Part 15

Tähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei ollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin kurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut päätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla tavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista ruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista pidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin täydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät minua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin perinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa, käsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin kanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on, ettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä tavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton saavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan välttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän kaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja rakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos on etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on välttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä voisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin syventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen tutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja länsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä alkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan ainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa. Näkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja erikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta vastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko Siperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule saaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä sen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella työskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.

En laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani istua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin pääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa säätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista, kirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun kuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku mieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan vieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan, ryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.

Suoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan ollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä minulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei kukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä huolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta siitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän riittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki kuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille. Yksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada saattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia varten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja aasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin sellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut tunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka minulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja, lupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.

Helmikuun 14 p:nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle, jossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin heimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska, solakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen vaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka otettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro, mutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen ja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin viettäneeksi muutamia viikkoja.

Karavaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11 rekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun tavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä varten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko vasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.

Jo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten tundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen mies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme pyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois kaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään löytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen käyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti huonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin tuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi minua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35° ja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin. Pystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen viimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo nimisen pienikasvuisen miehen luo.

Jäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin tien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena ollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja paljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi ehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään mukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista hänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.

Lähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut suurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa, kaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän pientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä kulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme itsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista oli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin valkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi neitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja jossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan kaikki ympärillämme ole kuollutta.

Jokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin tavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle, sillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään -- naiset nousevat ja sytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua. Miehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille. Syöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on vähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan suuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan hampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa matkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat, kädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä äitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten taitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille. Samojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä viiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin ennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin suurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen. Euroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta. Pyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja pehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta valmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.

Näiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä laudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet kalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska samojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat, jotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne vedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti kääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä koskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on paleltumisen vaara aina tarjolla.

Nyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme sukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja kiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä. Juostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan, vihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne vangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä kauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä välin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä sijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet lapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee karavaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja usein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella vaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta vähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun karttani väärässä.

Karavaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen jäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa johtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole muuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän tehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme tietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja kuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy ajajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä pakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä ajaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on pakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille tietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden, keskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä. Joskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana olevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein ammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän taitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä ihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja me saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan näkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat tundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta. Kaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas seipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.

Kun aurinko rupeaa punertamaan tai muut merkit osoittavat illan tuloa, etsimme itsellemme jonkun sopivan kummun, jossa kasvaa jäkälää ja jossa on riittävästi polttopuita. Odottaessamme muita haemme kotaa varten otollisen paikan. Leveillä suksillamme luomme lumen pois, kunnes maa tulee näkyviin. Sen päälle levitetään mahdollisuuden sattuessa havupuiden oksia. Toiset pitävät huolta poroista ja nartoista, toiset etsivät ja hakkaavat polttopuita. Tavallisesti muut silloin ehtivät perille ja heidän saavuttuaan pystytetään ensiksi kodan tukipuut, jotka suurella taidolla asetetaan vastakkain. Niiden ympärille levitetään poronnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle savureikää joitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtavat naiset sytyttämään pienen tulen ja me muut luomme enemmän lunta kodan ulkoseinien ympärille paremmaksi turvaksi pakkasta vastaan. Sitten kannetaan kaikki nahkaset ja padat ja kattilat ja ruuat ja lapset sisään ja lattialle levitetään taljat, joita käytetään sekä istuimina että vuoteina.

Teetä odotellessa syödään tavallisesti päivän saalis. Jos se on lintu, niin se vain kynitään ja perataan. Kun on nälkä eikä ole saatu ruokaa koko pitkän päivän kuluessa, niin veriset ja raa'at lihapalaset oikein ahmimalla syödään. Mutta vain harvoin meidän onnistuu jotakin ampua ja siksi meidän on pakko teurastaa poro toisensa jälkeen ja kalavarastomme hupenee päivä päivältä. Kylmän ruuan perästä ryhdytään tavanmukaiseen tee-orgiaan. Se ei aina maistu juuri hyvälle, mutta se on tulikuumaa, mikä meille on pääasia. Tiilitee ilman sokeria ei ole vallan mautonta, mutta kun sitäkään ei ole paljoa varastossa, täytyy samaa sotkua keittää moneen kertaan rasvaisessa kattilassa, ja silloin se tavallisesti saa kitkerän maun.

Hämärässä ja pimeässä, kun revontulet palavat tai kuu ja tähdet pilkistävät kattoaukosta sisään ja suuri hiljaisuus vallitsee tundralla, istumme siellä kauan tupakoimassa ja juttelemassa. Pyssyjä puhdistetaan, tamineita paikataan, naiset neulovat ja valmistavat sillä välin lankaa porojen jänteistä punomalla niitä suussaan ja sormien välissä. Silloin tällöin minä etsin naisten suosiota lahjoittamalla heille meikäläisiä neuloja hyvinvarustetusta ompelulaukustani. Kiitokseksi annetaan minulle aviomiehen oikeudet. Saan näet ennen maatapanoani laskea pääni heidän syliinsä ja antaa heidän puhdistaa tukastani suurimmat ja näkyväisimmät täit. Vähän ajan kuluessa he löytävät monta sataa kappaletta, joista lihavimmat otetaan talteen ja suurella nautinnolla syödään samalla tavalla kuin makeisia meillä. Mutta vaatteissa asuvia verenhimoisia syöpäläisiä on mahdoton saada kiinni, pakkasen takia kun ei koskaan saata riisuutua, eikä siis ole muuta neuvoa kuin raappia itsensä verille, kunnes väsyy ja tottuu. Silkkiset alusvaatteet tai sublimaatti eivät näyttäneet kärsimyksiä lieventävän, enkä myöskään luota venäläisten sotilaiden käyttämiin rinnalla pidettäviin villatilkkuihin, jotka muka ovat tarkoitetut syöteiksi noita itikoita varten.

Vasta myöhään illalla annamme tulen sammua ja vetäydymme nahkasten turviin. Jokainen perhe kokoontuu omaan nurkkaansa, mies ja vaimo asettuvat vierekkäin ja pienemmät lapset heidän väliinsä, suurimmat syrjille. Siellä he lepäävät melkein yhdessä kasassa kokonaan nahkojen peittäminä. Mielestäni he siinä maatessaan muistuttavat yhtä hyvin villejä eläimiä kuin ihmisiä. Arvelen näet eläinten jokseenkin samalla tavalla kyyristyvän yhteen etsiessään turvaa pakkaselta. Minun täytyy maata yksin ja sentähden minun on paljoa kylmempi. Pakkanen, joka tulen sammuttua tunkee kotaan, sekä syöpäläiset ahdistavat minua pahasti ja häiritsevät usein untani. Se johtuu varmaan vain tottumattomuudesta, sillä samojedit ja tunguusit kuorsailevat voimakkaasti ja rauhallisesti koko pitkän yön.

Aamulla ankara pakkanen herättää jokaisen, ja pian naiset sytyttävät tulen, joka nopeasti lämmittää kodan. Tosin siellä ei koskaan ole lämpöasteita, mutta sittenkin on huomattava ero ulkona vallitsevan ja kodassa olevan pakkasen välillä. Niin alkaa uusi päivä vaivoineen ja rasituksineen, mutta myös iloineen. Niihin kuuluu kulkeminen ja vaeltaminen taivasalla, metsissä ja tundroilla ja eläminen luonnon helmassa yhdessä erämaan herttaisten ihmisten kanssa. Täällä metsien ja tundrojen autioilla mailla tunsin usein ikäänkuin palanneeni takaisin lapsuuteni onnellisimpiin aikoihin.

Helmikuun 20 p:nä jatkoimme matkaamme Jäägon kesäasunnolta tundrojen halki. Päivällä kaatui eräs poroistamme, joka jo kauan vain töin tuskin oli jaksanut seurata muita. Metsälintuja oli kosolta ja me ammuimme niitä runsaasti.

21 p:nä oli meillä monta vaikeutta voitettavana, sillä lunta oli harvinaisen runsaasti. Porot kulkivat vatsaa myöten kinoksissa, ja meidän täytyi suksilla raivata itsellemme tietä vetäen poroja perässämme.

Maisema on samanlaista kuin ennen; matkamies ei näe muuta kuin autioita tundroja, kuivuneita puita, pieniä vaivaiskoivuja ja pajupensaita. Se on ennestään tuttua eikä herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa. Tundrat ja suot eivät luo mitään hymyileviä idyllejä. Karut ja tasaiset aavikot eivät koskaan tule sen kauniimmiksi, ja ympäristö on yhtä yksitoikkoista kuin jokapäiväinen elämämme.

22 p:nä annamme porojemme levähtää kauniissa, jäkälää runsaasti kasvavassa metsikössä. Yritän ryhtyä kirjallisiin hommiin, mutta kodan savusta silmiäni särkee sanomattomasti, enkä saata juuri ollenkaan kirjoittaa. Mietin itsekseni, saattaneeko pelkkä savu tehdä ihmisen sokeaksi.

23 p:nä maisema on vähemmän yksitoikkoista eikä maaperä ole niin tasaista kuin ennen. Pitkät harjanteet ulottuvat pohjoisesta kauas etelää kohti. Siellä täällä seisoo raunioiden tapaisia kuolleita metsiä. Kulovalkea on seutua hävittänyt, kaikki on palanut paljaaksi, ei mitään kasva tuhotun tilalle, ja suot ja tundrat tunkevat etelään päin.

Näillä seuduilla samojedit joskus metsästävät oravia. Mutta Vah-joen ostjakit tunkeutuvat yhä useammin samoille paikkakunnille. Kun he sattuvat vastakkain, ampuvat he toisiansa, ja joskus syntyy hyvinkin verisiä kahakoita, joissa vahvempi voittaa ja heikompi ajetaan pois tai surmataan. Taistelu tapahtuu hiljaisuuden valtakunnassa, ja erämaa ei kerro salaisuuksiaan.

Saatuamme kodan pystyyn kertoivat miehet toisilleen metsästysjuttuja. Minä tarkastelin elämää kodassa. Naiset valmistivat ilta-ateriaamme. Nälästä huolimatta ei ruokahaluni kasvanut ja päätin vastedes olla noita valmistuksia tarkastamatta. Seitsemästä lapsesta aina joku tekee jotakin lattialle. Äiti, joka hommaa ruuanlaitossa, tarttuu syylliseen kiinni, puhdistaa häntä hieman ja siivoaa lattian sekä jatkaa entistä työtänsä käsiään ollenkaan pesemättä. Aina vähänväliä hän kynsii päätään ja vatsaansa, kopeloipi jalkineitaan y.m. y.m. Kun ruoka on valmista, ottaa hän esille pöydän ja kupit, jotka hän puhdistaa sylkemällä niihin ja pyyhkimällä niitä sormillaan. Sellaisten toimenpiteiden johdosta on varmaa, että kaikki samassa kodassa asuvat saavat samat taudit, ja jos yhden vatsa on epäkunnossa tänään, niin kaikkien muidenkin on kipeänä huomispäivänä. Onneksi lika on tundralla verrattain puhdasta ja siitä aiheutuva vaara sentähden sangen vähäpätöinen.

25 p:nä riehui myrsky samalla raivolla kuin edellisenäkin päivänä. Yöllä heräsimme siihen, että se oli heittää heikon kotamme kokonaan kumoon. Ylimääräisistä pönkistä ja muista varokeinoista huolimatta lensivät seinien virkaa tekevät ryysyt kaikille ilmansuunnille, eikä meillä ollut nimeksikään suojaa joka taholta puhaltavaa jääkylmää tuulta vastaan. Vihuri pudotteli sitäpaitsi lunta alas puista, ja monesti suuret möhkäleet sattuivat meihin keskellä levotonta untamme.

Illalla oli meillä pitkä ja vakava neuvottelu, joka koski ruokakysymystä. Ainoastaan yksi, minun omistamani poro oli enää jäljellä, kalaa ei ollut kuin hyvin vähän, ja metsästyksemme oli ollut aivan tulokseton. Päätimme syödä mahdollisimman vähäsen.

Myöhemmin huvittelin itseäni tutkimalla samojedilaisten lastenhoitoa. Yleensä täytyy sanoa, että heidän lapsiaan on vaikea käsitellä ja että ne ovat hyvin rajuja. Ne huutavat ja parkuvat kuin villipedot. Vanhemmat karjuvat niille ja lyövät niitä, mutta ei mikään näy tepsivän. Melkein kaikki lapset ovat rotevia, väkeviä ja kestäviä. Heikot kuolevat poikkeuksetta jo aivan nuorella iällä. Seuralaiseni niinkuin kaikki muutkin ruokkivat rintalapsia raa'alla, jäätyneellä kalalla sekä yleensä samalla ruualla, jota aikuisetkin syövät. Toisaalta äidit usein imettävät vielä kaksitoistavuotiaitakin. Päivisin pienemmät makaavat melkein alastomina kodassa ja suuremmat ajetaan miltei paitasillaan ulos kinoksiin karaistumaan ja ollakseen poissa tieltä. Jos lapset telmivät liian kovasti, niin heille uskotellaan, että matka on käsissä, ja sitten heidät asetetaan nartoille, joissa saavat istua koko päivän. Pienimmät sidotaan tavallisesti nuoralla kodan seinään, ja silloin ei tarvitse pelätä heidän kaatuvan tuleen ja polttavan itseänsä. Vastasyntyneet lepäävät öisin ja matkoilla tuohikopassa, jonka pohjalla on lahopuusta vuoltuja, kosteutta imeviä lastuja. Heidän ympärilleen kääritään tuohinen peite ja pehmeästä jäniksennahasta tehty turkki. Kylmyys ei heitä vaivaa ja se onkin luonnollista, kun muistaa, että he ovat lumessa syntyneet ja myöhemmin saavat tottua alituiseen kinoksissa elämiseen.

26 p:nä saavuimme pitkin Vahia aina Larjatskoeen ulottuvien suurten tundrojen luo. Emme enää uskaltaneet vähiä varastojamme käyttää, vaan ryhdyimme syömään erään aikaisemmin tundralta puolimätänä löytämämme poron lihaa. Se maistui tosin happamelta eikä hajukaan ollut miellyttävä, mutta me söimme sitä tietäen, ettei nälkä maistu sen paremmalta. Seuraavina päivinä emme syöneetkään mitään muuta kuin tuotu haisevaa raatoa.

Tuuli oli pitkin päivää ollut kylmä ja kova, ja minä olin jälleen palelluttanut sormeni ja varpaani. Illalla oli minulla lisäksi kovia kipuja ruuansulatuselimistössäni. Näytin kaikesta päättäen kovin huonovointiselta, koska samojedit yrittivät saada minua paremmalle tuulelle keskustelemalla siitä, mitä he tekisivät, jos minä sattuisin matkalla kuolemaan. He vakuuttivat minulle aivan yhtenä miehenä, että eivät jättäisi ruumistani tundralle, vaan kuljettaisivat sen Obille, josta se voitaisiin viedä vaikka kotimaahani. Tämä heidän liikuttava, vielä kuolemankin taakse ulottuva huolenpitonsa virkistytti minua siinä määrin, että heti tunsin itseni terveemmäksi ja reippaammaksi. Niinkuin muidenkin tärkeiden neuvottelujen jälkeen poltimme tälläkin kertaa pari piipullista, mutta sinä iltana meillä ei ollut muuta piippuun pantavaa kuin mahorkan murusia ja koivunlastuja.

27 p:nä ei enää tuullut tundralla ja aurinko paistoi lämpimästi erämaassa. Talven selkä näkyi taittuneen, pahin pakkanen lauhtuneen ja kevät voitti hiljalleen jalansijaa. Keväiset tunnelmat täyttivät mieleni kiitäessäni lumoavan valkoisia tasankoja pitkin. Ajatukseni lensivät tundralta kotimaahan. Sinä päivänä tuntui erämaa melkein eloisalta, sillä tunguusin terävä silmä oli löytänyt tuoreen, kauas etäisyyksiin häviävän suksenladun. Joku Vahin ostjakki oli nähtävästi edellisenä päivänä vaeltanut erämaiden halki jonkun metsänotuksen jälkiä seuraten. Meitä innostutti tietoisuus toisten ihmisten näkymättömästä läsnäolosta. Emmehän pitkiin aikoihin olleet nähneet merkkiäkään muista ihmisistä.

Muutamia päiviä olimme taistelleet rajua myrskyä vastaan. Maaliskuun 4 p:nä hirmumyrskyn tapainen tuuli kiihtyi hurjimmilleen. Sivuutimme tundran toisensa jälkeen ja viimein meidän oli pakko sangen varhain illalla etsiä turvaa eräästä pienestä metsiköstä. Ei kukaan jaksanut pitemmälle. Porot alkoivat näyttää säälittävän huonoilta; juostuaan pienemmänkin taipaleen ne levittivät koipensa joka ilmansuunnalle, läähättivät ankarasti ja kieli riippui vaahtoisena suupielessä. Matkan jatkaminen näytti sangen synkältä, meillä kun ei ollut vaihtaa niitä parempiin poroihin. Ihmisetkin kärsivät puutetta. Söimme mädännyttä lihaa, kun meidän ei onnistunut saada edes oravia ammutuksi. Kova pakkanen oli kuin hävittänyt ne. Kala oli kokonaan loppunut, eikä meillä ollut teetä eikä tupakkaa, millä olisimme saattaneet lohduttaa itseämme. Teetä valmistimme puolukanlehdistä ja tupakkaa teimme pieniksi hakatuista koivunlastuista tai männynkävyistä. Se ei maistunut millekään, mutta karkotti kuitenkin suusta tuon ilkeän lihanmaun.