ensimmäisestä aikeesta paeta Ranskasta?"
"Minä päätän sen siitä mitä naisvanki on puhunut, ja toisista syistä joita ei sovi kertoa oikeuden edessä. Ei ole epäilemistäkään, ett'ei todistuksia saataisi, jos minulle myönnetään aikaa käydä kirjeenvaihtoon Lyonin ja Marseillen virkakuntien kanssa".
Tällä hetkellä Danville palasi oikeussaliin, ja tultuansa pöydän luokse asettui seisomaan aivan pääpoliisin viereen. He katsoivat hetken vakaasti toistensa silmiin.
"Hän on tointunut Trudainen vastauksen vaikuttamasta puuskauksesta", ajatteli Lomaque, astuen takaisin entiselle paikalleen. "Hänen kätensä vapisee; hänen kasvonsa ovat vaaleat; vaan minä voin huomata jälleen saatua itsensähillitsemistä hänen silmissään; ja minä jo pelkään seurauksia".
"Kansalainen presidentti", alkoi Danville, "minä pyydän saada tietää onko minun poissa ollessani tapahtunut mitään, joka kunniatani loukkaisi ja isänmaanrakkauttani tekisi epäiltäväksi?"
Hän puhui nähtävästi täydellisimmällä kylmämielisyydellä, vaan hän ei katsonut kehenkään. Hänen silmänsä tuijottivat viheriäiseen villavaatteesen pöydällä hänen edessään.
"Naisvanki on antanut selityksen, joka etupäässä koskee häntä itseään ja hänen veljeänsä", vastasi presidentti; "vaan sen ohessa tuo ilmi erästä aikaisempaa teidän äitinne aikomusta rikkoa voimassa olevia lakeja vastaan, muuttamalla pois Ranskasta. Tämä osa tunnustuksesta sisältää joitakuita epäluulon-alaisia seikkoja, jotka, paha kyllä, koskevat teitä --"
"Ne eivät tule kauemmin olemaan epäluuloja -- omalla edesvastauksellani minä teen ne varmoiksi asioiksi!" huusi Danville, ojentaen kättään näytelmällisesti, ja katsoen ylös ensikerran. "Kansalainen presidentti, minä tunnustan sen hyvän isänmaanrakastajan pelkäämättömällä suoruudella; minä tiesin äitini ensimmäisestä aikomuksesta paeta Ranskasta".
Vihellyksiä ja inhon huutoja seurasi tätä tunnustusta. Nämä häntä vapisutti ensin; vaan hän ennätti hillitä itseään ennenkuin äänettömyys saatiin palautetuksi.
"Kansalaiset, te olette kuulleet rikokseni tunnustuksen", jatkoi hän, kääntyen epätoivoisella vakuutuksella kuulijakuntaan; "kuulkaa nyt millä olen sovittanut tämän isänmaani alttarilla".
Hän odotti tämän lauseen lopussa kunnes tuomioistuimen kirjuri oli kirjoittanut sen oikeuden asiakirjaan.
"Kirjoita uskollisesti kirjaimia myöten!" huusi Danville, osoittaen juhlallisesti avattua sivua kirjassa. "Elämä ja kuolema riippuu minun sanoistani".
Kirjuri kastoi kynänsä musteessa ja nyykäytti päätään merkiksi että oli valmis. Danville puhui:
"Näinä Ranskan kunnian ja koetuksen päivinä", jatkoi hän, pakoittaen ääntään osoittamaan syvää liikutusta, "mitä ovat kaikki hyvät kansalaiset pyhimmästi velvoitetut tekemään? Uhrata kalliimmat yksityiset tunteensa ja harrastuksensa julkisten velvollisuuksiensa hyväksi! Kun minun äitini ensimmäisen kerran koetti rikkoa lakia maasta poismuuttamista vastaan, Ranskasta pakenemalla, hairahduin siinä heroisessa uhrauksessa, jota järkähtämätön isänmaanrakkaus minulta vaati. Asemani oli kauheampi kuin Brutuksen asema tuomitessaan omaa poikaansa. Minulla ei ollut samanlaista Romalaista urhoollisuutta. Minä hairahduin, kansalaiset, hairahduin niinkuin Coriolanus, kun hänen jalo äitinsä keskusteli hänen kanssaan Roman onnesta! Tästä hairahduksesta minä ansaitsin tulla eroitetuksi tasavaltalaisesta yhteiskunnasta; vaan minä pääsin ansaitusta rangaistuksesta -- kohosinpa vielä siihen kunniaan että sain viran hallitukselta. Aikoja kului; ja taas koetti minun äitini paeta Ranskasta. Taas välttämätön sallimus saattoi kansalaiskuntoni koetukselle. Miten otin vastaan tätä toista koetusta? Entisen heikkouden sovituksella, joka sovitus oli yhtä kauhea kuin koetus itse! Kansalaiset, te kauhistutte; vaan te varmaan taputatte käsiänne mieltymyksen osoitukseksi samalla kuin vapisette. Kansalaiset, katsokaa! ja muistakaa katsellessanne tätä tutkintoa alottaessa luettuja todistuksia. Tuossa seisoo isänmaansa vihollinen, joka käytti salavehkeitä auttaakseen äitiäni pakoon; tässä seisoo isänmaanrakastaja poika, jonka ääni oli ensimmäinen, oli ainoa ääni antamaan ilmi hänet tästä rikoksesta". Puhuessaan osoitti hän Trudainea, löi sitten kätensä vasten rintaa, sitten asetti käsivartensa ristiin rinnoilleen ja katsoi tuimasti kuulijoihin.
"Te vakuutatte", huusi presidentti, "tietäneenne Trudainen ilmi antaessanne, hänen auttavan äitiänne pakoon?"
"Minä vakuutan sen", vastasi Danville.
Kynä, jota presidentti piteli, tipahti hänen kädestään kun hän kuuli tämän vastauksen; hänen virkakumppalinsa säpsähtivät ja katsoivat toisiinsa äänettöminä.
"Hirviö! hirviö!" kuultiin huudettavan ensin vankien lavalla, vaan morina levisi heti kuulijakuntaan, ja huudot kasvoivat yhteiseksi hälinäksi; julmimmat nais-tasavaltalaiset kuuntelija-istuimilla yhtyivät viimein ylpeimpien vankilavalla olevien nais-ylimysten kanssa. Tässäkin kauheimman eripuraisuuden keskuudessa, tällä ankarimman vihollisuuden ajalla, tuo luonnon tunne osoitti vanhaa taivaallista taikavoimaansa; heräsi äitin tunne, joka yhdistää kaiken maailman.
Niitten harvojen henkilöiden joukossa tässä oikeussalissa, jotka heti arvasivat edeltäpäin minkä vaikutuksen Danvillen vastaus tekisi tämän oikeusjutun päätökseen, oli Lomaque yksi. Hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hänen katsoessaan vankien lavaa kohden. "He ovat hukassa", mutisi hän itsekseen, astuen ulos siitä joukosta, jossa hän tähän asti oli seissyt.
"Hukassa! Se valhe, joka on pelastanut tuon konnan pään, on vienyt heiltä pienimmän toivon kipinänkin. Ei mikään voi estää tuomion langettamista. -- Danville'n kauhea mielenlujuus on saattanut ne guillotinille!" Lausuen nämät sanat läksi hän ulos kiireesti lähellä vankienlavaa olevan oven kautta, joka vei vankien odotushuoneesen.
Rosan pää vaipui taas hänen veljensä hartioita vasten. Häntä pöyristytti, ja hän nojautui taaksepäin heikkona vasten käsivartta, jota veljensä ojenti häntä tukeakseen. Muuan naisvangeista koetti auttaa Trudaineä tämän lohduttaessa häntä; mutta hänen miehensä petollisuuden täydellisentäminen näytti kervaisneen häntä sydämeen asti. Hän jupisi vaan kerran veljensä korvaan, -- "Louis! Nöyrästi minä käyn kuolemaan -- ei muu kuin kuolema ole jäänyt minulle osaksi alennuttuani niin halvaksi että olen rakastanut tuota miestä." Hän lausui nämät sanat ja ummisti silmänsä raukeesti, eikä puhunut enempää.
"Toinen kysymys, ja te saatte mennä", lausui presidentti, kääntyen Danvilleen: "Tiesittekö vaimonne osallisuudesta veljensä salahankkeisin?"
Danville mietti epäilevästi hetken, muisti että siellä oli vieraita miehiä oikeussalissa, jotka voisivat todistaa hänen puheistaan ja käytöksestään vaimonsa vangitsemisen iltana, ja päätti tällä kertaa puhua totta.
"Minä en tiennyt siitä", vastasi hän, "vieraita miehiä voidaan kutsua tänne, jotka todistavat minun olleeni poissa Parisista, kun vaimoni osallisuus saatiin ilmi".
Vaikka hän saattoikin sydämettömästi hillitä luontoansa, oli yleisön mielenosoitus hänen edellisen vastauksensa jälkeen hämmentänyt häntä. Hän puhui nyt matalalla äänellä, seisten selin katsojiin, ja kiinnittäen silmänsä taas viheriäiseen pöydän peitteesen.
"Vangit! Onko teillä mitään muistutusta tehtävänä, jotakin todistuksia tuoda esiin, jotka voisivat heikontaa sitä selitystä, jolla kansalainen Danville on puhdistanut itseänsä epäluulosta?" kysyi presidentti.
"Hän on puhdistanut itseään mitä inhoittavimmalla valheella", vastasi Trudaine. "Jos voitaisiin saada käsiimme hänen äitinsä ja hän tuotaisiin tänne, niin hänen todistuksensa näyttäisi sen".
"Voitteko esiintuoda muuta todistusta vakuutuksenne tueksi?' kysyi presidentti.
"En voi".
"Kansalais-päällysmies Danville, teillä on vapaus lähteä pois. Teidän selityksenne tulee jätettäväksi sille virkakunnalle, jolle olette virallisesti vastuunalainen. Josko ansaitsette kansalais-kruunun enemmän kuin Roomalaisesta urhoudestanne, tahi --" Mentyänsä näin pitkälle, pysähtyi presidentti äkkiä, ikään kuin hän ei olisi tahtonut liian pian antautua arvostelemaan, ja sanoi uudestaan. -- "Te saatte mennä."
Danville läksi heti ulos oikeussalista, taas julkisen oven kautta. Häntä seurasi murina naisten penkeiltä, joka kuitenkin pian lakkasi, kun nähtiin presidentin sulkevan kirjansa ja kääntyvän virkakumppaleihinsa. "Tuomio!" oli yleisenä kuiskauksena nyt. "Hsh, hsh -- tuomio!"
Muutamia minuuttia kestävän keskustelun perästä takanansa olevien henkilöiden kanssa, nousi presidentti seisoalle, ja lausui seuraavat painavat sanat: -- "Louis Trudaine ja Rosa Danville; vallankumous-oikeus, kuultuansa syytöksen teitä vastaan, ja arvosteltuaan teidän vastauksianne siihen, päättää teidän olevan molempien syylliset, ja tuomitsee teidät kuoleman rangaistukseen."
Julistettuansa tuomion näillä sanoilla istuutui hän taas, ja pani merkin kahden ensin tuomitun henkilön nimien perään vankiluettelossa. Heti sen jälkeen otettiin seuraava asia esille, ja uusi tutkinto kiihoitti taas kuulijakunnan uteliaisuutta.
VIIDES LUKU.
Vallankumous-oikeuden odotushuone oli kolkko alaston suoja, likaisella kivilattialla ja penkit pitkin seiniä. Akkunat olivat korkeat ja kaltereilla varustetut, ja kadulle vievän ulko-oven vieressä seisoi kaksi vahtimiestä. Tullessaan oikeussalista tähän kolkkoon pakopaikkaan, huomasi Lomaque sen olevan typötyhjän. Yksinäisyys oli juuri sillä hetkellä hänelle tervetullut. Hän jäi odotushuoneesen, hän käveli verkkaan huoneen toisesta päästä toiseen likaisella kivityksellä, puhuen hartaasti ja lakkaamatta itsekseen.
Jonkun hetken kuluttua, aukeni oikeussaliin vievä ovi ja kyttyräselkäinen vanginvartija ilmautui saattaen sisään Trudaineä ja Rosaa.
"Teidän on odottaminen täällä", sanoi pieni mies, "kunnes jäljellä olevat ovat tutkitut ja tuomitut; ja sitten te kaikki tulette menemään takaisin vankihuoneesen yhdessä ryhmässä. Haa, kansalainen!" jatkoi hän, huomatessaan Lomaquen salin toisessa päässä, ja astui hänen luokseen. "Täällä vielä, vai niin! Jos ai'otte viipyä täällä vielä kauemman aikaa, niin minulla olisi vähäinen pyyntö tehtävä".
"Ei ole minulla kiirettä", sanoi Lomaque, katsahtaen molempiin vangittuihin.
"Hyvä asia!" huusi kyttyräselkä, pyyhkien suutaan kämmenellään; "minä olen janosta kuivamaisillani, ja kuolen varmaan ellen pääse kaulaani kastamaan tuonne viinikauppaan kadun toisella puolella. Tahdotteko tarkkaan pitää silmällä tuota miestä ja vaimoa sillä aikaa kun olen poissa, tahdotteko? Se on mitä helpoin asia -- tuolla on vartijat ulkona, ikkunoissa on rautaristikko, oikeussali on niin lähellä että huuto kuuluu! Tahdotteko tehdä minulle tämän hyvän työn?"
"Olen oikein iloinen tästä tilaisuudesta".
"Niin tekee hyvä ystävä -- ja, muistakaa, jos minua kysyttäisiin, tulee teidän sanoa, että minun täytyi lähteä muutamaksi hetkeksi oikeudesta, vaan jättäneeni toimeni teille".
Tämän sanottua riensi kyttyräselkäinen vanginvartija viinikauppaan.
Hän oli tuskin kadonnut ennenkuin Trudaine tuli poikki huoneen ja tarttui Lomaquen käsivarteen.
"Pelastakaa hänet", hän kuiskasi; "nyt on tilaisuutta -- pelastakaa hänet!" Hänen kasvonsa olivat punastuneet -- hänen silmäyksensä näyttivät houruisilta -- hänen henkensä, jonka Lomaque tunsi hänen puhuessaan poskillaan, oli polttavan kuuma. "Pelastakaa hänet!" sanoi hän uudestaan, pudistaen Lomaquea käsivarresta, ja vetäen häntä ovea kohti. "Muistakaa missä kiitollisuuden velassa olette isälleni -- muistakaa keskustelumme tuolla penkillä joen äyräällä -- muistakaa mitä itse sanoitte minulle vangitsemis-iltana -- älkää miettimisellä menettäkö aikaa -- pelastakaa hänet ja jättäkää minut sanaa sanomatta! Jos kuolen yksinäni, niin minä voin kuolla niinkuin miehen tulee -- jos hän astuu mestauslavalle minun rinnallani, niin minun sydämeni ei kestä -- minä tulen kuolemaan pelkurin kuolemaa! Minä olen elänyt hänen elämänsä edestä -- antakaa minun kuolla sen edestä, ja minä kuolen onnellisena!"
Hän koetti puhua enempää, vaan hänen kiihoituksensa rajuus esti sen. Hän saattoi ainoastaan pudistaa Lomaquen käsivartta alinomaa, ja osoittaa penkkiä, jolla Rosa istui -- pää vaipuneena rintaa vasten, kädet ristissä hervakasti polvien päällä.
"Tuolla on kaksi aseellista vartijaa oven ulkopuolella -- ikkunoissa on rautaristikot -- teillä ei asetta -- ja jos teillä olisikin, niin on vahtihuone aivan lähellä toisella puolen teitä ja oikeussali toisella. Pakeneminen tästä huoneesta on mahdoton", vastasi Lomaque.
"Mahdoton!" kertoi toinen raivossa. "Te petturi! te pelkuri! Voitteko nähdä hänen istuvan tuossa auttamattomana -- hänen elämänsä rientää jo pois joka hetkeltä mikä kuluu -- ja kylmästi sanoa minulle että pako on mahdoton?"
Murheensa ja toivottomuutensa raivossa hän nosti puhuessaan irroitetun kätensä uhkaavaisesti. Lomaque tarttui hänen käsiranteesensa ja kuljetti hänet erään akkunan luo, jonka yliset lasit olivat auki.
"Te ette ole nyt täydellä mielellä", sanoi pääpoliisi vakavasti; "tuska ja pelko sisarenne kohtalosta on hämmentänyt selvän järkenne. Koettakaa asettua ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotakin tärkeätä sanottavaa --" Trudaine katsoi häneen epäilevästi. "Tärkeätä", jatkoi Lomaque, "sillä se koskee sisarenne kohtaloa tällä kauhealla ratkaisuhetkellä".
Tämä muistutus vaikutti silmänräpäyksessä. Trudainen ojennettu käsivarsi taipui alas ja hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos.
"Vartokaa hetkinen", sanoi hän heikolla äänellä; ja kääntyen pois, nojautui hän vasten seinää ja painoi kuumaa otsaansa kylmää, kosteata kiveä vasten. Hän ei nostanut päätään ennenkuin oli saanut itsensä hillityksi, ja saattoi sanoa tyynesti: "Puhukaa -- minä olen valmis kuulemaan, ja siksi täydellä mielellä, että voin pyytää teiltä anteeksi sen minkä minä äsken sanoin".
"Kun minä läksin oikeussalista ja tulin tähän huoneesen", alkoi Lomaque hiljaa kuiskaten; "en voinut ajatella mitään keinoa, jolla voisi auttaa teitä ja teidän sisartanne. En voinut muuta kuin surra sitä ett'ei tuo tunnustus auttanut, jota minä olin pitänyt teidän parhaimpana puollustuskeinona ja jota olin tullut teille neuvomaan St. Lazare-linnaan. Sittemmin on päähäni pälkähtänyt tuuma, josta voi olla apua -- niin hurja, niin epätietoinen tuuma -- jonka menestyminen niin tykkönään riippuu satunnaisista seikoista, ett'en tahdo uskoa sitä teille muuten kuin yhdellä ehdolla".
"Sanokaa ehtonne! minä suostun jo edeltäpäin".
"Luvatkaa kunniansanallanne, ett'ette puhu sanaakaan sisarellenne siitä, mitä minä nyt sanon teille, ennenkuin annan teille luvan puhua. Luvatkaa minulle että te, kun näette lähenevän kuolemanhetken kauhistuttavan häntä tänä yönä, hillitsette itsenne niin paljon, ett'ette puhu toivon sanaa hänelle. Minä kysyn tämän, syystä että tässä on kymmenen -- kaksi kymmentä -- viisi kymmentä mahdollisuutta sitä yhtä vastaan, että toivoa on".
"Enhän minä voi muuta kuin luvata", vastasi Trudaine.
Lomaque otti esille taskukirjansa ja lyijykynänsä ennenkuin hän taas rupesi puhumaan.
"Minä menen erityisseikkoihin niin pian kuin ensin olen tehnyt teille kummallisen kysymyksen", sanoi hän. "Te olette ollut suuri kemiallisten kokeiden harjoittaja aikananne -- oletteko tarpeeksi tyynimielinen tämmöisellä kamalalla hetkellä vastaamaan kysymykseen, joka tavallansa on yhteydessä kemian kanssa? Te näytätte kummastuneelta. Sallikaa minun lausua kysymykseni heti. Tunnetaanko jotakin nestettä, tahi pulveria, tahi useampain ainesten yhdistystä, joka hävittää kirjoituksen paperista eikä jätä mitään merkkiä jälkeensä?"
"Varmaan! Vaan siinäkö koko kysymys? Eikö ole suurempaa vaikeutta --?"