Part 9

Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin. Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.

Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen kanssa.

Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja. Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen, joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka alkavat: "Terve, rakas kummi!"

Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia, voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia. Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä, ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään. Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti eroavan edellisestä.

KETIN SAMOJEDIEN USKONTO

Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä. Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien ystäviemme kanssa.

Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.

Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi. Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa, olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.

Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle. Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien, sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli, niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli, työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut, ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia, suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran se aika kyllä tulee.

Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).

Samojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana hallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän teologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja hän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen taivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan poikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.

Mutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman korkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin konkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat jokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen vapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin ihmisen henki vapautuu kuolemassa.

Samojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin luokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä edustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti sanotaan kotijumaliksi.

Tärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä pidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta jälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti. Metsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun veistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman osuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole tarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen kestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan taidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. -- Veden haltia, jota ei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan saaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja estää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja heitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen. Hän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä näyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin keväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä kalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu jokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta. Jos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania ei ole saatavissa, ei ole muuta neuvoa kuin uhrata veden hengelle ripustamalla kankaita ja vaatteita rannalla kasvaviin pensaihin hänen käytettäväkseen. Sillä tavalla minun kielimestarini Tym-joella parani taudistaan, vaikka hän sitä ennen kauan ja turhaan oli yrittänyt mitä erilaisimpia lääkkeitä. Veden haltia saattaa kuitenkin kaikesta huolimatta esiintyä tylynä ja pahansuopana, ja silloin häntä joskus voi tulella kurittaa. Hänen arvellaan asuvan syvissä järvissä ja yksinäisissä lahdissa ja niiden läheisyyteen sytytetään silloin tuli, josta palavia kekäleitä heitetään veteen. Useasta hänen henkilökohtaisesti uhkaamastaan ihmisestä kerrotaan, että he ovat pelastuneet joutumasta paljaiksi ryöstetyiksi yksinomaan häntä kärventämällä tai uhkaamalla häntä tulella, jota hän ei millään muotoa voi sietää.

Samaan kaikkialla läsnäolevien ja toimivien henkien ryhmään kuuluu sellaisiakin, jotka kykenevät ahdistamaan ihmisiä taudeilla ja monenlaisilla onnettomuuksilla. Lännempänä ne tavallisesti ovat kuvatut ihmisenkaltaisiksi, mutta Ketillä ne ovat melkein persoonattomia, ja niiden katsotaan olevan niin läheisissä kosketuksissa manalan henkien kanssa, että niille tavallisesti yhtaikaa uhrataan. Monin paikoin eletään siinä uskossa, että elämä ja kuolema, taudit ja terveys ovat suoranaisesti riippuvaiset maan alla asuvista hengistä, jotka mielensä mukaan voivat katkaista ihmisen elämänlangan. Ainoastaan muinaisuudessa eläneillä sankareilla oli kyky hankkia itselleen pitennettyä maallista elämää, ei uhreilla ja lupauksilla, vaan väkivallalla ja viekkaudella.

Tärkein kaikista samojedien uskonnollisessa elämässä esiintyvistä ja suurimmalla ratkaisuvallalla varustetuista jumaluusolennoista on epäilemättä Kuödar-gup eli heimon kantaisä. Hänessä samojedit näkevät varsinaisen korkeimman jumalansa ja hän se oikeastaan rajattomalla vallalla hallitsee maailmaa, hänellä kun on taivaallisen jumalan täydet valtuudet. Hän on tosin siinä merkityksessä paikallistettu, että jokainen heimo palvelee vain omaa kantaisäänsä, mutta henkisen päällikkyytensä nojalla hän omaa kokonaan johtavan aseman heimon uskonnollisessa elämässä. Lisäksi kaikki tuollaiset henget ovat jonkinlaisessa uskonnollis-genealogisessa yhteydessä toistensa kanssa, ja tästä johtuu, että kukin heistä omalla paikkakunnallaan edustaa heidän yhdistynyttä valtaansa. Siten he muodostavat kollektiivisen käsitteen, joka on painanut syvän leimansa samojedien uskontoon. Tymillä tämä henki tavataan mitä erilaisimmilla tavoilla kuvattuna, mutta Ket-joella ei ole kuvia, vaan siellä palvotaan henkeä sinänsä ja samalla sitä eläinlajia, johon hän kuuluu. Merkillisintä on näet, että häntä aina pidetään eläimenä, vaikkakin hänellä katsotaan olevan inhimilliset ominaisuudet. Ylisellä Ketillä hän on karhu, ja siitä syystä heimo nimittää itseänsä karhun heimoksi, koska he kerran luulevat polveutuvansa sellaisesta eläimestä. Tässä yhteydessä en halua kosketella sitä, millaiseksi he ajattelevat itse sukupuuta; mainitsen vain sen tosiasian, että Ketin samojedit vielä tänäkin päivänä ovat täysin vakuutetut siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi ja päinvastoin. Hyppimällä aivan erikoisella tavalla kaatuneitten puitten yli ja samalla toistamalla määrättyjä maagillisia lauseita voi vaikeudetta muuttua esim. karhuksi. Samoin saattaa varsin helposti tapahtua, että uroslinnun syönyt tyttö tulee raskaaksi ja ihmislapsen asemesta synnyttää linnun. Tuontapaisten syvälle juurtuneiden käsitysten takia ei heistä tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että ihmiset itse asiassa voisivat polveutua eläimellisistä esi-isistä. Erikoisen helppo on kuvitella karhun omaavan inhimillisiä ominaisuuksia; kuuleehan sen usein metsässä huutavan aivan kuin ihminen. Tuollaiset uskomukset eivät tietenkään riitä selittämään totemismin syntyä, mutta joka tapauksessa ne antavat meille käsityksen siitä, miten ja mitä teitä se on saattanut syntyä ja saavuttaa niin laajan leviämisen.

Samojedit kunnioittavat totem-eläimiä aivan erikoisella tavalla. Vaikka ne olisivat kuinka vahingollisia ja verenhimoisia, ei niitä koskaan tapeta, ja muuallakin ollessa varotaan syömästä niiden lihaa. Heidän keskuudessaan sellaista pidetään jokseenkin samanveroisena kuin kannibalismia meillä, ja heidän uskonsa mukaisesti se todella olisikin samaa kuin oman lihansa ja verensä syöminen.

Samaan heimoon kuuluvat henkilöt eivät oikeastaan saa mennä keskenään naimisiin, mutta nyttemmin tätä kieltoa ei enää noudateta entisellä ankaruudella. On katsottu soveliaammaksi yleensä kieltää avioliittojen solmiminen läheisten sukulaisten kesken, enkä ole koskaan siellä kuullut edes serkuksien naimisista.

Totemistinen kantaisä on, niinkuin yllä olen maininnut, samojedilaisista jumalista etevin. Hänen arvellaan sekä voivan tuottaa heimolle rikkautta ja onnea että myös kykenevän järjestämään jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Hän saattaa tehdä miehen hyväksi, ja hän voi lahjoittaa hedelmättömälle naiselle lapsia, hän siunaa työn ja sulostuttaa elämän. Hänelle uhraa koko heimo vuosittain palautuvissa juhlatilaisuuksissa, ja hänelle mies antaa aseita, pyydyksiä ja rahoja, vaimo neuloja, lankaa ja vaatekappaleita.

Olen aikaisemmin maininnut siitä, että samojedi uskoo hengen piilevän kaikissa luonnon kappaleissa. Näin on erittäinkin kummallisen muotonsa puolesta huomiota herättävien kivien laita. Eräälläkin miehellä tapasin kerran ihmisjalkaa muistuttavan kiven, jota säilytettiin mitä suurimmalla huolella siinä mielessä, että se saattoi suojella pahoja henkiä vastaan. Usein löytää myös sellaisia palvonnan esineenä olevia kiviä, joissa hyvällä mielikuvituksella saattaa nähdä kasvojenpiirteitä, s.o. silmiä, nenää ja suuta vastaavia kuoppia ja kohopaikkoja. Sivulla 128 oleva kuva esittää sellaista vaatetettua kiveä, jonka huomasin suuressa arvossa pidetyksi hengeksi Ket-joella. Sillä oli oma temppelinsä ja sille oli uhrattu paljon rahoja. Valokuvaamista varten siirsin tuon pyyl-paja (= kiviakka) nimisen kiven ulkoilmaan. Mutta jotta se ei tämän johdosta vihastuisi, oli minun uhrattava sille 20 kopeekkaa, jonka uhrini se ilmeisesti katsoi otolliseksi, koska minua matkan varrella ei kohdannut mikään onnettomuus. -- Usein uskotaan tuollaisten kivien voivan siirtyä paikasta toiseen, ja erikoisesti Ketillä olen nähnyt suuren määrän noita vaeltelevia ja levottomia jumalia. Niitä palvotaan mahtavina henkinä ja niille uhrataan usein, vaikka ei ollakaan selvillä niiden tuottamasta hyvästä tai niiden todellisesta vallasta. Syynä ihmisten niille osoittamaan kunnioitukseen on usein juuri tuo niissä piilevä salaperäisyys ja selittämättömyys.

Kaikilla läntisillä ja pohjoisilla ostjakki-samojedeilla on lukuisia kotijumalia, mutta idempänä yksinomaan shamaanit omistavat niitä. Samalla henkilöllä saattaa joskus olla kokonaista 15 eri henkiolentoja edustavaa puunukkea. Toiset niistä ovat kotijumalia siinä merkityksessä, että ne pääasiallisesti turvaavat kotiliettä ja perheen jäseniä. Toisten erikoisena tehtävänä on torjua pahoja henkiä, etenkin sairauksia tuottavia. Valkoiset henget lahjoittavat onnea ja siunausta, ja niihin kuuluvat kaikki erilaiset metsästysjumalat. N.s. mustat suojelevat kaikelta pahalta, ja "mustiksi" niitä nimitetään, ei tummemman värin tai puvun takia, vaan yksinomaan senvuoksi, että ne olemalla itse pahoja kykenevät paremmin kuin muut karkoittamaan yhtä pahoja ja ilkeämielisiä henkiä. Samojedienkin keskuudessa on vallalla se perin yleinen käsitys, että paha on ainoastaan pahalla parannettavissa. Kotijumalat asuvat tavallisesti suuressa tuohisessa kopassa, jossa myös heidän vaatteensa ja muu omaisuutensa säilytetään. Heidän tamineihinsa kuuluu pieniä lyijystä tehtyjä aseita ja eläimiä ja heidän runsaaseen vaatevarastoonsa suuri määrä pukuja. Vaatteitten paljous johtuu siitä, että jumalien vähintään kerran vuodessa täytyy saada uudet puvut. Nämä tehdään turkiksista ja kangastilkuista ja kiedotaan aivan erikoisella tavalla jumalien ympäri. Alastomina nuo nuket koomillisuudellaan herättävät vastustamatonta naurua. Vaatteita ei saa ommella, kaikki on sidottava ja solmittava, ja pukemista ei voi toimittaa muu kuin virgo tahi shamaani.

Samojedi ei ole koskaan kyennyt virittämään laulujansa luonnon ylistykseksi, ja saattaisi melkein luulla hänen jääneen kokonaan sen vaikutuksen alaiseksi joutumatta. Uskonto on ainoa, joka osoittaa hänen itse asiassa olevan luonnon kanssa kosketuksessa. Sillä uskollaan hän todella on näyttänyt meille, miten läheisesti hän katsoo olevansa ympäröivään elämään yhdistetty. Kukilla ja eläimillä on samantapainen sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimäisiin hän luulee olevansa suoranaisissa sukulaisuussuhteissa. Sen kauniimpaa luonnonkäsitystä ei tietääkseni itse asiassa voi ajatellakaan. Ja vaikka hänen luonnolle omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen yhteenkuuluvaisuudesta.

Kaikki samojedit uskovat ihmisellä olevan erikoisen hengen ja sielunkin. Henki edustaa elämää ja sielu on persoonallisen minän keskustana. Elämästä kuoleman jälkeen heillä on mitä erilaisimpia käsityksiä. Tässä yhteydessä muistutan eräästä perin tärkeästä seikasta, joka usein on jäänyt kokonaan huomaamatta ja samalla selittää miksi tutkijat useinkin ovat johtuneet niin erilaisiin ja vääriin tuloksiin tutkiessansa alkuperäisten luonnonkansojen uskonnollisia käsitystapoja. Ei ole tahdottu muistaa, että luonnonlasten keskuudessa on olemassa tämän kysymyksen niinkuin yleensä kaikkien uskonnollisten asiain suhteen erilaisia ja erittäin persoonallista leimaa kantavia katsantotapoja. Yksityisen henkilön puheiden nojalla on kerrassaan mahdoton muodostaa itselleen oikeata kuvaa kokonaisen kansan uskonnosta, yhtä vähän kuin sen saattaa tehdä kielenkään perusteella. Ja juuri uskonnollisissa kysymyksissä on persoonallisen käsityksen vaikutus tavattoman suuri ja useimmiten liian vähäiseksi arvioitu. Tämä koskee eritoten alkuperäisellä kannalla olevia ihmisiä, joiden rehevä mielikuvitus millä hetkellä tahansa on valmis jatkamaan ja täydentämään köyhintäkin aihetta.