Part 16

Päällepäätteeksi oli eräs vaimoista, Jäägon puoliso, sairaana ja raskaana. Yökaudet hän istui kodassa voivotellen ja ähkyen eikä saanut unta. Päivisin täytyi hänen matkustaa, valmistaa ruokaa ja hoitaa lapsia. Sellaisissa olosuhteissa ei samojedinaisen kohtalo tosiaankaan ole kadehdittava. Olipa terve tai sairas, on hänen aina pakko suorittaa raskaimmat työt. Naiset tavallisesti pystyttävät kodan, hoitavat lapset, pitävät huolta taloudesta ja ruuasta. He kantavat kaiken veden tai sulattavat lumen, pitävät yllä tulta ja hakkaavat kaikki polttopuut. He neulovat vaatteet, teurastavat porot, ja muokkaavat nahat sekä valmistavat suurimman osan kaikista tarvekaluista. Vihdoin he synnyttävät lapsensa yksin ja muiden avutta ulkona kodan edustalla. Miehet kalastavat ja metsästävät sekä hoitavat poronsa, mutta siinä onkin melkein kaikki. Kumpikin sukupuoli viettää kyllä vaivalloista elämää, mutta naiset sittenkin kantavat raskaimmat taakat.

5 p:nä on ilma leudompi ja pakkasta on vain vähän päälle 20°. Sivuuttaessamme pienen metsikön tapaamme tuoreita jälkiä lumessa, ja vähän kauempana on paikka, jossa ostjakit ovat viettäneet yönsä. Sen huomaa tavasta, millä se on valmistettu. Keskellä on palanut suuri nuotio ja kahden puolen seisoo rivissä pieniä, toisiaan vastaan kallistuvia mäntyjä. Ainoastaan ostjakit tekevät sillä tavoin yösijansa. Jäljistä päättäen eivät heidän majansa saata olla kovinkaan kaukana tästä paikasta. Siitä me ilostumme, sillä tiedämme näin ollen, ettemme ole vallan pahoin tundralla eksyneet.

Illalla saavumme suuren järven rannalle. Se tuo mukanaan hartaasti toivotun vaihtelun maisemaan. Leiriydymme sen läheisyyteen ja yritämme parhaamme mukaan tyydyttää nälkäämme niillä muruilla, jotka löydämme uudestaan tarkastaessamme ennen tyhjennettyjä eväspussejamme. Meillä ei ole enää jäljellä edes tuota haisevaa poronlihaa, ja ainoana ravintonamme on kuuma vesi, jonka kuvittelemme liemeksi siihen heitettyjen kapakalanmurusten takia. Yöllä näen kauniita unia hyvästä ruuasta.

6 p:nä saavumme vielä isomman järven luo, nimeltä Njarel-tuu, niinkuin myöhemmin sain tietää. Sen vesi virtaa Vahin sivujokeen Kulu-jooganiin. Jäägo muistaa vihdoin seudun ja kertoo meille, että läheisyydessä asuu ostjakkeja.

7 p:nä hajoitimme aikaiseen aamulla kotamme, ajoimme muutamien järvien ja tundrojen poikki komeata mäntymetsää kasvavan harjun kupeelle, johon rakensimme itsellemme suuren yhteisen kodan. Jäägo, Gusaul ja minä puimme yllemme kauniimmin kirjaillut maalitsamme ja lähdimme muutamia kilometrejä kauempana sijaitseville ostjakkien majoille. Ensiksi ajoimme muutamien aikaisemmin hyljättyjen jurttojen ohi ja luulimme jo kaikkien poistuneen paikkakunnalta, mutta vähän kauempana näimme suuren uhripaikan ja sen läheisyydessä kaksi majaa, joista savupatsas kohosi taivasta kohti. Vihdoin tapasimme siis ihmisiä ja ilomme oli vilpitön. Toivoimme saavamme ruokaa ja poroja ja muitakin tarpeita, mutta majaan astuessamme muuttui ilomme pettymykseksi. Miehet olivat koko talven olleet metsästämässä ja täällä oli vain naisia ja lapsia. Heillä oli ravintoa jokseenkin yhtä vähän kuin meillä itsellämme ja tulevaisuus näytti heistä yhtä synkältä. Tulomme herätti suuren hälinän ja kaikki juoksivat vieraita miehiä pakoon. Onneksi tapasimme vanhan sokean ukon, joka puhui samojedia, ja hänen kauttansa pääsimme kosketuksiin muiden kanssa. Itse emme näet osanneet ostjakkia.

Muutaman tunnin istuimme siellä ostjakkien vieraina ja annoimme sanojen tulvia suustamme. Saimme kuulla, että läheisen järven nimenä oli Lokkon-tuu sekä että Kulu-jooganin lähteet olivat niillä seuduilla. Ympäristössä asui muitakin ostjakkeja, jotka mahdollisesti voisivat lainata meille poroja Larjatskoen matkaa varten.

Oleskellessani Lokkon-tuun luona asuvien ihmisten parissa ehdin tarkemmin tutkia ostjakkeja ja heidän asuntojaan. Majat olivat rakennetut samalla tavalla kuin kokoushuone Tasilla. Sisustus oli kuitenkin toinen. Keskellä näkyi paljas maa olkien välistä, mutta sivuseinillä heillä on laudoista tehdyt lavat, joilla he päivisin istuvat ja öisin nukkuvat, toisella puolella naiset, toisella seinämällä miehet. Ostjakit tuntuvat olevan kehittyneemmällä asteella kuin samojedit, ja lattialla he eivät halua istua, vaan enimmäkseen noilla äskenmainituilla lavoilla.

Ihmistyyppi on kokonaan toinen. Ostjakit ovat vahvarakenteisia ja pyöreänaamaisia sekä rumempia kuin samojedit. Sitävastoin he näyttävät olevan iloisempia ja vilkkaampia kuin arat ja umpimieliset samojedit. Heidän pukunsa on yksinkertaisempi ja huonompi; poronnahkaturkkien asemesta he käyttävät oravannahasta valmistettuja. Naisilla on päässään liinat, jotka ovat otsan yli vedetyt, sillä vieraiden miesten ei sovi nähdä heidän silmiään. Muhamettilaisesta suu on vaarallisempi. En tiedä kumpi on oikeammassa. Naispuku on itsessään komeampi kuin samojedeilla; turkissa, hameissa ja liinoissa riippuu nauhoja ja helmiä, ja heidän liikkuessaan kuuluu kilinää ja kalinaa. Meille he tarjoilivat kaikkea mitä heillä suinkin oli. Ruokaa tosin ei ollut paljoa, mutta me käsitimme heidän tarkoituksensa, ja Jäägo lausui hyvin vakavasti ja ikäänkuin selitykseksi, että he eivät olleet pitkään talveen nähneet ainoatakaan miestä.

Iltapuolella palasimme omalle kodallemme, jossa kaikki kovasti pettyivät nähdessään meidän tulevan tyhjin käsin, ilman ruokaa.

Kahtena seuraavana päivänä kuljeskelimme eri tahoilla metsästääksemme tai hankkiaksemme ruokaa muulla tavalla. Mutta metsästysretkemme epäonnistuivat ja ihmiset eivät voineet antaa meille mitään, kun itsekin näkivät nälkää. Poltimme piipuissamme männynkäpyjä ja joimme teetä, sillä muuta meillä ei ollut. Mielet olivat masentuneet.

10 p:nä tapasimme vihdoin ostjakin, joka antoi meille muutamia syksystä asti säästämiänsä kuhia. Illalla käydessäni Lokkon-tuulla tuli tuo ennenmainittu sokea ukko lähtöhetkellä luokseni. Toivottaessaan onnea matkalle hän veti povestaan leipäpalasen, jonka lahjoitti minulle. Olin mielestäni kuin kerjäläinen hänen edessään, mutta olin liikutettu ja kiitollinen ja tunsin itseni iloiseksi tämän uuden ystävyydenosoituksen johdosta. Ymmärsin antaa arvoa hänen lahjalleen, koska tiesin, että hän itse ei saanut pitkiin aikoihin maistaa mitään kunnon ruokaa. Mutta otin sen vastaan, kun meillä oi ollut paljon mitään syötävää.

11 p:nä aamulla saapui vihdoin useampia ostjakkeja kodallemme. Tulijat olivat ukko Kääres vaimoineen, lapsineen ja kaikkine veljineen, joilla oli hieman ruokaa. Se jaettiin kristillisesti kaikkien kesken, ja sitten seuralaiseni jättivät kotaan vaimonsa ja lapsensa. Näiden tuli parhaansa mukaan koettaa tulla toimeen sillä välin kuin me riensimme Larjatskoeen apua etsimään. Tällä keinoin arvelimme näet voivamme jatkaa matkaamme. Pitkien hyvästijättöjen jälkeen painuimme taipaleelle mitä kamalimmassa pyryilmassa. Joka tapauksessa tuntui matka helpommalta kuin ennen, sillä aution tundran sijalle oli ilmestynyt n.s. metsätundra, jossa on sekä metsää että soita ja vain harvassa pienehköjä, kasvullisuudettomia tasankoja. Meillä ei ollut enää kotaa matkassa ja senvuoksi valmistimme yöpaikkamme ostjakkilaiseen tapaan. Lumi luotiin maasta pois ja siitä tehtiin verrattain korkoa valli suojaksi tuulta vastaan. Maan päälle levitettiin havuja ja poronnahkoja. Kuopan edustalle sytytettiin suuri nuotio, joka paahtoi kasvomme punaisiksi. Kodassa oli aina tullut mustaksi. Taaksemme asetettiin pieniä mäntyjä viistoon tulta vastaan. Ne suojelivat tuulelta ja pakottivat savun kulkemaan kuoppamme yläpuolitse. Sellainen kuoppa on paljoa lämpöisempi kuin kota, ja täydellä syyllä ostjakit moittivat samojedien asuntoja kylmiksi. Molemmat seurueet yrittävät jutella toistensa kanssa. Opimme muutamia ostjakkilaisia sanoja ja niiden avulla sekä jonkinlaisella kuuromykkäin viittomakielellä onnistuu meidän jokseenkin hyvin ymmärtää toisiamme. Tilanteen koomillisuus saa meidät melkein unohtamaan huonosti tyydytetyn nälkämme.

12 p:nä heräsimme vesilammikossa. Yöllä oli satanut runsaasti lunta ja se oli meidät kokonaan peittänyt. Se suli tietenkin heti, ja meillä oli paljon vaivaa kuivatessamme vaatteitamme ja itseämme nuotion edessä. Varemmin yöllä emme olleet päässeet laisinkaan nukkumaan, sillä porot olivat kuljeskelleet ylitsemme ristiin rastiin ruuanjätteitä etsiessään.

13 p:nä saavuimme Saar-muur nimiselle mökille, jossa toistamiseen tapasimme ostjakkeja, mutta yhtä nälkäisiä kuin me itsekin.

14 p:nä saimme tyytyä pelkkään teehen niinkuin edellisenäkin päivänä. Nälkä kävi yhä tuskallisemmaksi ja siitä syystä me kiiruhdimme eteenpäin, vaikka lumi pyrysi ympärillämme eikä näkynyt taivasta eikä maata. Iltahämärässä saavuimme Pangas nimisen majan luo, josta on kolmatta peninkulmaa Larjatskoeen. Joimme hirveät määrät kuumaa vettä, mutta emme sittenkään saaneet nälkäämme sammumaan.

Maaliskuun 15 p:nä saavuimme Larjatskoeen, löysimme ihmisiä ja ruokaa. Jätimme kaikki tavaramme metsään ja Kääreksen vaimo otti valvoakseen jäljelle jääneitä poroja. Juotuamme viimeistä kertaa teetämme ja poltettuamme noita hienoja männynkäpyjä puimme yllemme parhaat vaatteemme. Vedin päälleni komean maalitsan ja jalkoihini kauniisti kirjaillut jakuuttilaiset saappaat. Otettuamme kiinni poromme ja pistettyämme turkiksia maalitsojen alle lähdimme Larjatskoeen kuumeentapaisella kiireellä.

Parhaimmilla poroilla karautimme eteenpäin, mutta hurjasta vauhdista huolimatta oli kärsimättömyyteni suuri eikä tie näyttänyt koskaan loppuvan. Sivuutimme Vahin sekä venäläiseen malliin rakennetun ostjakkilaisen majan. Kuljettuamme muutamien purojen poikki näkyi kirkonkylä vihdoin häämöttävän Vahin sivujoen rannalla. Se sijaitsi keskellä viheriöivää setripuumetsikköä ja talot olivat siellä tavanmukaisissa riveissä, kirkko vähän etäämpänä.

Tuuli vinkuu ympärillämme, lumi tupruaa joka taholle ja kuin valkoisen pilven ympäröiminä kiidämme yli jäiden, rannalle ja kylään. Mahtoi tuntua ihmeelliseltä katsella noita kahtakymmentä poroa ja kymmentä rekeä, joissa istui nahkavaatteisiin puettuja, pitkiä seipäitä heiluttavia miehiä. Itämaiden ja äärimmäisen Pohjolan miehet, ruskeina ja ahavoituneina, pakkasen, tuulen, auringon ja kaikkien säiden karaisemina, tekivät tuloaan puoleksi länsimaiseen siirtolaan, jossa kaikki kantoi niin proosallista leimaa.

Saapuessamme kylään tuntui se hiljaiselta ja rauhalliselta, ikäänkuin olisi nukkunut suloista lauvantai-illan unta. Mutta tuskin olivat asukkaat meidät huomanneet, kun jo koirat rupesivat haukkumaan, lapset kiiruhtivat kadulle ja muut ihmiset akkunoihin meitä katsomaan. Ajoimme rikkaimman kauppiaan pihalle, ja kauppias tuli saalista vainuten ja makeasti hymyillen meitä vastaan. Olimme päättäneet pitää hieman lystiä kauppiaiden kustannuksella. Minä tekeydyin rikkaaksi tunguusiksi voidakseni omin silmin nähdä miten he kohtelevat alkuasukkaita. Tundroilla hankkimani komea puku herätti heti huomiota, ja he kyselivät osasinko venättä puhua. Pudistin päätäni ja puhelin yksinomaan samojedia. Ostjakeilta he useamman kerran kysyivät mikä minä olin miehiäni. Pituuteni, toisiin verrattuna, herätti epäluuloa, ja ostjakkien täytyi tekaista semmoinen juttu, että äitini muka oli ollut venakko, mutta kuollut minun piennä ollessani, joten en ollut kieltäkään oppinut. Tämän kuultuaan vanha Prohor Gaidalov, jonka sekä Karjalainen että Sirelius hyvin tuntevat, murahti jotta: "Kappas pirua, kun on äidinkielensä unohtanut."

Tervehdittyämme kaikkia vietiin meidät kauppiaan kyökkiin, jossa meille tarjottiin teetä ja leipää ja viinaa. Aikoessamme ruveta mahorkkaa polttamaan pyydettiin meitä menemään pihalle. Kun he luulivat meidän juoneen tarpeeksi viinaa, ajettiin meidät lammaslauman tavalla puotiin, jossa kauppias valmistautui käynnistämme hyötymään. Vedimme esille turkikset ja vaihdoimme ne tavaroihin. Yhtä halvalla kuin he saivat turkiksemme, yhtä kalliista hinnasta täytyi meidän ostaa rasvat, voit, sokerit, makkarat ja leivät. Koko päivän vierailtuamme eri kauppiaiden luona paljastin minä lopulta itseni. Hämmästys oli suuri, ja aluksi ei kukaan ottanut uskoakseen, että minä olin muuta kuin alkuasukas. Illalla, palatessamme takaisin leiriimme, oli seuralaisteni äärettömän hauska katsella, kuinka toisin minua nyttemmin kohdeltiin. Vanha Prohor oli näet kutsunut minut hienoille päivällisille kamariinsa ja lähtiessäni hän talutti porojani läpi koko kylän.

Illalla järjestimme metsässä juhlan ja söimme itsemme hirvittävän kylläisiksi. Seuraavana aamuna erosin kaipuulla uskollisista seuralaisistani, jätin heille poroni ja läksin Larjatskoeen.

Levähdettyäni jonkun aikaa ja vaihdettuani ensi kerran muutamaan kuukauteen vaatteita sekä puhdistettuani itseni perinpohjin jatkoin 19 p:nä matkaani Vahia pitkin. Aurinko oli alkanut kohota yhä korkeammalle ja lämpö lisääntyi tuntuvasti, jotenka minun oli kiirehdittävä eteenpäin ehtiäkseni ajoissa Obille. Venäläiset, jotka mitä suurimmalla ystävällisyydellä olivat pitäneet huolta minusta Larjatskoessa, lahjoittivat minulle lähtiessäni mainiot ja runsaat eväät. Matkustin hevosilla Ohtouuriin, josta aioin jatkaa metsien kautta Aleksandrovskoeen. Mutta lunta oli liian paljon, meidän täytyi palata takaisin ja ruveta etsimään poroja.

22 p:nä onnistui minun löytää eräs vanhus, joka poroillaan suostui kuljettamaan minut Obille. Taival kuuluu olevan vain noin 100 km:n pituinen, mutta matkamme kesti viisi vuorokautta. Porot olivat perin huonot, lunta oli ylenmäärin ja matkan varrella meitä kohtasi vastus toisensa jälkeen.

23 p:nä puhalsi navakka tuuli ja pitkin päivää satoi hirveästi märkää lumiräntää. Me kastuimme ihoa myöten, ja poronnahkaturkkimme muuttuivat limaista hyytelöä muistuttaviksi ryysyiksi. Meillä ei tietystikään ollut kotaa matkassa ja siksi meidän oli pakko iltaisin kaivautua sulavaan lumeen, jossa istua kökötimme läpimärkinä ja sangen kurjassa kunnossa. Olin nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tällä matkallani, mutta tuo märkyys se oli vihoviimeistä. Istuminen erämaan sulavissa kinoksissa läpimärkänä ja avuttomana oli sanomattoman kurjaa. Kun lisäksi satuin siellä olemaan ostjakin kanssa, jolle en osannut puhuakaan mitään, oli mahdotonta edes laskea leikkiä koomillisen asemamme johdosta.

Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain ja huomasimme tilamme entistä kurjemmaksi. Läpimärkinä olimme nukahtaneet, mutta yöllä oli ollut pakkanen ja turkkimme, saappaamme ja muut vaatteemme olivat kokonaan jäässä. Tunsin itseni tämän johdosta sangen masentuneeksi, ja me istuimme ja huokailimme maallisen elämän kurjuutta. Ajattelin miten ihanalta tuntuisi päästä kotiin.

Seuraavat vuorokaudet olivat edellisten kaltaiset. Mutta vaivoja oli helpompi kantaa, sillä ostjakki ja minä opimme vähitellen ymmärtämään toisiamme. Miten olikaan, täytyi puhua, vaikeneminen ei käynyt päinsä, ja lopuksi me oikein vilkkaasti juttelimme toistemme kanssa.

Maisema oli kaikkialla yhtä kurjaa kuin sääkin. Maaperä oli tasaista, mutta kasvullisuutta ei ollut muuta kuin siellä täällä vaivaisia mäntyjä. Suot olivat paksun lumen peitossa ja taivas oli harmaa ja täynnänsä lumiräntää, jota se syyti poloisten matkamiesten päälle.

26 p:nä saavuimme Obille. Vaivalloinen matka oli päättynyt. Olin suorittanut Jenisein ja Obin välisen taipaleen ja onnellisesti päässyt perille tundrojen ja erämaiden halki. En saata olla mainitsematta, että tunsin iloa sen johdosta. Samalla unohdin kaikki vaivat ja vaikeudet ja muistin vain ihanan oleskeluni alkuperäisten, mutta läpeensä hyväntahtoisten ihmisten keskuudessa.

Pitkin Obia ajoimme lähimmälle ostjakkijurtalle, jossa heti tulimme tekemisiin sivistyksen varjopuolien kanssa. Tapasimme räyhäävän joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki hirveässä humalassa hoipertelivat ympäri kylää. Turhaan heidän kanssaan neuvoteltuamme jatkoimme hetimiten matkaamme läheisyydessä olevaan Tobolgina nimiseen venäläiseen kylään.

Hyvin vastahakoisesti ja epäluuloisesti otettiin minut kievarissa vastaan. He olivat nähneet minun tulevan poroilla kylään ja luulivat minua samojediksi tai muuksi sentapaiseksi. Seuraavana päivänä Aleksandrovskoen pristavi tuli kylään ja minä menin hänen luokseen kertoakseni tulostani. Jätin hänelle kaikki paperini tarkastettaviksi ja kerroin tulleeni Turuhanskista. Mutta hän ei ruvennutkaan kanssani puhumaan matkasta tai muusta, vaan ryhtyi sensijaan minua kuulustelemaan ja tutkimaan. Hän luuli minua väärennetyillä tai varastetuilla papereilla liikkuvaksi pakolaiseksi, karanneeksi karkoitetuksi. Viime tingassa tohtori Karjalainen pelasti minut pulasta. Kun pristavi kuuli minun kertovan olevani suomalainen, kysyi hän tunsinko mahdollisesti erään tohtorin, joka oli kauan työskennellyt ostjakkien keskuudessa. Vastasin myöntävästi, ja silloin hän vielä tiedusteli Karjalaisen etunimeä. Minä vastasin: "Gustav Adolfovitsh", ja koska tämä todisti, että minä tunsin hänet, uskoi pristavi minut siksi, miksi olin itseni sanonut. Senjälkeen hän muuttui hyvin ystävälliseksi, ja minä vierailin kokonaisen päivän hänen luonaan Aleksandrovskoessa.

Levähdettyäni parisen päivää jatkoin hevosilla matkaani Obia ylöspäin. Kevät oli kylmän talven jälkeen hyvin aikainen ja jäällä oli jo paljon vettä. 500 virstan pituinen matka sujuikin hyvin hitaasti, ja vasta huhtikuun keskivaiheilla saavuin Kolgujakiin, Tymskoeen ja Narymiin. Viimeksimainitulla paikalla sain vastaanottaa postini joulutervehdyksineen. Kiiruhdin kuitenkin eteenpäin, sillä pilkkukuume raivosi tässä osassa piiriä ja minä halusin mielelläni ehtiä Tomskiin ennen kevättulvan tuloa.

Mutta jo Kolpashevon tienoilla kävi matkanteko veden takia mahdottomaksi ja minun oli pakko jäädä Tshaja-joen suulle odottamaan avovettä.

Jäljellä olevat kuusi viikkoa käytin tutkiakseni tarkemmin Tshaja-murretta, jota kielimiehen kannalta katsoen saattaa pitää oikeana kultakaivoksena. Mutta tässä yhteydessä katson tarpeettomaksi esittää lukijoilleni siitä löytämiäni aarteita ja tyydyn sensijaan piirtämään vielä yhden surullisen kuvan monien edellisten lisäksi.

Tshaja-joen alue sijaitsee lähinnä venäläistä asutusta. Uutisasukkaat ovat vallanneet suurimmat osat sen rannoista. Jäljelle jääneet samojedit ovat kuolevaa kansaa. Olen aikaisemmin huomauttanut Ket-joen asukkaista, että hekin kuuluvat häviävään heimoon. Siellä miesten lukumäärä on paljoa suurempi kuin naisten, edellisiä on 65 % ja jälkimäisiä 35 %. Miesten on pakko naida venäläisiä vaimoja, ja lapset tulevat sekä tavoiltaan että kieleltään venäläisiksi. Itse heimo ei kuitenkaan kuole sukupuuttoon, vaikka se muuttaa kansallisuutta. Tshajalla on huomattavissa aivan päinvastainen ja paljoa yleisempi ilmiö. Täällä alkuasukkaat häviävät jäljettömiin parin kolmen sukupolven perästä, jättämättä mitään merkkiä itsestään. Samoin on laita Tymillä, jossa asukasluku nyttemmin nousee vain 250 henkeen, kun sitävastoin samankokoisella Vahilla asuu monta tuhatta ostjakkia. Samalla tavalla on Narymin piirin 24 samojedivolostin (kihlakunnan) joukossa pari sellaista, joissa on vain 2-3 henkeä enää elossa. Muutamia vuosia sitten oli Tshajalla veroamaksavia yli 120 henkeä, mutta nyttemmin niitä on vain 35. Niistä lapsista, jotka ovat syntyneet 48:ssa viime aikoina solmitussa avioliitossa, on elossa vain 49. Näistä moni vielä luultavasti kuolee alaikäisenä. Pienenä on kuollut 76 lasta. Tällaisten numerojen perusteella on helppo käsittää, että heimo pian kuolee sukupuuttoon.

Korkea kuolleisuusprosentti ei kuitenkaan johdu puuttuvasta ja huonosta hoidosta. Samanlaisessa hoidossahan ovat venäläisten lapset, jotka ovat terveitä ja rotevia. Samojedilapset sairastuvat helpommin, ja heidän heikkoutensa johtuu vanhempien heikkoudesta. Itse asiassa onkin fyysillisessä suhteessa huomattavana suuri erotus kurjien samojedien ja vahvojen venäläisten välillä.

Olen aikaisemmin kuvannut, miten muuttuneet olosuhteet ovat mullistaneet eteläisten samojedien elintavat, saattaneet heidän taloutensa rappiolle ja edistäneet kaikenlaisten tautien leviämistä heidän keskuuteensa. Samojedit eivät ole pystyneet kilpailemaan uutisasukasten kanssa. Vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa he ovat eläneet elämäänsä erämaassa, jossa luonto runsaasti on jakanut antimiaan ja tuhlannut rikkauksiaan. Heidän ei ole koskaan ollut tarvis taistella ja tehdä työtä saadakseen elatuksensa, ja sentähden heidän on käynyt vaikeaksi tulla toimeen kokonaan muuttuneissa olosuhteissa. Joka taholta on tuo nopeasti leviävä ja valmistamattomasti tuleva uusi sivistys heitä ahdistanut, ja heidän on ollut mahdoton sitä sulattaa tai omaksua. He ovat pakosta joutuneet tilaan, jonka loppuna ei saata olla muu kuin häviö. Senvuoksi he kuolevatkin ja häviävät jättämättä jälkiä esi-isiensä erämaihin tai muukalaisten vereen ja kulttuuriin. Tämän murhenäytelmän yksityiskohdat eivät aina ole erikoisen mieltäylentäviä, mutta kokonaisuudessaan heidän kohtalonsa vaikuttaa järkyttävästi.

Heidän pohjoiset sukulaisensa ovat ajoissa muuttaneet pois, ja on syytä uskoa ja toivoa, että heidän kohtalonsa on muodostuva vähemmän raskaaksi.

HÄVIÄVIEN HEIMOJEN KESKUUDESSA

Kesäkuun alkupäivinä oli Ob vapautunut jäistä ja minä matkustin Tomskiin. Suomeen palasin saman kuun loppupuolella, juhannuksen aikaan, oleskeltuani Siperiassa lähes kaksi kokonaista vuotta.

Täsmälleen vuotta myöhemmin (kesäk. 1914) lähdin toiselle Siperian-matkalleni. Rautateitse tulin Tjumeniin, josta laivalla jatkoin Tobolskiin. Tulvavesi oli korkeimmillaan ja rannalla sijaitseva kaupunginosa oli veden vallassa. Sitä mahtavammalta näytti, ainakin etäältä, sen takana kohoava vuori, jota vanhat kirkot ja suomalaisten ja ruotsalaisten sotavankien aikoinaan rakentamat muurit ja holvit koristavat. Pitkin Irtysh-jokea saavuin Obille, joka tavattoman vedenpaljouden lakia muistutti merta. Sivuutettuani ostjakkien yksitoikkoiset asuma-alat saavuin Narymiin, jossa oleskelin pari viikkoa täydentääkseni muistiinpanojani. Sieltä siirryin Tomskiin ja Krasnojarskiin.

Suunnitellessani toista Siperian-matkaani olin ajatellut lähteä Jenisei-jokea pitkin aina Jäämeren rannoille, päästäkseni lähemmin tutustumaan n.s. Jenisei- ja Avam-samojedeihin, joiden kieltä tähän asti olin vain ohimennen tutkinut. Syistä, jotka eivät riippuneet yksinomaan minusta, saavuin kuitenkin niin myöhään Krasnojarskiin, että laiva jo oli ennättänyt lähteä pohjoista kohti. Koska en tällä kertaa halunnut pitentää matkaani yli talven, päätin jättää näiden heimojen tutkimisen vastaisten matkojen varaan ja lähdin aivan päinvastaiseen suuntaan, nimittäin etelään, Sajaanin-vuorten pohjoisille rinteille.

Aikaisemmin olen maininnut, että minä v. 1912 ystäväni I.I. Berdnikovin avulla eräästä pienestä Abalakova nimisestä metsäkylästä löysin muutamia kamassi-samojedien kieltä puhuvia henkilöitä. Tuohon kylään nyt siis suuntasin matkani.