Part 17

Varustauduttuani Krasnojarskissa m.m. hyvillä aseilla, jotka ovat välttämättömiä tässä piirissä, lähdin retkelle siinä mielessä, että tällä kertaa suorittaisin loppuun v. 1912 alottamani tutkimukset tämän häviävän heimon keskuudessa. Kuljettuani rautateitse jonkun matkaa itäänpäin ryhdyin arojen poikki ajamaan. Arolla, joka näillä seuduin (Kanskin piirin keskiosissa) leviää tasaisena alankona joka taholle peninkulmamääriä, ei ole mitään varsinaisia teitä. Missä ei ole viljelyksiä, siellä pääsee eteenpäin kaikkialla yhtä hyvin, maaperä kun on mustaa multaa, jossa ei ole kiviä eikä kantoja. Kuivana aikana aro on kivikovaa, mutta sateella yhtä ainoata suota. En tiedä, millä säällä matkustaminen on suositeltavampaa, kummassakin tapauksessa se tuntuu epämukavalta. Jos aurinko paistaa ja paahtaa, niinkuin se arolla tavallisesti tekee, on maa aivan kovettunut, ja silloin on tottumattoman hyvin tuskallista istua n.s. tarantassissa, joka on nelipyöräinen ajopeli ilman minkäänlaisia vietereitä. Kun tulinen troika l. kolmivaljakko oli näissä vaunuissa kiidättänyt poloisia matkamiehiä puolenkin tuntia, niin minusta jo tuntui, kuin kaikki sisälmykseni olisivat rikkirevityt, ja tosiasia oli, että fonografini ei tällaista matkaa kestänyt -- se meni aivan palasiksi. Tomuakin kokoontuu joka paikkaan niin paksulti, että puhdistustyö käy hyvin hankalaksi. Tällä tavalla alkoi matkani, vaikka se sitten muuttui kerrassaan toisenlaiseksi -- kuitenkin vielä surkeammaksi. Taivas avasi nimittäin sulkunsa ja antoi sataa vettä maan päälle ihan hirvittävällä tavalla. Koko aro muuttui mustaksi velliksi. Siinä oli kyllä pehmeä ja hyvä ajaa, mutta kun kaikki neljä pyörää pitkin matkaa räiskyttivät mustaa, märkää liejua onnettomien matkustajien päälle, niin koko tarantassi kaikkineen oli lyhyessä ajassa monen senttimetrin paksuisen multakerroksen peitossa. Se olisi, liioittelematta sanoen, paremmin sopinut onkimadoille lepokodiksi kuin ihmisten tyyssijaksi matkalla. Ilman sen suurempia seikkailuja saavuin kuitenkin muutaman päivän kuluttua kamassien luo, Abalakovan kylään.

Tätä nykyä ovat miltei kaikki kamassit asettuneet vakinaisesti asumaan yllämainittuun kylään eikä kenelläkään enää ole poroja. Mutta vielä 20-30 vuotta sitten oli heidän elämänsä aivan toisenlaista. Taloja ei ollut, vaan he vaelsivat puroineen paikasta paikkaan pystyttäen kotansa sinne, missä oli jäkälää ja metsänriistaa. Talvisaikaan he oleskelivat aroilla pyytäen peuraa, hirveä, kaurista, oravaa, sopulia, kärppää y.m., joiden eläinten nahkoilla he kävivät vaihtokauppaa aikaisemmin tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Kesäisin he laumoineen pakenivat hellettä ja sääskiparvia ja pystyttivät tuohiset kotansa Sajaanin viileille vuorille, joita he nimittivät valkoisiksi, ikuisen lumen tähden. Alempaa seutua he taasen sanoivat mustiksi vuoriksi synkän metsän ja mustan mullan takia. Heidän vaatetuksenaan oli silloin miltei yksinomaan nahka, ja ravintona he käyttivät kuivattua poronlihaa. Leipää heillä ei ollut, mutta tarkoitusta varten valmistetulla kuokalla he kaivoivat maasta erään kasvin (Lilium marthagonin) suuria valkoisia juuria, joista valmistivat sekä puuroa että leipää, aivan samalla tavalla kuin Tas-joen ostjakki-samojedit. Kalastusta he nähtävästi vain poikkeustapauksissa harjoittivat. Niin talvella kuin kesälläkin he liikkuivat paikasta toiseen poroilla ratsastaen niinkuin tunguusit ja karagassit. Rekeä ei vuoristen seutujen takia voitu käyttää, ja senvuoksi olivatkin kaikki esineet niin tehdyt, että niitä saattoi helposti kuljettaa porojen selässä riippuvissa säkeissä. Talvisilla metsästysretkillään he eivät käyttäneet porojaan, vaan hiihtelivät metsissä vetäen koirien avustamina yhdestä puusta koverrettua ahkiota, jota rekimuotoa, ohimennen sanoen, on pidettävä hyvin alkuperäisenä.

Niinkuin jo mainitsin, ovat kamassit jokunen kymmenkunta vuotta sitten jättäneet paimentolaiselämänsä ja asettuneet asumaan Abalakovan hedelmälliseen laaksoon, jonne he ovat rakentaneet itselleen pienet tuohikattoiset puuhökkelit. Mutta näiden rinnalla on heillä vielä tavallisetkin kodat, joihin he mielellään vetäytyvät asumaan kesän aikaan, kun hyttyset ja kärpäset, luteet ja kirput heitä tuvassa liiaksi ahdistavat. Talvisaikaan miehet kyllä kuljeksivat vuorilla metsästämässä, ja syksyisin kaikki lähtevät metsiin setripuunpähkinöitä keräämään. Mutta yhä useampi heistä nai venakon, ja silloin vapaus on mennyttä ja lämmin tupa muodostuu siksi keskustaksi, jossa samojedi vähitellen kesytetään elämään vierasta ja hänelle outoa elämää. Entisen sijalle tulee hullunkurinen maanviljelys ja rajaton juominen, jota seuraa köyhyys ja perikato.

Ennenkuin seuraavassa siirryn tarkemmin puhumaan kamasseista ja oleskelustani heidän luonaan, voi mahdollisesti olla tarpoen luoda katsaus heidän ympäristöönsä ja niihin oloihin, jotka osaltansa ovat synnyttäneet nykyisen surkean tilan. Ennen muinoin kuului Kanskin piirin läntinen osa miltei kokonaisuudessaan samojedeille ja itäinen kottien heimolle. Seutu on kokonaisuudessaan Siperian rikkaimpia -- onhan sen keskisenä osana tasainen ja hedelmällinen aro, jossa musta multa tekee mahdolliseksi mitä menestyksellisimmän maanviljelyksen. Etelämpänä kohoavat nuo mahtavat Sajaanin-vuoret, joiden rinteillä on melkein koskemattomia rikkauksia, kuten kultaa, hopeaa, vaskea, grafiittia, kiilleliusketta y.m. Aina viime vuosikymmeniin asti on näillä seuduin elänyt paitsi alkuasukkaita ainoastaan n.s. starozhiilejä (venäläisiä), jotka aroilla ovat harjoittaneet karjanhoitoa ja vuorilla kullanhuuhdontaa. Edelliset ovat usein käyttäneet työvoimanaan entisiä pakkotyöläisiä, joille ovat maksaneet viheliäisen palkan ja joita he sitten ovat ajaneet takaa ja murhanneet anastaen heiltä antamansa rahat. Kun jälkimäisetkään eivät ole kuuluneet rauhallisimpien ihmisten joukkoon, on käsitettävissä, että Kanskin piiri näihin päiviin asti on pysynyt Siperian levottomimpana osana, seutuna, jossa murhat kuuluvat päiväjärjestykseen. Sitä todistavat ne lukuisat ristit, joita näkee monessa paikassa tien varrella. Matkustamisen täytyykin tapahtua siten, että ladattu kivääri aina on käsissä. Viimeisellä kolmen peninkulman taipaleella ennen tuloani takaisin rautatielinjalle tapettiin keskellä tietä saman päivän aamuna kolme miestä ja tilapäisen asuntoni ulkopuolella yksi.

Tätä nykyä ovat ajat kuitenkin muuttumaisillaan parempaan päin. N.s. uutisasutushallituksen välityksellä muuttaa Siperiaan vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, joille kaikille esivallan vainoomien sosiaalidemokraattisten periaatteiden mukaan jaetaan viljelyskelpoista maata. Sitä ei saa ostaa, kyläkunnat omistavat sen, mutta jokainen saa riittävän palstan käytettäväkseen. Kanskin piiri on sekin jo melkoisesti muuttunut. Kaikkialla aroilla on suuria uusia kyliä, joilla on yllinkyllin viljeltävää maata. Rybinskoe niminen kirkonkylä omistaa yksin yli 30,000 hehtaaria. Metsiä ei ole paljon, mutta melkein kaikkialla on runsaasti kivihiiltä, jota kylien asukkaat käyttävät tarpeihinsa. Uutisasukkaita on täälläkin kaikilta Venäjän valtakunnan ääriltä, ja kun he kaikki mikäli mahdollista pyrkivät säilyttämään kansallisuutensa kieleen, pukuun ja asutukseen nähden, niin muodostuu näillä seuduilla matkustaminen hyvin opettavaiseksi vaellukseksi ikäänkuin jättiläismäisessä ulkoilmamuseossa.

Kun aron puolelta nopeasti leviävä venäläinen asutus ja kullankaivajayhtiöt sekä eri kansallisuuksiin kuuluvat metsästäjät estävät alkuasukkaita rauhassa ja menestyksellä harjoittamasta entisiä elinkeinojaan ja kun heidät pakotetaan vetäytymään hyvinkin rajoitetulle alueelle sekä, ainakin osittain, omaksumaan vieras kulttuuri, on ymmärrettävää, että he vähitellen luopuvat entisestä elämästään ja sulautuvat muihin.

Venäläisen valloituksen aikana oli tämä eteläinen samojediheimo jo verrattain pieni, sitä kun oli m.m. kauan vainottu Minussinskin tataarien taholta. Castrénin aikoina se oli lukumäärältään n. 150 henkeä, mutta v. 1875 se oli vähentynyt 90:een ja nykyään kuuluu siihen suunnilleen 50 henkeä, niiden joukossa yli puolet sellaisia, joilla on venäläinen äiti. Nykypolvesta osaa ainoastaan kahdeksan henkeä kunnollisesti omaa kieltänsä, ja kun nuorin heistä on noin 45-vuotias, on varmaa että heidän isiltä peritty samojedilaiskielensä jonkun vuoden perästä on kokonaan hävinnyt. Muut puhuvat tataaria ja nuoremmat miltei yksinomaan venättä. He väittävät itse syyksi tähän ilmiöön sitä, että kamassin kieli on liian vaikeata oppia ja myönnettävä onkin, että niin on laita, siinä kun esim. hyvin monessa sanassa tavataan voimakas ja vaikeasti äännettävä laryngaaliklusiili y.m. Mutta pääsyynä kielen häviämiseen ei tietysti kuitenkaan ole pidettävä sen vaikeutta eikä myöskään avioliittoja vieraiden kanssa, vaan itse heimon nopeata vähentymistä. Hyvin kuvaavaa onkin, että kamassit aivan samalla tavalla kuin ne ostjakki-samojedit, jotka ovat joutuneet läheisempään kosketukseen venäläisten ja venäläisen kulttuurin kanssa, niin sanoakseni häviävät jäljettömiin ja nopeasti kuolevat sukupuuttoon. Syyt ovat samat, mutta täällä ne esiintyvät vielä selvemmin. Kamassienkin keskuudessa tämä ilmiö ensi kädessä johtuu lasten tavattoman suuresta kuolevaisuudesta. Tilastosta, jonka siellä oleskellessani laadin, käy ilmi, että kuolleisuus niissä perheissä, joissa sekä isä että äiti ovat samojedeja tai muita läheisiä alkuasukkaita, on noin 73 %. Niissä perheissä, joissa äiti on venäläinen, on lasten kuolevaisuus ainoastaan 19 % ja elämään on jäänyt 81 %. Samalla on merkillepantava, että syntyneiden koko lukumäärä edellisissä perheissä keskimäärin on ollut 7 lasta, mutta seka-avioliitoissa ainoastaan 5. Siitä huolimatta on melkein koko nuorempi polvi puoleksi venäläistä. Tämäkin pieni tilasto osoittaa puolestansa todeksi sen, että alkuasukasten lapset fyysillisesti ovat noita muita paljoa heikommat. Tämä ei johdu huonosta hoidosta tai ravinnosta, vaan vanhempien heikkoudesta, joka taasen aiheutuu monesta syystä, m.m. siitä, että he liian äkkiä ovat jättäneet entisen elämänsä ja siirtyneet täydellisesti venäläisiin oloihin, omaksuneet venäläiset tavat kaikessa äärimmäisyydessään sekä joutuneet sen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, joka ei sinänsä omaksuttuna näy sopivan millekään luonnonkansalle.

Asetuttuani heidän keskuudessaan työskentelemään tulin siis heti huomanneeksi, että kohtalo oli ollut minulle suopea, kun en päässyt tällä kertaa pohjoista kohti matkustamaan. Sitten viime käyntini olivat useat vanhemmat ihmiset jo kuolleet, ja nyt olivat enää jäljellä vain nuo kahdeksan omaa kieltänsä taitavaa kamassi-samojedia. Minulla oli työssäni kaksi vakinaista kielimestaria (toinen niistä nainen), mutta sittenkin minun täytyi muiltakin pyytää tietoja, kun halusin saada selvyyttä harvinaisemmista sanoista. Alussa herätti työni täällä niinkuin muuallakin suurta uteliaisuutta, ja kulkiessani talosta taloon kyselemässä noita outoja sanoja y.m. seurasi minua usein pitkä jono naisia ja lapsia. Kun minä lisäksi ryhdyin esineiden keruuseen ja perhosia sekä kovakuoriaisia kokoilemaan, niin monet luulivat, että hullu oli joutunut heidän luokseen. Kuvittelen, että he katsoivat minua jotenkin samoilla silmillä kuin lappalaiset englantilaista, joka talvisaikaan kuljetti Lapin poikki isoa laivaa ja Pallasjärven rannalle rakennutti "engelsmannin kirkon". Lääkkeitteni avulla ja kiskomalla kipeitä hampaita heidän leuoistaan saavutin sentään vähitellen luottamusta, ja kun kylän vanhin eukko, melkein yhdeksänkymmenvuotias muija, oli kertonut näkemästään Castrénista, niin minutkin tunnustettiin järjelliseksi ihmiseksi. Ohimennen mainitsen mitä tämä ainoa Siperiassa tapaamani henkilö, joka oli nähnyt Castrénin, minulle jutteli. Hän muisti kuuluisan maanmiehemme hyvin, sillä tämä oli asunut hänen perheensä kodassa viisi vuorokautta, koko ajan kysellen heiltä sanoja. Hän muisteli vielä, että tämä kookas muukalainen oli kovasti sairastunut heidän luonaan. Jaloissa oli hänellä ollut suuret sojoottilaiset poronnahkasaappaat, mutta koska talvi juuri silloin teki tuloaan, oli hän heillä ompeluttanut itselleen samojedilaisen talviturkin. -- Lapset voitin pian puolelleni antamalla jokaisesta minulle tuodusta perhosesta tai muusta itikasta sokeripalasen. Siitä oli seurauksena että he perhosen nähdessään innostuneina huusivat "sokeripala lentää" ja täyttä kyytiä juoksivat sitä takaa ajamaan, kunnes saivat viskatuksi ainoan vaatekappaleensa, paitansa, sen päälle, jolloin he itse vielä varmuuden vuoksi heittäytyivät vatsalleen päällimäiseksi, ettei "sokeripala" millään muotoa pääsisi lentämään pois. Vanhempi kylän väki kuunteli ihmeissään fonografiani, joka osasi laulaa heidän omia laulujaan ja kertoa heidän kielisiään satuja yhtä hyvin kuin he itsekin. Täten muodostui oleskeluni heidän luonaan erittäin hauskaksi. Olen harvoin tavannut ystävällisempiä ihmisiä ja voin melkein sanoa nautintorikkaiksi niitä monia iltoja, jotka heidän seurassaan vietin pimeän tullen kylän suurimmassa tuohikodassa. Siellä minä istuin kuuntelemassa juttuja entisaikojen ihanasta elämästä valkoisten vuorten alppijärvien rannoilla tai otteluista kontion kanssa mustilla vuorilla. Siellä sain kuulla mietelmiä maailman menosta, vieläpä siitäkin tärkeästä kysymyksestä, mitä kamassit arvelivat maailmansodasta. Heidän mielestään ei mikään muutu, jollei Kiinan keisari ryhdy sotaan, sillä jos hän ei liikahda, niin maailma pysyy ennallaan. Olivathan he Sajaanin-vuorilta nähneet hänen valtakuntansa rajan, vaikkeivät itse olleet uskaltaneet painua alas laaksoihin. Mutta näkemästään he tiesivät hyvin, että hänen maansa on niin suuri, että jos sitä vertaa isoon talviturkkiin, niin valkoisen tsaarin valtakunta on sen rinnalla vain kuin kaulus tai hiha. Siitä syystä he eivät sodasta välittäneetkään kerrassaan mitään.

Tällaisina iltoina sain myöskin m.m. ensi kerran selville sen, että kamassit vielä uskovat vanhoihin jumaliinsa ja uhraavat niille. Tämä oli minulle suuri yllätys, sillä jo Castrén mainitsee heidän kaikkien muka olevan uskovaisia ja hartaita kristittyjä. Nyt kävi kuitenkin ilmi, että heillä ei ainoastaan ole omia jumalia ja yksityisuhreja, vaan vielä yleisiäkin, joihin koko heimo ottaa osaa. Mitään ihmeellistä ei ole, että esim. metsästäjä kaadettuaan jonkun suuremman otuksen uhraa metsän ja veden hengille. Huomattavaa on sitävastoin, että heillä on säilynyt tapa toimittaa suuria yhteisiä uhreja, kuten syksyllä ennen lähtöään setripuunkäpyjä keräilemään. Suurimman kodan takaosaan järjestetään silloin uhriateria, johon kuuluu lihaa, leipää, viinaa sekä pähkinöistä tehtyä voita, jota valmistetaan nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Silloin luetaan ensiksi näin kuuluva lyhyt rukous: "Uhrin tuomme eteenne, äitimme, isämme, maan henki, maailman, maan, veden henki; [metsän] pähkinöitä älä pahastu [älä säästä]." Rukouksen jälkeen heitetään ateria tuleen, jotta ruuat hävityksen kautta pääsisivät perille henkien luo. Heilläkin on näet se usko, että kaikissa kappaleissa piilee henki joka vapautuu ja pääsee henkien maailmaan vasta sitten, kun esine on rikottu tai hävitetty. Näiden yksinkertaisten menojen jälkeen alkaa tavanmukainen juhliminen ja syöminen. Shamaaneja, noitia, heillä ei kyllä enää ole; viimeiset kuolivat muutamia vuosia sitten, ja heidän hautansa sijaitsevat Sajaanin-vuorilla, jonne heidän ruumiinsa vanhaan tapaan ovat asetetut lepäämään telineille maan yläpuolelle. Siellä ovat myöskin heidän rumpunsa, pukunsa ja taikakalunsa, kaikki kuitenkin särettyinä, jotta niidenkin henget manalassa pääsisivät isäntiänsä palvelemaan.

Kansanrunoutta näillä harvoilla viimeisillä samojedi-mohikaaneilla on hyvin vähäsen. Minun onnistui kerätä heiltä talteen vain muutamia kymmeniä satuja ja arvoituksia, jotka nähtävästi kuitenkin enimmäkseen ovat tataarilaisperäisiä. Laulujakin on aniharvoja, sillä nykyään lauletaan vain tataarilaisia ja venäläisiä renkutuksia. Kylän vanhimmalta asukkaalta, ennenmainitsemaltani iäkkäältä eukolta, kirjoitin kuitenkin muistiin yhden, joka on merkillinen siitä, että se on liikuttavan yksinkertainen, mutta samalla runollinen valitus heidän heimonsa perikadon johdosta. Se kuuluu käännettynä seuraavasti:

"Missä kuljinkaan ennen, mustat vuoreni jäivät. Jäljissäni, omassa maassani, kultainen heinä kasvoi pystyyn. Valkoiset vuoreni jäivät [hävisivät] näkymättömiin. Voimia oli, nyt niitä ei ole, paljon lapsia oli, yksikseni jäin. Vanhemmistani eksyin, yksin jäin. Missä ennen kalastin, sinne järvenikin jäivät, enkä [niitä] enää saa nähdä. Kotanikin pystypuut ovat [jo] lahonneet, ja kaikki sen tuohetkin ovat käpertyneet kokoon."

Tämän laulun sain myös fonografiini lauletuksi, ja kun koneellani sitä laulatin, kokoontuivat samojedit kuuntelemaan. Muistan selvästi, kuinka he kaikki, jotka sanoja ymmärsivät, kävivät vakaviksi ja kuinka he lopulta, niin ukot kuin akatkin, pyyhkivät kyyneliä silmistänsä. Tunnelma kävi vielä järkyttävämmäksi, kun eräs pieni poika selitti, että hänen aikoja sitten kuollut äitinsä oli torvessa laulamassa.

Lopetan tähän. Tarkoituksenani ei ole ollut antaa mitään täydellistä kuvaa tuon sukupuuttoon kuolevan kamassi-samojedilaisheimon vaatimattomasta elämästä. Mutta kenties nämäkin hajanaiset piirteet saattavat puolestansa osoittaa, millaiseksi sellaisen kansan kohtalo muodostuu, joka ei pidä lujasti kiinni omaperäisestä elämästään ja omasta kielestään.

* * * * *

Hiljaisesta ja rauhallisesta Abalakovasta palasin Rybinskoeen. Matkalla olin kuvitellut tapaavani ihmiset iloisessa elonkorjuutyössä, mutta näinkin vain autioita asuntoja ja elottomia kyliä, joissa itkettyneet naiset ja vaikeroivat lapset surivat sotaan riistettyjä miehiä. Seutu oli muuttunut murheen laaksoksi ja räikeäksi kuvaksi sodan tuottamasta kurjuudesta. Eräässäkin mökissä oli seitsemän pientä orpoa; isä oli kaatunut ja äiti oli kuollut synnytettyään viimeisen. Toisin paikoin eivät naiset jaksaneet omin voimin korjata viljaa, ja nälkä odotti heitä. Myöhemmin olen lukenut, että isorokkokin on armottomasti näitä seutuja ahdistanut. -- Joitakuita hauskojakin juttuja tulin kuulleeksi. Minulle kerrottiin m.m. eräästä naisesta, joka oli saanut tiedon saksalaisten lentokoneiden tarkkaamisesta. Hän oli kiiruhtanut pristavin luo ja ilmoittanut nähneensä sellaisen eräällä niityllä. Tarkempi tutkimus oli kuitenkin osoittanut, että lentokone oli ollut vain kotka, josta nainen oli katsonut asiakseen ilmoittaa, koska hänelle oli kerrottu noiden outojen ilmassa lentävien vehkeiden muistuttavan suurta lintua. Olen omin korvin kuullut samoilla seuduilla asuvien nais-ihmisten tiedustelevan, että "onko se, tsaari jonkinlainen kotka?" Senpätähden voinkin vakuuttaa, että ylläkerrottu tapaus on sangen todennäköinen.

Rybinskoesta painuin itää kohti etsiäkseni kotteja, jotka aikoinaan olivat asuneet Agul-jokea ympäröivissä metsäseuduissa. Toisella matkallani olen tuskin sen luonnonihanampaa maata nähnyt. Satojen kilometrien päästä näkyivät vielä etelässä sinertävät valkoiset vuoret, ja auringossa ikuinen lumi kimalteli suurten jalokivien tapaan. Aroa peitti rehevä ruoho, jossa eriväriset kukat loistivat harvinaisen kauniisti. Joet olivat vuolaat ja rannat korkeat, paikoittain hohtavan valkoiset, toisinaan tummat ja pehmeät, jättiläismäisten aarniometsäpuiden peittämät. Matkustettuani hyvinvoipien ja suurten, satojen talojen muodostamien kylien ohitse saavuin autiommille seuduille. Kaukana muista asutuksista sijaitsi vähäpätöinen Agul, missä sanottiin kottien asuvan. Samaan tapaan kuin muutkin kuolevat kansat olivat hekin vetäytyneet pois aroilta vuorille ja metsiin. Tullessani kylään oli osa miehistä metsissä, mutta siitä huolimatta sain haluamani tiedot. Sinänsä oli heimo kyllä säilynyt, mutta kaikki olivat siinä määrin venäläistyneet, ettei kukaan enää osannut omaa kieltänsä. Kerrottiin erään vanhan muijan sitä vielä taitavan, mutta halvauksen saatuaan hän oli kadottanut puhekykynsä ja yhteen ainoaan kysymykseeni hän vastasi sanalla "a", joka merkitsee nenää ja joka minulle tässä tapauksessa merkitsi pitkää nenää. Toimekseni jäi siis vain ristin piirtäminen. Sain todeta, että kottien kieli oli lakannut olemasta, että se oli jo joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka lähitulevaisuudessa uhkaa kamassienkin kieltä.

Tämän tavallaan epäonnistuneen retken jälkeen minä palasin Rybinskoeen, josta lähdin rautatielinjalle. Vaivoin saavuin Krasnojarskiin, jonne minun oli pakko jättää miltei kaikki kokoelmani. Asemalla sain odottaa kaksi vuorokautta saadakseni piletin, ja se kerran päivässä kulkeva juna, joka sota-aikana välittää Siperian liikennettä, oli niin täpöisen täynnä, että minun Tomskiin asti oli pakko seisoallani oleskella neljännen luokan vaunussa. Kokonaiseen vuorokauteen en päässyt edes istumaan, ja nukkumisesta tai ruumiin ravitsemisesta ei voinut olla puhettakaan.

Välttääkseni turhan pitkää ja vaikeata rautatiematkaa päätin kiertää Tjumeniin Ob- ja Irtysh-jokia pitkin. Matkalla viivyin muutamia päiviä Tshulym-joen suulla, jossa tutkin vielä erästä häviävää heimoa. Tutkimukseni suoritin Baidoona nimisellä jurtalla ja sain todetuksi, että ylisen Obin ja Tshulymin murretta ei puhu enää kuin 7-8 henkilöä. Muut samojedit olivat venäläistyneet tai kuolleet sukupuuttoon.

Jättäessäni jurtan oli syksy saapunut Siperiaan. Yöt olivat pitkät ja päivät lyhyet. Laivamatka tuntui yksitoikkoiselta pitkin kuollutta Obia, jossa ei asuntojakaan näkynyt. Mutta kaikesta huolimatta oli joki kauniimpi kuin koskaan ennen. Keväällä ja kesäiseen aikaan Ob muistuttaa suurta ja mahtavaa merta, jolta kuitenkin puuttuu värejä. Silloin siellä ei puhalla mikään raitis tuuli ja kaikki on harmaata, niin vesi kuin rannatkin. Mutta syksyn tullen vesi muuttuu yhä läpikuultavammaksi ja vihdoin, juuri ennen ensi lumen tuloa, se saa sinisen ja kirkkaan, kesäistä merta muistuttavan värin, Pakkanen muuttaa metsät ja viidakot keltaisiksi ja punaisiksi, ja äsken paljaat rannat kasvavat rehevää viheriäistä ruohikkoa. Vesirajan yläpuolella loistavat hiekkasärkät keltaisen maalaisvoin värisinä. Kirkkaalla ja tyynellä ilmalla ei saata koskaan tarpeekseen ihailla maisemaa. Illalla aurinko painuu pakkasen punertamana pimenevään setripuumetsikköön. Vastapäinen ranta näyttää palavan tai oikeammin hehkuvan, sillä se muistuttaa liekitöntä tulta. Tuon tulivyöhykkeen yläpuolella kohoaa läpikuultava ja kevyt pohjoinen taivas ja sen alapuolella kaikki vivahteine vaaleanvihreästä vaaleankeltaiseen ja vesi kuvastaa taivaan kirkkaita ja kylmiä värejä. Auringon laskettua varjot lähtevät vaeltamaan ja kaikki muuttuu salaperäiseksi. Silloin nuo pienet, ääneti virran mukana leveällä joella kulkevat samojediveneet näyttävät perin omituisilta.

Matkani Tshulymin suulta Samarovoon, Tobolskiin ja Tjumeniin kesti kolmatta viikkoa. Tomskista tulevassa laivassa menin Kolpashevoon, jossa minun oli pakko odottaa uutta laivaa voidakseni jatkaa matkaa. Pari päivää vanhat ystävät minua siellä parhaansa mukaan kestitsivät, ja entinen Tshaja-joen kielimestarini saapui hänkin minua tervehtimään. Hän lahjoitti minulle setripuunpähkinöitä ja kalaa, ja minä annoin hänelle rahoja, joilla hän itselleen ja vaimolleen hankki pullon kotitekoista viinaa.

Laiva ei käynyt Tymskoessa, ja Kolgujakin luona se pysähtyi vain pariksi minuutiksi. Senvuoksi en ehtinyt tavata vanhaa ystävääni Olashkaa, joka, niinkuin minulle kerrottiin, oli pitkin kesää asustanut Obin rannalle pystytetyssä tuohikodassa odottamassa minun paluutani. Matka Obia pitkin Surgutiin kesti useampia vuorokausia ja oli tavattoman yksitoikkoinen. Venäläisiä taloja ei näkynyt juuri ollenkaan, ja syksyn saavuttua olivat ostjakkienkin teltat aikoja sitten hävinneet. Lunta oli kosolta autioilla hiekkasärkillä ja jää alkoi uhkaavalla tavalla kahlehtia likaista vettä. Päivisin ei ollut muuta tehtävää kuin pelata korttia kalakauppiaiden ja viimeisiltä tarkastusmatkoiltaan palaavien hallinnollisten virkamiesten kanssa. Näillä kutsunnasta vapailla seuduilla ei sodan herättämä mielenkiinto ollut suuri, ja tästä asiasta sukeutuvat keskustelut olivat nekin laimeat.