Part 8

Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on, että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin välille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan laajentamista varten.

Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen, silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin me pyydystelimme suuret määrät.

Tomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja hyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat aniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä terveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin heidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja kirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he osasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti samanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia kertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet näillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli heidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka oli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden luultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet purot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä satumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa, ja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä primitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli pysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he olivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa ja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet itselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat mökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja monen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka oli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet käyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa tyytyväiset.

Lähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme venäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita silloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa -- minulla ei ollut siitä aavistustakaan --, läksivät sinne tuttuansa tervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella hiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun sorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei miehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja minä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin vastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni makasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne saapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan lepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi sensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni ja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan valmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista ennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin nauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin, kestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella. Aamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni heidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta samojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs heistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan ehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun asianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he minua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin minullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli kirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin, että samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa, minkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin. Luettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen tyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme "vihkiäiset" muutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen vanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme matkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän vahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa, että tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on pysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja sentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia itselleen uusi.

Mutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta, oli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet venäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin suureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi viinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.

Kirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa ja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin kuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen sekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin luonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja häviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun rannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi ja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia ja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella asuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin toisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu tosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä on aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi kuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia lainoja.

Etupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa muussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä asuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä kuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat ovat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen venäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista kyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa. Talvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he tunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka tappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. -- Syksy oli jo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen matkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on tottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui kokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen, tuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille yhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti niillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten alkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai pyssyllään pudotti lennosta linnun.

Ainoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät käyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin turkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia vaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt tataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen tataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan samojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja soikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin onnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä muuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien esiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut kuuluisaksi rumuudestaan.

Ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme aarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen meidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi itselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä olin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti erehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut edes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella alkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut juuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä tavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin ja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä, joissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi niissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä kyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä varten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten, oli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja kokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä paikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt siirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot ihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta sain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein arimpia ruumiinosiani.

Olimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin, ennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He olivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain hankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla oudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain läheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä merkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku oli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja pienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat valinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan saadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla varoillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen metsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.

Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja porojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme antaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme koiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin tiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia tunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja nöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni. Ihmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani kohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua oikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin valkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa katsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän jutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan sai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta majesteettirikoksesta.

Selvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa rauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat sillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan. Meidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja poronmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu juhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän tuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin tarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien asuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa, jotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat seisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän sangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin sidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta kasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka ajavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei laisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja matkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja tuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua erämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat samojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja jalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka pannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin samanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä koristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja pusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta kiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia tuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska ne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä. Vanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat poronsarvien kuvat y.m. piirrokset.

Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.

Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin, kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin milloinkaan unohtaa.

Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa päivän tuloa.

Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa (pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa, joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita, mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin, jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet, sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen, vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja, kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.

Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan, nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.

Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.

* * * * *

Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen, joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus. Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.

Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään, jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua, kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.

Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.