Part 2

Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta kanssa kesäyön tyvenessä hämärässä ja kiiruusti kulkivat nuo hauskat hetket. Mutta ei Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen ennen kotona olla kuin päivä valkiaisi. Eikä Annu häntä kauan viivytellytkään, mutta olihan kuitenkin vähä niinkuin tyytymätöin, kun Kalle niin kiireelle lähti. Käskihän kuitenkin hänen huomenna, kun oli sunnuntai, Leppikorven tielle vastuusen tulemaan, sillä sinne oli hän aikonut marjaan mennä. Ja Kalle lupasikin, lupasihan aivan mielellään, sillä kuinkas olisi hän lupaamatta saattanut olla, kun niin itsensäkin marjaan mieli teki. Ja sitten hän lähti, lähti ja katosi yön läpinäkemättömän peitteen taakse. Mutta kauan kuunteli hänen jälkeensä Annu. Nousi hän sitten viimein aittahansa ja laskeutui kovalle, mutta puhtoselle vuoteelleen. Ja tuossa hän jo näki keveitä unia, näki, kuinka hän kuuliaisiaan vietti, näki, kuinka Kalle tuonne korpeen uudispirtin laittoi ja kuinka siellä iloisia häitä tanssittiin.

Vaan tummaa tietänsä käveli Kalle. Hiljainen yöllinen tuuli oli hengitellä alkanut ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen eteen, eikä nyt enään yhtäkään tähtöistä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.

Vähäsen aikaa kuljettuaan, seisottui hän ja kuulosti.

"Mika peijakas siellä veisaa vai korvaniko tilliä soivat?"

Eipä korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni lähenevä ääni ja pian eroitti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon, omaksi ääneksi.

Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että onhan nyt pimeä. "Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee -- eihän vaan? -- mutta minnekäs sitten, jos ei sinne", ja nyt oli kaikki selvillä ja samassa hän myöskin muisti Annun uhkauksen.

"En minäkään rauhassa isäntää ohitseni päästä -- säikäytetäänpäs vähän pelkuria miestä." -- Ja kun valkeat housut puiden välistä vilkahtivat, hyppäsi Kalle koppina polulta metsään ja parkasi julmalla äänellä. Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina ennen oli kovasti väkeänsä kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän rosvojenkin pelossa oli hän aloittanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän seurakunta tuolta kaukaa vaaran kyljestä vastasi. Kauhistuksen kamalalla äänellä kirkasi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli sitten paikkaansa istuilleen typertyä. Vaan sai hän kuitenkin siksi luontoaan lyödyksi, että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului sieltä kuitenkin nauruaan pidättelevän Kallen korvaan ja itse tunsi isäntä, että housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vastaan. Vastakkain seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen renkinsä. -- Kovasti peloitti Aapoa, sillä muisti hän tämän-iltaiset rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten väijyvän. Aatteli hän ensin jo pakoonkin lähtevänsä, mutta uskallus petti, sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja aatteli, että ehkä se olisikin parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos niiksi tulisi.

Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Ettei isäntä paikaltaan liikahtaisi, niin kauan kuin hän sijoillaan pysyisi, sen hän kyllä arvasi. Mieli hän ensin rynnätä esiin pahasti parkaisten kuin äskenkin, mutta sitten hän arveli toista keinoa paremmaksi. "Jos minä nyt täältä päin huutaen lähden, niin isäntä lähtee edeltä kotiin juoksemaan ja Annun kepposesta ei tule mitään. Vaan minäpä hiivin tästä hiljaa tieheni, kierrän selän taakse ja sieltä kun huudan, niin saalis kyllä apajaansa töytää." Näin Kalle mietti ja samassa juolahti mieleen aatos käydä edeltäpäin jo Annullekin isännän tulosta ilmoittamassa. "Kyllä isäntä siksi odottaa -- ei se kierroksestaan niin vähällä karkaa."

Kalle koetti hivuttaida metsästä polulle niin hiljaa kuin mahdollista, mutta silloin tällöin rasahti kuiva oksa hänen jalkansa alla. Aapo puunsa juurella sen kyllä kuuli ja koki painautua yhä hiljempaa olemaan. -- Polulle päästyään lähti hän kiiruhtamaan takaisin mökille. Annu oli siellä parhaallaan toiseen kertaan äskeistä untansa näkemässä, kun Kalle tuli ja naputti ovelle. "Ei se vielä isäntä ole, vaikka kohta on sekin täällä -- minä olen Kalle, mutta isäntä odottaa minua tuolla puun juurella" -- puhui Kalle lukon reijästä sisään -- "odotahan vähän, kohta minä sen jäniksen ajan makuuksestaan tänne" -- ja sen sanottuaan läksi hän juoksemaan takaisin. Annu ei ensin ymmärtänyt mitään, mutta sitten hän kuitenkin ymmärsi, että kyllä kai isäntä tulossa lienee, sillä eipähän Kalle olisi tyhjän tähden takaisin kääntynyt. Ei hän sitä kuitenkaan vielä oikein osannut uskoa, että Sipolan vanha-poika kehtaisi yöllä tulla mökkiläisensä tyttöä kosimaan. "Olihan siihen päiviäkin, jos se ollenkaan oli sen mielessäkään -- mutta kuka niiden vanhain poikain tietää, mikä niitä viimein villitsee, eikähän Kalle olisi tyhjän tähden ruvennut siitä puhumaan." Ja kun tyttö sitten sitä ajatteli, että "mitäshän jos isäntä sittenkin tulisi ja minä saisin sen tuonne eloaittaan pönkitetyksi ja se sitten tulisi koko kylän tiedoksi ja kaikki Aapolle nauraisi", kun hän tätä ajatteli, niin alkoi se hänestä tuntua niin hauskalta, että hän jo melkein odotti isännän tuloa.

Mutta Kalle oli ennättänyt takaisin sinne, minne oli heittänyt toisen odottamaan. Hän ei kuitenkaan mennyt suorastaan kohti, mutta kampesi syrjään ja kiersi odottelevan selän taakse. Sitten hän hiipi matalana polkua myöten melkein sille kohdalle, josta varoi isännän syrjään hypänneen. Kuulustelihan tuossa sitten, vieläkö Aapo puunsa suojassa seisoi. Ja siinäpä se vielä seisoikin, koskapahan lehdet silloin tällöin jalan alla ritisivät, ja saattoi sieltä muutenkin nähdä niinkuin vähä valkeain housujen tapaista oksain välitse. Silloin Kalle kohosi suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: "Onko siellä jänis vai mies siellä kuusen juurella?" -- Aapo oli odottanut hyökkäystä edestäpäin, mutta kun sitä ei alkanut kuuluakaan, oli hän jo arvellut lähteä matkaansa jatkamaan. Kovastipa hän nyt säikähti, kun jo vaara takanakin väjyi. "Jäniskö siellä on vai mies", mörisi Kalle uudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut ääneen. Silloinpa Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. "Tottapa se on jänis -- ja jänis on ammuttava", tuumasi hän ja iski uudelleen, että säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä. -- Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli, että häntä piilukolla aiottiin ampua tuohon vaan noin kuin jänistä makuusen.

"Mies minä olen -- ei pidä ampua, mieshän minä olen", rukoili hän surkealla äänellä, mutta kun Kalle yhä vaan iski eikä helpoittanut, niin sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. "Ehkä se ei laukeakaan -- ehk'ei Jumala sen annakaan laueta" -- ennätti hän aatella ja kursasi viidakosta polkua kohti. Sille kerran päästyään kirmasi hän eteenpäin kuin tallautunut hevonen. Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti sitten piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat katkeilivat pakenevan miehen jalkojen alla. Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetkellä hänen peräänsä laukiaisi. -- Vihdoin seisotti hän kuitenkin menoaan, kun metsätie loppui ja hän joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa kuumotti hänen matkansa määrä, tuo Tuomaalan mökki.

Ankarasti läähättäen seisattui hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei sieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta oli itse töötännyt. Eikä hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin hänen omain keuhkojensa valtava lietsonta -- ja vähitellen siinä kivelle istuutuen rauhoittui mies.

Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys eikä hän koiria pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja istuutunut eloaitan kynnykselle. Nyt oli hänellä nuttu päällä ja sen alla kaulassa huivi. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin koreita pyrkijäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki, eikä niitä puheita tarvittukaan, joutuikin hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi tuskin tervehdystään toivottaa. "Hyvää iltaa isäntä -- minnekäs se on isännällä matka näin öiseen aikaan", sanoi Annu. -- "Eipähän juuri -- eipähän tuota -- tännehän minä -- tuota -- vaan läksin vähä --" vastasi isäntä ja tunsi jo hikoilevansa. -- "Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti -- lähtivät tästä muut väet kirkkoon ja eikö tuo isä liene teillä -- vaan isäntä on hyvä ja käypi huoneesen." -- "Kyllä minä saatan tässäkin -- eikä mulla ookaan mitään erinäistä isälles eikä muille -- läksin vaan huvikseni vähä kävelemään -- se on tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää." -- Kun Annu huomasi, mihin päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän sen tahallaan toisaalle. "Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?" -- "Leikkuutako -- eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä -- mutta tänä päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että --" "Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista -- eikö isäntä nyt lähtisi pihan-päähän?"

"Kyllä minä tässäkin saatan -- eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin tuolla tullessa metsässä -- minä istun tähän kynnykselle -- ei, istuu vaan Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä --"

"Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen, mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua."

Annu aukasi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui ja meni sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi, kuinka poskensa paloivat.

"Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua -- voi, kyllähän se viitsii, vaikka se vaan -- viitsiihän se sylissäkin" -- ja Aapo oli niin kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta Annu sysäsi hänet luotaan aitan perälle. "Pysy poissa minusta, sen vanha kontti" -- ja samalla paukahti aitan ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.

Vaan pianpa jäähtyi Aapo kun kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uutiselon tuoreen tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Kumahtihan vaan kuin tynnörin pohja ja ponnisti miehen takaisin. "Ei siitä pääse -- se on meidän vanhan eloaitan ovi -- ei se säry, kun sen isävainaja kerran on raudoittanut -- mutta päästä minun pitää, pitää vaikka p---le valaisi rautapadan pääni päälle -- ettäkö minä sen Tuomaan tyttö-rahjuksen antaisin tehdä itsestäni koko pitäjän pilkan -- minä menen katosta kuin ukkonen, minä sären seinät -- missä minun puukkoni? -- sehän jäi sinne puun kylkeen -- mutta pääsen minä siltä -- pääsen minä siltä". -- Ja hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa ja horjahti, horjahti ensin toisanne päin, mutta kampesi sitten ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi pitkäkseen jauhohinkaloon.

* * * * *

Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas-ukko huomisaamuna verkalleen aamiaisensa syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan, niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän pihanpääkammarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa hänen silmänsä repesivät, kun näki siellä kunnioitetun isäntänsä, jonka kaikki olivat luulleet kirkkoon menneen, aivan silmänripsiä myöten jauhoisena nojautuen hinkaloa vasten tuijottavan eteensä maahan. Eikä hän näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan. Tuijotti vaan ja rykäsi silloin tällöin kuivan yskän. Mutta kun Tuomas viimein häntä kylkeen nykäsi ja kysyi: "mitenkä se isäntä on tänne joutunut", niin vastasi hän kovin nuleisena ja yhä maahan katsoen: "omat syntini ja pahat himoni". Ja sitten hän lähti ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas kielsi häntä tupakalle jäämään. Pois hän vaan urkeni mökistä ja otti mennessään puukkonsa petäjän kyljestä. Siinä muisti hän, että kun olisi sitä ensimäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut. Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä milloinkaan ollut tehnyt. "Oikeinpa olikin minulle, mitäs tarvitsi minun yöllä lähteä kulkemaan -- olisin ollut niin kuin ennenkin -- ja mitäs nyt omat palvelijat ja muut ihmiset tästä sanovat, kun saavat tietää -- vaan ehk'ei ne sitä saakaan tietää" -- (ei hän tiennyt, että Annu ja Kalle nyt juuri parhaallaan sitä asiaa Leppikorven tiellä nauroivat).

Sen termän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat valkeaa jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen, alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä maittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkäan, eikö lie huomannut, vai muutenko lie aatellut, että "nuoleksikoot, siitäpähän saavat". Aina kotiveräjälle seurasi häntä vasikat ja surullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse pihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja meni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaisin ja veisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.

Mutta samana iltana tästä hänen matkastaan koko kylä nauroi ja sai hän elinkautiseksi nimekseen siitä nuoren kansan kesken "myllymiehen" nimen. Ja vielä tänäkin päivänä sanotaan siinä kylässä sille, jonka naimapuuhat sattuvat pahasti käymään: "hukkuipa kuin Sipolaisen tuumat jauhohinkaloon", eli myös näin: "kävipä kuin Sipolan Aapon yöjalka-reissu".

Mutta siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin. Vaan yhdessä kohden muutti hän mielensä ja se oli siinä, ett'ei enää koskaan kieltänyt väkeään kulkemasta, minne tahtoi, vaikkapa olisi sitte yölläkin kulkeneet -- ja siitäpä olivat hänelle kaikki rengit ja piiat suuresti kiitolliset.

Yhtenä ainoana päivänä oli Aapo kuitenkin nähty erittäin iloisena ja hupaisena. Se päivä oli silloin kuin Annu ja Kalle häitään pitivät. Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja oli Annun täytynyt pyytää Aapolta niinkuin vähä anteeksikin. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt, ell'ei Kallekin olisi sanonut, että "saatathan tuon nyt isäsi mieliksi tehdä". Aapo oli siitä "sydämen nöyryydestä" niin hyvästynyt, että oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa pirtissä ja vihkimätilassa oli hän itse toimittanut lukkarin ammattia. Olipa sitten huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään heittänyt ja siitäkö lie niin puheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko tuon kosimaretkensä Annun luo ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä oli tapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. Sitä hän vaan kaikista enin ihmetteli, että mikähän se mahtoi olla se mies, joka häntä oli ampua meinannut, mutta että hän kuitenkin oli pelastunut, "kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy oli jo ihan kohti ojennettu ollut ja jo säkenetkin piistä säihkyneet".