Part 4

Varsinaiset metsäsamojedit, jotka asuvat Obin lisäjoilla, Tymillä, Vasjuganilla (ainoastaan suupuolella, kauempana asuu ostjakkeja), Parabelilla, Ketillä, Tshajalla ja Tshulymilla, ovat yhä edelleen jossain määrin kyenneet säilyttämään ne elintavat, jotka ovat ominaisia heidän tundroilla asuville heimolaisilleen. Siinä suhteessa he kylläkin ovat muuttuneet, että useimmilla heistä on jo venäläismalliset mökit, joissa he kuitenkin vain harvoin asuvat, mutta siitä huolimatta he vielä tänä päivänä jatkavat levotonta ja harhailevaa eränkävijäelämäänsä. Ensi lumen tultua elo- tai syyskuussa he alottavat valmistuksensa tulevaa metsästyskautta varten. Nartat oli koirien vetämät pienet ja kevyet reet pannaan kuntoon ja uusia suksia valmistetaan, paulat ja satimet tarkastetaan ja turkkeja neulotaan ja paikataan. Sitten sullotaan rekeen eväät, joista enin osa on kuivattua kalaa (pors, piik). Myöskin pienemmät lapset pannaan naisten ja koirien yhteisesti vetämiin rekiin. Miehet ja vanhemmat lapset hiihtävät etunenässä oppaina ja tienraivaajina erämaassa, jossa ei muita ihmisiä koskaan tapaa. Sillä jokaisella perheellä on ikimuistoisista ajoista omat laajat alueensa, jotka Tymillä ja Ket-joella ulottuvat satojen kilometrien päähän seutuihin, missä järvet ja suot ja metsätundra muodostavat viljelykselle mahdottomia alueita. Valtakuntansa keskuksessa on jokaisella samojedilla laudoista ja turpeista rakennettu pyramidinmuotoinen maja, jota hän käyttää pääkortteerinaan ja varastopaikkanaan. Sieltä käsin kulkevat hänen tiensä ja polkunsa eri tahoille, ja lepohetkinä sekä yön tullen hän kaivaa itselleen kuopan lumeen, jonne sytyttää pienen tulen lämmittääkseen itseään ja keittääkseen vaatimattoman ateriansa. Tuollaiselle aikaisemmin sovitulle paikalle kokoontuvat illan lähestyessä kaikki perheen jäsenet. Miehet ovat päivän kuluessa kokeneet loukkunsa ja metsästäneet suurempia otuksia, lapset sekä naiset ovat enimmäkseen jousella ja puisella nuolella ampuneet oravia, joiden liha on heidän tärkeimpänä talviravintonaan. Sen maku onkin erinomaisen hyvä ja turhaan venäläiset sitä halveksivat. Nahka myydään venäläisille 20-30 kopeekan hinnasta ja se on hyvinä vuosina heidän tärkein kauppatavaransa. Yksistään Tym-joella ammutaan oravia vuosittain noin 50,000 kappaletta.

Ennen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään saaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin, joita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he kuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun loppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja kelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin valmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta varten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä ei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista uomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen rantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut keittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein rakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten. Kalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja muilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan myymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa määrässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että luulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän aikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan ravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he eivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin ihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä minulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat monta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia ruuansulatusvaivoja.

Syksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi sanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin korjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he jäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin juhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he uudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä kohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan. Jokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa yksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona elämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka kullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin. Jälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein käymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen kesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu jonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy vähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin erämaan rauhaan.

Tymillä ja muilla sivujoilla asuvat samojedit ovat kauppiaiden varsinaisia lypsylehmiä, joihin nämä perustavat niin kauppansa kuin olemassaolonsa. Niinkuin yllä on kerrottu, käy nyttemmin sangen vaikeaksi elää Obin samojedien kustannuksella, nämä kun aineellisessa suhteessa ovat vajonneet mitä syvimpään kurjuuteen. Kauempana asuvat omistavat vielä kalavetensä ja metsästysmaansa, ja senvuoksi saattaakin heiltä laskea saavansa suuremmat tulot. Kauppiaat ovat keskenään tarkalleen jakaneet eri perhekunnat, ja kun he keväällä käyvät kauppojansa tekemässä, suuntaavat he matkansa ennakolta määrättyihin paikkoihin. He puhuvatkin, että se ja se samojedi on sen ja sen, ja suhteet lähentelevät, merkillistä kyllä, isännän ja hänen palvelijansa tai oikeammin orjansa välillä vallitsevia. Sillä niin taitavasti ovat venäläiset onnistuneet velkojen ja uhkausten avulla sitomaan nuo raukat itseensä, että nämä eivät yksinkertaisesti uskalla rikkoa sitä kirjoittamatonta lakia, joka määrää kaiken samojedin pyydystämän saaliin mistä hinnasta tahansa luovutettavaksi määrätylle henkilölle. Samalla ovat kauppiaat keskenänsä sopineet, etteivät tunkeudu toistensa toiminta-alueille, ja samojedit tietävät jäävänsä ihan puille paljaille, jos edes yrittävät ryhtyä toisen ryssän kanssa kauppoihin. Kaikki muualta päin tuleva kilpailu on sitäpaitsi ehkäisty, ja tämä selittää miksi samojedien on armotta antauduttava sortajainsa nyljettäviksi, vaikka varsin hyvin tietävät asiain todellisen tilan. Ihan viime aikoina on kuitenkin, etupäässä Tomskista, ilmaantunut vieraita kilpailijoita, jotka tarjoamalla turkiksista parempia hintoja ja myymällä omia tavaroitaan halvemmalla uhkaavat saattaa paikalliset kauppiaat pahaan pulaan. Jotkut näistä ovatkin jo saaneet pahojen töittensä mukaisen rangaistuksen, mutta kaikesta vastoinkäymisestä ja onnettomuudesta syytetään tietenkin samojedeja ja heidän luuloteltua epärehellisyyttään.

Valaistakseni edelleen jossain määrin Narymin samojedien keskuudessa vallitsevia oloja täytyy minun mainita pari sanaa virkamiehistön ja korkean esivallan laadusta. Tuntuu aivan luonnolliselta, että Narymissa, niinkuin Turuhanskissa, jossa on niin paljon työtä ja niin erilaisia tehtäviä suoritettavana, ylin virkamies olisi valittava parhaiden joukosta. Mutta valitettavasti on laita ihan päinvastoin, ja minun siellä oleskeluni aikana on tapahtunut, että pristavin virkaan on valittu henkilöitä, jotka ovat kohonneet tavallisesta maapoliisista ja olleet vailla kaikkea sivistystä, sitä tietomäärää lukuunottamatta, jonka ovat hankkineet jossain pariluokkaisessa kirkollisessa koulussa. Sellaisten henkilöiden huostaan jätetään ei ainoastaan verojen kanto ja koko poliisivalvonta, vaan myös paikallinen hallinto sekä venäläisten ja samojedien valvonta, jotapaitsi heillä on melkein rajaton valta kaikkiin karkoitettuihin nähden. Tehtävä on niin laajalla alueella mahdoton kenelle tahansa, ja vielä mahdottomammaksi se käy sivistymättömälle ihmiselle. Erittäin vaikeata kuuluu olevan tulla toimeen karkoitettujen kanssa, joista osa tietenkin on sivistynyttä ja miellyttävää väkeä, mutta osa kuuluu ikävään, mitä raaimmassa tietämättömyydessä elävien ihmisten luokkaan, sellaisiin, jotka osoittavat anarkistisia taipumuksiaan ja mielipiteitään mitä sopimattomimmalla ja häiritsevimmällä esiintymisellä. Pristavi määrää heidän olinpaikkansa ja miten heitä on kohdeltava, ja hänen vallassaan on lieventää tai koventaa heidän kohtaloansa. Viimemainitussa suhteessa hänellä on voitettavanaan montakin vaikeutta, sillä hänen alaisensa virkailijat osaavat kyllä pitää huolen siitä, että hänen vikansa ja ansionsa tulevat santarmihallituksessa oikealla tavalla valaistuiksi. Siten sai kerran eräs pristavi, joka oli vuosikausia palvellut virassaan, eräänä kauniina päivänä eropassin ja käskyn vielä samana päivänä muuttaa paikkakunnalta. Pahin vaiva on poliisihoidosta, joka vaatii paljon työtä piirissä, missä joka päivä tapellaan ja missä ollaan totuttu jättämään asiat sikseen lahjomisilla ja oikeutta karttamalla. Olen m.m. itse voinut todeta, että eräs murhayritys, jumala ties mistä syystä, jäi rankaisematta, jopa kokonaan tutkimattakin. Totta on varmaan, että "tsaari on kaukana ja Jumala korkealla". Nykyään lienee toki harvinaista, että pristavi korjaa huostaansa kyläkuntien rahastoja, väittäen rahoja muka väärennetyiksi, -- monia muita esimerkkejä mainitsematta.

Vaikeimmat ristiriidat johtuvat kuitenkin siitä, että venäläisillä on omat lakinsa ja samojedeilla niinikään omansa. Alkuasukkaita koskevien asetusten mukaan tulee heillä olla omat tuomioistuimensa, jotka ratkaisevat tavallisia rikosjuttuja, milloin asia koskee vain heitä itseään. Siitä, miten niissä tuomitaan, kerron myöhemmin Tym-joen matkani yhteydessä. Nyt haluan vain mainita pari sanaa sekavuudesta, joka johtuu siitä, että on olemassa eri lakeja ja asetuksia eri kansallisuuksia varten.

Niissä patenteissa, jotka annettiin samojedeille heidän alistuessaan valkoisen tsaarin vallan alle, määrätään heille oikeus hoitaa ja hallita kaikkea sitä kruununmaata, joka kuuluu heidän asuttamaansa alueeseen. On nimenomaan määrätty, että venäläisten ei ole sallittu ilman samojedien lupaa ja suostumusta metsästää tai kalastaa tai asettua asumaan näille alueille. Meidän päiviimme saakka ovatkin venäläiset itse jossain määrin pitäneet näitä oikeuksia arvossa. Maahanmuuttaneiden tulva ei ole ollut suuri, ja nuo oikeudet on aina helposti voinut itselleen hankkia muutamalla viinapullolla tai vastaavalla halvalla rahallisella korvauksella. Mutta viime vuosina on, kuten tunnettua, siirtolaisuus Venäjän sisäosista paisunut niin suureksi, että Obinkin rannoilla olevan maan arvo on noussut ja on näyttäytynyt vaikeaksi saada enää yhtä halvalla niin kaloista ja riistasta kuin metsistä ja niityistä rikkaita alueita. Sensijaan että viranomaiset olisivat ajoissa muuttaneet asetuksia ja lakeja, on tyydytty selittämään ne niin vanhoiksi, ettei niillä muka enää ole mitään arvoa. Uutisasutushallitus (Pereselevtsheskoe Upravlenie) ei katso tarvitsevansa kiinnittää huomiota noihin vanhoihin patentteihin, ja joskus on kuulemma käynyt niinkin, että alkuperäiset asiakirjat on vilpillisellä tavalla riistetty alkuasukkailta. Muutamissa tapauksissa samojedit ovat nostaneet kanteen sellaisia venäläisiä vastaan, jotka luvatta ovat siirtyneet heidän maillensa, ja rauhantuomari on tavallisesti ratkaissut asiat edellisten eduksi. Toisaalta on tapahtunut, että erinäiset virkamiehet omavaltaisesti ovat myyneet samojedien omistamien hiekkasärkkien käyttöoikeuden muille, ja kun samojedit väkivallalla ovat karkoittaneet nuo väärät vuokralaiset, niin ei ole kuulunut mitään valituksia, joka arvattavasti osoittaa millä puolella oikeus on. Tämä "perustuslakitaistelu" kehittyy kuitenkin vähitellen vahvempien eduksi, ja varsin pian täytyy samojedien antaa perään. Ylläolevalla en suinkaan tahdo sanoa oikeudenmukaiseksi, että alkuasukkaat saisivat pitää hallussaan luonnottoman suuria alueita, joita he eivät itsekään käytä, ja siten estää nopeasti edistyvää ja hyödyllistä asutusta. Mutta luulen kaikille olevan eduksi, jos asiat voitaisiin järjestää sillä tavalla, että samojedeillekin kävisi mahdolliseksi jatkaa tähänastisten elinkeinojensa harjoittamista ja entistä elintapaansa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa he ovat pakotetut liian aikaiseen luopumaan paimentolaiselämästään ja äkkiä ryhtymään sellaisiin elinkeinoihin, joita he eivät tahdo eivätkä voikaan luonnollisesti harjoittaa. Tuollaiset pakkokeinot edistävät vain sen kansan hävittämistä, joka sittenkin vuosisatoja ja kenties vuosituhansia on asunut Siperian autioimpina ja karuimpina pidettyjä seutuja.

Mutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä, nim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki poikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa heitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä itse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia, ja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin suuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien on monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa muodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä käsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto ei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää oppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi tapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan kirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren määrän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa, joille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla. Samojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin moni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan kuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri määrä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa. Tietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä kääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman pyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen. Eikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa perkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, "sillä kaikkihan ne ovat ihmiskädestä lähteneitä", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja muuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei koskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään kieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa melkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien puutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan taudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän kääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän ihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella parantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä luottamuksella -- mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien praktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja samojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja ja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin sanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa määrätyllä paikalla kirkossa tai kylässä -- yksinkertaisesti yhtaikaa siunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei hän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun tietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin olen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden liiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja vähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin aivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta uskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan papit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä syvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei myöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen puute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen tulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien esitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin lähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että parhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä. He näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä voi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä, jolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia olosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin, mihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia laitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan, ei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä selvimmän vararikon.

Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.

Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa. Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin, ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat, minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes muodostuu.

RETKEILYJÄ OBILLA

Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään tutkimaani kansaa.

Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.

Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen. Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani -- valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun ulkonäköni takia.

Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.

Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.

Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja paljoa pienempiä -- enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä, niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.