Part 7

Castrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin kuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti n.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis myöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat siellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden, ettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene peittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin retkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa herättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia: Raunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka sisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin sisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla toisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt -- sivujen pituus vaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä -- olivat varmaankin linnoituksen sisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa on, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50 vuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat puoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät puusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään. Mutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä oli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin suuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät tiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja muutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen vuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan, jolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin maassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat silloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta, sotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella heimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää oleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus saattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin Narymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken maahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat luultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot, joita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä. Noissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille veronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin vaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein hautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä lepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat kaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin sisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään sellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä niiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei luultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita samojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan ukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia suojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin hyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä asuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän vaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen lähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä poistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he silloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin. -- Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä muinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia. Suuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee kaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi kaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt pienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua. Samojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna henkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että sitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä unta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He kertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka olivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä täällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni. Vaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri "en metmask ifrån Orienten", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain palasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen tautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi rangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.

Kaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani pakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt noihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui nopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö oli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin keuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut tehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä päivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti palaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen palorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut istua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea soutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi ruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata uivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme samat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen vesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia kuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan siellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä. Sillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he nimittävät "äidiksi" ja runollisesti "sieluksi" l. "hengeksi". Ja todella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin tekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.

Tymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset miehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin usein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.

Oleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin lähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov Jar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän laadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja suurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on haudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus tulevaisuudessa kaivetaan esiin.

KRASNOJARSKISSA JA KET-JOELLA

Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.

Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit. Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä asuvista samojedeista.

Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan, jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät uinuvia rikkauksia -- metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin kauniilla paikalla.

Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.

Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille suositeltiin.

"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.

"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä hämmästyneenä.

"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua, vuotta aikaisemmin Kievissä.)

"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä, hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen kysymystensä johdosta.

Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. -- Syynä siihen, että kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia, oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.

Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.

* * * * *

Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli 30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.

Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella, että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi elämään satakin vuotta.

Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö. Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen, silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.

Näiden kahden teologin seurassa -- toinen heistä oli melkein shamaani ja toinen melkein pappi -- lähdin samoilemaan jokea pitkin Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.

Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen, vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois. Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle, missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin suruttomasta elämästä.

Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon, ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.

Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti, vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa -- vapauttajaa. Heitä oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä. Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla, lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.

Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo toinen miehistäni kielimestarina.