Chapter 10

Hän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän kysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului hiljainen valitushuuto: "emäntäni! rakas, rakas emäntäni!" ja käänsi kaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.

Hän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan; vaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei yksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä nauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen vieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien käsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: "oi, emäntäni, rakas, rakas emäntäni!" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen läsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia askeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan vaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata kättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti puhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa näkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän -- hän puhui.

"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte ääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme sanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te olette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen mies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn olemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä sanon sen: minulla ei ole poikaa".

Hän kääntyi selin häneen; ja kumartaen toisille huoneessa oleville henkilöille, menneitten aikojen kaunistelevalla sievyydellä, astui hän hiljaa ja vakavasti ovelle. Seisahtuen tässä katsoi hän taakseen; ja hetken teeskennelty mielen lujuus jätti hänet. Heikolla, tukahutetulla huudolla tarttui hän vanhan palvelijan käteen, joka vielä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan; tämä rupesi häntä pitelemään molemmilla käsillään ja rouvan pää vaipui hänen olkapäätänsä vasten.

"Auttakaa häntä!" huusi kenraali ovella seisoville palvelijoille. "Auttakaa häntä ja viekää rouva toiseen huoneesen!"

Vanha mies katsoi epäilevästi emännästään niihin, jotka olivat auttamassa häntä. Omituisen äkillisen kateuden vallassa pudisti hän kättään heille. "Kotiin", huusi hän, "hänen täytyy tulla kotiin, ja minä tahdon pitää huolta hänestä. Pois! te siinä -- ei kukaan saa pitää hänen päätään muu kuin Dubois. Portaita alas! portaita alas, hänen vaunujensa luokse! hänellä ei ole jälellä muita kuin minä; ja minä sanon että hän on saatettava kotiin".

Kun ovi oli sulkeutunut, lähestyi kenrali Berthelin Trudainea, joka oli seissut äänetönnä ja syrjässä siitä saakka kun Lomaque ensin ilmestyi vierashuoneesen.

"Minä tahdon pyytää teiltä anteeksi", sanoi vanha sotilas; "koska olen loukannut teitä pitämällä hetken aikaa epäluuloa teitä kohtaan. Tyttäreni tähden minä hyvin paheksun ettemme ole jo aikoja sitten nähneet toisiamme; vaan minä kiitän teitä kuitenkin tulemastanne tänne, vaikka yhdennellätoista hetkellä".

Hänen puhuessaan tuli muuan hänen ystävistään ja sanoi, koskettaen hänen olkapäätään: "Berthelin, saako tuo konna lähteä täältä?"

Kenraali käänsihe ympäri kantapäällään heti, ja viittasi ylenkatseellisesti Danvillelle että hän seuraisi häntä ovelle. Kun olivat tulleet toisten korvankuuluvilta, puhui hän näin:

"Teidän lankonne on todistanut teidät konnaksi, ja äitinne on kieltäytynyt teistä, julistaen teidät valehtelijaksi. He ovat täyttäneet velvollisuutensa teitä kohtaan; ja nyt ei ole minulla muuta tehtävää kuin myös täyttää velvollisuuteni. Kun mies tunkeutuu toisen perheesen petollisella mielellä ja saattaa tämän tyttären arvon vaaran-alaiseksi, niin meillä sotamiehillä on hyvin sievä keino saada hänet vastuun-alaiseksi siitä. Kello on nyt juuri kolme; kello viisi olen minä ja eräs minun ystäväni --"

Hän vaikeni ja katseli ympärilleen varovasti, -- sitten kuiskasi hän muun sanottavansa Danvillen korvaan -- työnsi oven anki ja osoitti portaita.

"Tehtävämme on täällä toimitettu", sanoi Lomaque, pannen kätensä Trudainen käsivarrelle. "Antakaamme Danvillelle aikaa lähteäkseen talosta ja lähtekäämme sitten myöskin".

"Sisareni! missä hän on?" kysyi Trudaine jollakin levottomuudella.

"Olkaa aivan huoleti hänestä. Minä kerron teille enempää kun tulemme ulos".

"Te varmaan annatte minulle anteeksi", sanoi kenraali Berthelin, puhuen kaikille läsnä-oleville, käsi kirjastohuoneen ovella, "jos minä jätän teidät. Minulla on pahoja uutisia saatettavana tyttärelleni, ja yksityisiä asioita sen perästä toimitettavana erään ystäväni kanssa".

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi seuralle vanhalla jörömäisellä tavallaan ja meni kirjastohuoneesen. Pari minuuttia myöhemmin Trudaine ja Lomaque läksivät talosta.

"Te löydätte sisarenne teitä odottamasta asunnossanne hotellissa", sanoi jälkimäinen. "Hän ei tiedä mitään, ei ollenkaan mitään, siitä mikä on tapahtunut".

"Vaan miten hänet tunnettiin?" kysyi Trudaine oudostellen. "Danvillen äiti näki hänet. Varmaan hän --?"

"Minä ajoin asiaa niin että hän näkyisi, vaan ei näkisi. Meidän entinen kokemuksemme Danvillesta oli syynä siihen että minä katsoin tarpeelliseksi tehdä tämän kokeen, ja vanha poliisivirka-tottumukseni auttoi minua sen toimeen panemisessa. Minä näin vaunujen seisovan portilla, ja odotin kunnes vanha rouva tuli alas. Minä kävellytin sisartanne poispäin, kun hän astui vaunuihin, ja kävellytin häntä takaisin lähitse ikkunaa, kun vaunut läksi ajamaan. Silmänräpäys sen teki; ja kaikki kävi niin hyvin kuin olin ajatellut. Kyllin jo siitä! Palatkaa nyt sisarenne luo. Pysykää huoneessanne siksi kun yöposti lähtee Roueniin. Minä olen jo tilannut valmiiksi teille kaksi paikkaa. Menkää! ottakaa jälleen haltuunne vanhat huoneenne, ja jättäkää minut tänne toimittamaan ne asiat, jotka isäntäni on minulle uskonut, ja näkemään miten Danvillen ja hänen äitinsä asiat päättyvät. Koetan jollakin tavalla saada aikaa tullakseni sanomaan jäähyväiset teille Roueniin, vaikka en voisikaan siellä viipyä kauemmin kuin yhden päivän. Mitä vielä! ei mitään kiitosta. Antakaa kätenne. Minä häpesin sitä ottaa kahdeksan vuotta takaperin -- nyt voin sitä sydämellisesti pudistaakin. Tuossa on teidän tienne; tässä minun. Jättäkää minut silkki- ja satiini-toimiini, käykää te sisarenne luokse ja auttakaa häntä matkakapineenne järjestämisessä".

* * * * *

Kolme päivää oli kulunut. On ilta. Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat yhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on niin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana kuin ennenkin -- muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä viimeksi katselleet.

He puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä. Samat muistot täyttävät heidän sydämensä -- muistot, joita he pidättävät puheeksi tulemasta, vaan joiden vaikutuksia jokainen tietää vaistollisesti toisenkin tuntevan. Milloin johtaa yksi keskuspuhetta, milloin toinen; vaan puhukoon kuka tahansa, valittuna puheen-aineena on aina, ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta, aine, joka on yhteydessä tulevaisuuden kanssa.

Ilta alkaa hämärtää, ja Rosa on ensimmäinen nousemaan penkiltä. Veli ja sisar katselevat toisiinsa salaista liittoa tietävillä katseilla ja Rosa sanoo Lomaquelle:

"Tahdotteko seurata minua huoneesen", kysyi hän, niin vähällä viipymisellä kuin mahdollista? "Minulla on jotakin, jota tahtoisin hyvin mielelläni teille näyttää".

Hänen veljensä odottaa siksi kun hän on niin kaukana ett'ei voi kuulla; ja kysyy sitten levottomasti mitä oli tapahtunut Parisissa hänen ja Rosan lähdön jälkeen.

"Sisarenne on vapaa", vastasi Lomaque.

"Kaksintaistelu siis tapahtui?"

"Samana päivänä. Heidän piti ampua molempain yht'aikaa. Hänen vastustajansa puolusmies vakuuttaa hänen olleen pelosta ravistuneena; hänen oma puolusmiehensä sanoo hänen päättäneen, huolimatta siitä miten hän oli elänyt, kohdata kuolemaa urhoollisesti tarjoamalla henkeänsä sen miehen ensimmäiselle laukaukselle, jota hän oli loukannut. Mikä näistä on tosi, sitä en tiedä. Se vaan on varma, ettei hän lau'aissut pistoliansa; että hänen vastustajansa ensimmäinen kuula hänet kaatoi; ja ett'ei hän sen jälkeen puhunut sanaakaan".

"Ja hänen äitinsä?"

"Vaikeata on saada sieltä tietoja. Hänen ovensa ovat suljetut; hänen vanha palvelijansa hoitaa häntä hartaimmalla huolella. Lääkäri on aina läsnä; ja talossa kerrotaan että se tauti, jota hän sairastaa, enemmän tapailee hänen mieltään kuin ruumista. Enempiä tietoja en saanut".

Tämän vastauksen perästä molemmat pysyivät äänettöminä vähän aikaa -- nousivat sitten penkiltä ja astuivat huonetta kohti.

"Joko teillä on selvillä miten sisartanne valmistaisitte kuulemaan kaikki mitä on tapahtunut?" kysyy Lomaque, nähdessään lampunvalon loistavan vierashuoneen akkunasta.

"Minä odotan siksi kuin olemme aivan asettuneet täällä -- siksi kun palaamisemme ensimmäiset juhlapäivät ovat ohitse, ja jokapäiväisen elämämme rauhalliset toimet ovat taas alkaneet", vastasi Trudaine.

He astuivat huoneesen. Rosa viittaa Lomaquelle, että hän tulisi istumaan hänen viereensä ja asettaa kynän ja avonaisen kirjeen hänen eteensä.

"Minulla olisi viimeinen suosion osoitus teiltä pyydettävä", sanoi hän hymyillen.

"Toivon, ettei sen pyynnön täyttäminen kovin pitkää aikaa vie", vastasi Lomaque; "sillä minulla on ainoastaan tämä ilta olla teidän kanssanne. Huomenaamulla, ennenkuin olette ylhäällä, täytyy minun jo olla matkalla takaisin Chalons'iin".

"Tahdotteko kirjoittaa nimenne tämän kirjeen alle?" jatkoi Rosa, vielä hymyillen, "ja sitten antaa se minulle postiin pantavaksi? Louis on sanellut ja minä olen -- kirjoittanut sen, ja se tulee aivan valmiiksi, jos te kirjoitatte nimenne loppuun".

"Saanenhan kaiketi lukea sen?"

Rosa nyykäytti päätään suostumukseksi; ja Lomaque luki seuraavat rivit:

"_Kansalainen_. -- Pyydän kunnioituksella saada teille ilmoittaa että minulle uskottu toimitettavanne Parisissa on toimitettu.

"Minun on myöskin pyydettävä teidän suostumustanne minun luopumiseeni siitä virasta, mikä minulla on ollut teidän konttorissanne. Teidän itsenne ja teidän isänne minua kohtaan osoittama ystävällisyys antaa minulle rohkeutta toivoa että te suosiollisesti otatte tietoonne syyt minun luopumiseeni. Kaksi minun ystävääni, jotka katsovat olevansa jossakin kiitollisuuden velassa minulle, tahtovat välttämättömästi että minä viettäisin loput elämääni heidän kotinsa rauhallisuudessa ja turvassa. Menneiden vuosien huolet ovat yhdistäneet meidät niin toisiimme kuin olisimme saman perheen jäseniä. Minä olen koti-elämän levollisuuden ja onnellisuuden tarpeessa yhtä hyvin kuin kenkään muu, semmoisen elämän kärsittyäni kuin minä; ja ystäväni vakuuttavat niin hartaasti täydestä sydämestään valmistavansa vanhan miehen mukavaa tuolia lietensä ääreen, etten voi saada tarpeeksi lujuutta eroamaan heistä ja kieltämään heidän tarjoustaan.

"Minä pyydän teitä siis suosiollisesti ottamaan vastaan sen luopumuspyynnön, jonka tämä kirje sisältää, ja samalla vakuutuksen vilpittömästä kiitollisuudestani ja kunnioituksestani.

Kansalaiselle Clairfait, Silkkikauppias. Chalons-sur-Marne."

Tämän luettuaan kääntyi Lomaque katsomaan Trudaineen ja koetti puhua, vaan sanat eivät tahtoneet käskien tulla. Hän katsoi Rosaan ja koetti hymyillä; vaan hänen huulensa ainoastaan vapisivat. Hän kastoi kynän läkissä, ja asetti sen käteensä. Hän painoi päänsä alas äkisti paperin yli, ettei Rosa näkisi hänen kasvojaan; vaan vielä hän ei kirjoittanut nimeänsä. Rosa asetti lempeästi kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi hänelle:

"Joutuun, joutuun, olkaa nyt 'Sisar Rosalle' mieliksi. Hänen mieltään täytyy nyt noudattaa, kun hän on taas palannut kotiinsa".

Hän ei vastannut mitään -- hänen päänsä vaipui alemmaksi -- hän mietti hetkisen -- kirjoitti sitten nimensä kirjeen loppuun heikolla vapisevalla käsialalla.

Rosa otti hiljaa kirjeen pöydältä. Muutamia kyyneleen karpaloita oli paperilla. Pyyhkien niitä pois nenäliinallaan, katsoi hän veljeensä.

"Ne ovat viimeiset, joita hän koskaan on vuodattava, Louis, sinä ja minä pidämme huolen siitä!"