Part 5

Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.

Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:

"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä... mutta, totta puhuen, pahaa se ei kellekkään tee... Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu."

"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin lyömään?"

"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset ovat metsässä kauheampia töitä tehneet... kautta Jumalan!"

Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.

"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden... Tässä se tapahtui, juuri tällä paikalla... mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan sen... kuin unessa... ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron... hä?"

"Kerro, kerro, iso-isä!"

"No, niin kuule!"

II.

Isäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen, kun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni. Kunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa neuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri silloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: 'Antakaas poika minulle metsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta yksinäisyydessäni... ja saahan hän ruokansa.' Niin hän puheli ja kuntahallitus vastasi: 'ota hänet!' Hän otti minut mukaansa. Ja siitä pitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli hirveä ihminen! Jumala varjele!... Isokasvuinen, mustasilmäinen, mustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli metsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat ihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt niitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes katsonutkaan... semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta! Kun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään selkäpiitäni hivellyt... Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja hyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin Roman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena pysyy!

Näin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut majaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle Oksana niminen vaimokin.

Pan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: "Kuules, Roman, sinun pitää naida!"

Ensin vastasi Roman:

"Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun minulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!"

Hän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta Pan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei semmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa sinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla... Ehkäpä oletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole... sitä oikeaa... olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.

Mutta se toinen, se oli oikea... niitä muinaisia... Minä sanon sinulle, että maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä ainoaa ihmistä pelkäävät... Katsohan esimerkiksi haukkaa ja kukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo alun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa. Haukka on Pan, ja kukonpoika -- on yksinkertainen talonpoikaisnainen!

Olin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin kolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla karauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja mies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat, ajetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli sitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti tiehensä -- hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan otsaansa rypistää, ollaan peloissaan -- kun hän nauraa, iloitaan -- ja kun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi uskaltanut vastustella.

No niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta Pan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.

"Minä tahdon että naimisiin menet", puhuu Pan, "miksi? Sen pidän tietonani. Ota Oksana vaimoksesi."

"En tahdo", vastaa Roman, "en minä Oksanaa tarvitse!... Ottakoon hänet hiisi, mutta minä en ota!" -- puheli Roman.

Pan tuotti pampun. Roman pantiin pitkälleen ja Pan kysyi kerran vielä:

"Tahdotko naimisiin, Roman?"

"En, en tahdo!"

"Antakaa hänelle siis housuun, niin paljon kuin sopii!" käskee Pan.

Hän saikin aika selkäsaunan. Roman oli vankka mies, mutta kyllänsä hän siitä kumminkin sai.

"Heretkää", hän sanoi, "jo nyt riittää! Periköön hänet piru, ennenkuin moista tuskaa naisen takia kärsinen. Antakaa tänne minä nain hänet!"

Panin kartanossa eleli muuan Schwidzky niminen ratsupalvelija. Tämä tuli juuri saapuville kun Romanissa koetettiin naimahalua herättää. Kuultuaan miksi Romania pieksettiin heittäytyi hän Panin jalkoihin ja suuteli niitä. "Älä toki, armollinen Pan, ihmistä tapa, ennemminhän minä Oksanan nain... en sanallakaan vastusta."

Hän tahtoi naida hänet. Moinen ihminen se oli. Totta jumaliste!

Romankin jo ilostui.

Nousi seisalleen, sitoi kiinni housunsa ja sanoi:

"Hyvä. Mutta, ihminen, mikset ennemmin tullut? Ja sinä sitten, Pan -- miksei mies tiedustele kuka hyvällä naimisiin menisi, ottaa ja pieksättää tuota pikaa vain! Onko se kristillisesti tehty? Hyi!"

Roman se näet ei Paniakaan pelännyt. Ja pahalla päällä ollessaan ei Pankaan häntä liioin lähennellä tohtinut. Mutta Pan oli viekas, hänellä oli muu mielessä. Uudestaan Romanin nurmelle pitkälleen panetti.

"Mokomaa lampaanpäätä", sanoi, "minähän onneasi tahdon, ja sinä vaan nenääsi kurpistat. Nythän sinä elät kuin karhu pesässään; luoksesi ei tee mieli poiketa... lyökää sitä hölmöä kunnes huutaa kylliksi saaneensa! Mene sinä helvettiin, Opanas. Sinua ei ole kestiin kutsuttu, älä siis siihen tunkeu, muutoin... Etkö näe kuinka Romania kestitetään? Sinullekkin voisi samoin käydä!"

Nyt vasta Roman julmistui. Kelpo lailla häntä lyötiin. Sen aikuiset ihmiset osasivat pampulla miehen selästä nahan nylkeä. Mutta Roman se vain makasi rauhallisena eikä huutanut kylliksi saaneensa. Pitkään kärsi, mutta lopulta sylkäsi ja sanoi:

"Ei ole kristillistä naisen tautta näin ruoskia minua -- ja vielä lukematta. Heretkää! Kuivettukoot kätenne, saakelin roistot! En minä mikään parkittava nahka ole, että minua niin lyödä tarvitsee. Kun en vähemmällä päässe -- niin menemmehän sitten naimisiin!"

Pan nauroi.

"Niin oikein! Ellet nyt häissäsi saatakkaan istua, niin saat sitä enemmän tanssia."

Pan oli iloinen, jumaliste, kuinka iloinen olikin! Mutta myöhemmin hänen kävi huonosti -- Jumala jokaista kristittyä moisesta suojelkoon! Semmoista en kellekkään soisi. Ei juutalaisellekkaan pidä sitä toivotella, mielestäni...

Roman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan. Aluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.

"Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin", sanoi.

Aina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. "Mene tiehesi! Ei täällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma pilautuu siitä." Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti ja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki tuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan Oksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä valehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:

"Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies, kun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole; onpa se tottaansa hauskaakin!"

Kuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen rupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin kuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni -- varmaan tänne on lapsi syntynyt -- -- ja niin olikin.

Mutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain. Illalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:

"Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole tarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle."

Ja niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos tuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa... se on sama puu, jonka alle lapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja iltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee, huutelee niin surkeasti! -- Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin merkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja lukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää lenteleisi... mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee ja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle mitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin... oi, kun sitä sieluraukkaa on sääli!

Kun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin kovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan. Mutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina haudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:

"Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee kenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun lapseni, mutta se toinen, se on minun omani."

Oksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja alkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.

"Miksi minua sätit?" kysyi. "Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten tiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä metsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään? Nyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain, niin sanoi: 'Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?' Sanoin hänelle: 'Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?'... Herkeähän sinä itkemästä, muutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn."

Oksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania selkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni... pelkäsi, alkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa... se Romania tyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies. vaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja monenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti, jotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!... minä tunnen naiset. Ja Oksana oli liukas olento... moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon sinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä päivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!... Iloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä ymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan ja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi korvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti huutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen metsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat kahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky sinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla kirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora riippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun osasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se Opanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei Opanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen eivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet Opanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun hymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan eräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi peratuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.

Ajatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin kirveellä puita kaataa...

Juoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja ratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan laskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.

"Kuinkas käy?" kysyy Pan.

"Kiitos kysymästä", Roman vastasi. "Olen terve, mikäs minun olisi? Entäs te?"

Katsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti nauramaan, Pan kanssa.

"Jumalan kiitos, että terve olet", Pan sanoi, "mutta missä vaimosi on?"

"Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona."

"No, mennäänpä mekin huoneelle", sanoi Pan, "levittäkää te sillä aikaa nurmelle matto, vastanaineille onnea toivottaaksemme ensi kerran talossa vieraillessa."

Siitä menivät huoneelle; Opanas ja Roman tulivat jälestä paljain päin ja Bogdan, Panin uskollinen ja vanhin ratsaspalvelija. Semmoisia palvelioitakaan ei enää maailmassa tapaa. Vanha hän oli ja ankara hevosille, mutta Panin edessä kuin koira. Bogdanilla ei koko laajassa maailmassa ollut ketään muita kuin Pan. Sanottiin, että kun Bogdanin isä ja äiti kuolivat, oli tämä vanhalta Fanilta pyytänyt talonpoikaisnaisen kanssa naimisiin mennäkseen. Mutta vanha Pan ei antanut. Asetti hänet pienen poikansa hoitajaksi ja sanoi: "Tämä on isäsi ja äitisi ja vaimosi." Siinä sitten Bogdan pikku Panitschan hoiti ja holhoi, opetti ratsastamaan ja ampumaan. Pikku Panitschan suureksi kasvettua ja talouden perustettua, seurasi Bogdan häntä yhä kuin koira. Oi, minä tahdon sanoa totuuden, monet kirosivat Bogdania. Monta kyyneltä on hänen sielulleen pudonnut sen samasen Panin takia. Panin tarvitsi vain sanoa yksi ainoa sana, niin Bogdan olisi vaikka oman isänsä palasiksi repinyt.

Pienenä poikana juoksin toisten jälessä huoneeseen: olinhan tietysti utelias. Mihin ikään Pan kääntyi, olin minä aina takana.

Pan seisoi keskellä lattiaa, väänteli viiksiään ja nauroi; Roman seisoi edessä, nosteli jalkojaan ja hypisteli lakkia käsissään; Opanas parka seisoi olallaan seinään nojaten, seisoi siinä kuin nuori tammipuu myrskyssä, synkkänä ja surullisena.

Vanha Bogdan vain ripusti takkinsa naulaan, istuutui penkille nurkkaan ja odotti isäntänsä käskyjä. --

Nyt kaikki kolme Oksanaan kääntyivät. Tämä seisoi uunin kolkassa katse maahan luotuna ja kasvot punaset kuin unikko ohrapellolla. Kai hän aavisti että hänen tauttaan pahaa tapahtuisi. Sanon sinulle yhden asian: kun kolme miestä luovat silmänsä yhteen naiseen, niin siitä ei hyvää synny. Siitä tulee tukkanuotta tai jotain vieläkin pahempaa. Olen sen omin silmin nähnyt.

"No, Roman", nauraa Pan, "olenko sinulle hyvän vaimon hankkinut?"

"Vaimo kun vaimo", vastaa Roman, "mukiin se menee."

Opanas kohotteli olkapäitään, vilkasi Oksanaan ja sanoi itsekseen:

"Niinpä vaimo! Jospa se vain ei olisi mokoman tolvanan käsiin sattunut!"

Roman kuuli tuon ja kääntyi Opanakseen: "Sanokaas minulle, Opanas, miksi minua tolvanana pidätte?"

"Siksi", Opanas vastaa, "kun et osaa vaimoasi varjella."

Niin Opanas puhui. Pan polki jalkaa, Bogdan pui päätään; Roman arveli tuokion, kohotti sitten päänsä ja katsoi Pania kasvoihin.

"Miksi häntä varjelisin?" hän vastasi Paniin katsoen. "Täällä metsässähän ei ole muuta kuin eläimiä -- armollinen Pan vain tänne jonkun kerran hairahtuu tulemaan. Keneltä häntä sitten varjelisin? Pidä sinä, mokoma kasakka vain varasi ettet minua härnää, saattaisi muutoin sattua että tukkaasi tartun."

Siitä olisi pian aikaan käyty käsikahakkaan, ellei Pan olisi väliin astunut: poikasi jalkaa ja heti toiset vaikenivat.

"Hiljaa, saatanan sikiöt! Emme ole tänne tappelemaan tulleet. Toivotetaan nuorelle pariskunnalle onnea ja illalla mennään suolle metsästämään. Hei, nyt lähdetään!"

Pan kääntyi ja läksi majasta. Ratsaspalvelijat olivat puiden alle eineen valmistaneet. Bogdan seurasi Pania, mutta Opanas pidätti Romania eteisessä.

"Älä ole vihainen, veljeni", kasakka sanoi. "Kuules mitä sanon. Näitkö kuinka Panin jalkoihin heittäydyin ja hänen saappaitaan suutelin Oksanan saadakseni? No, Jumala kanssasi mies... teidät on pappi yhdistänyt... se lienee kohtaloni ollut! Mutta sydämeni ei salli, että paha vihollinen taas teidät yllättää. Haa, haa! Kukaan ei tiedä, mitä minulla on sydämellä... Ennemmin pyssyni lähettää heidät kylmään hautaan."

Ihmeissään Roman kasakkaa katseli.

"Sanos, kasakka, etkö ole järjiltäsi?"

En kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui, näin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.

"Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja minä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt itsesi onnettomuuteen."

"No, mene nyt", Opanas sanoi. "Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille itseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas koira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. -- Ja kun hän sinut ratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne sen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä metsän läpi ja palaa heti tänne takaisin."

"Hyvä", Roman vastaa, "menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane linnun haulia vaan karhun kuulan."

Menivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli laseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat ihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi -- ilostui sydän; kun toisen joi -- alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun siihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo penkille kohentanut.

Panilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa; mutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut. Otti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin -- silmät paloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania suututti.

"Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä. Toinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset -- hän vain nauraa!"

Ilkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin pää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan osannut.

"Miksipä minä itkisin!" Roman vastasi. "Sittenhän huonosti olisi! Ulvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea toivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä. Itkekööt toki ennemmin viholliseni!"

"Olet siis tyytyväinen?" Pan kysyy.

"Miksikäs tyytymätön olisin?"

"Tiedätkös, että pamppu oli puhemiehenäsi?"

"Kuinka en sitä muistaisi? Siksipä sanonkin, että olin oikea pöllöpää, en tiennyt mikä on karvasta mikä suloista. Pamppu maistaa karvaalle, mutta pidin sen naista parempana. Armollista Pania minun on kiittäminen, kun opetti minun pöllöpään hunajaa syömään."

"Hyvä, hyvä", Pan sanoo, "no niin, mutta teeppäs sinäkin nyt minulle palvelus: mene ratsaspalvelijain kanssa murtoon minulle lintuja ampumaan. Tuokaa minulle muuan metsokin."

"Miksi Pan meidät murtoon lähettää?" Roman kysyy.

"Juodaan vielä ja Opanas laulaa meille ja sitten -- Jumalan haltuun!"

Roman katsahti taivasta ja virkahti Panille:

"Se tuskin käy päinsä; on jo myöhäkin, murto on laaja ja tuuli ulvoo metsässä, se tietää myrskyä yöksi. Kuinkas nyt niin valppaan linnun ammutuksi saisi?"

Pan oli jo humalassa ja kovin ärtyinen. Kuullessaan miesten keskenään kuiskaavan, että Roman oli oikeassa ja että kohta myrsky puhkeaisi -- hän suuttui. Löi lasin pöytään ja vyörytti silmiään, silloin kaikki vaikenivat, Opanas yksin ei pelännyt. Panin käskystä hän astui esiin pandoran säestyksellä laulamaan. Viritteli soittoaan, vilkasi Paniin ja sanoi:

"Malta mielesi, armollinen Pan! Milloin sitä lienee kuultu, että miehet yöksi myrskyllä mustaan metsään metsästämään laitetaan?"

Olipa se aika uskalikko! Ne toiset olivat tietysti henkiorjia ja pelkäsivät, mutta hän oli vapaa mies, kasakkain sukua. Pienenä poikana oli pandoraa soittava kasakka hänet Ukrainesta tuonut. Umanin kaupunki oli näet kapinaan noussut. Vanhalta kasakalta puhaistiin silmät, leikattiin korvat ja lähetettiin niin maailmaa kiertämään.

Hän käveli kaupungit ja kylät ja tuli kulettajansa Opanaksen kanssa meidänkin seuduille. Vanha Pan rakasti kaunista laulua ja otti hänet luokseen. Vanhus kuoli, ja Opanas kasvoi hovissa. Nuori Pankin häntä rakasti ja antoi hänelle monasti anteeksi sanoja, joista toinen olisi nahkansa menettänyt.

Niin nytkin. Aluksi Pan suuttui, luultiin hänen Opanasta lyövän, mutta sanoikin vain:

"Oi Opanas, Opanas, sinä olet viisas veitikka, mutta et kumminkaan tiedä, ettei pidä nenää oven väliin pistää, jottei litistyisi."

Semmoisen arvoituksen kasakalle antoi! Mutta tämäpä heti sen arvasi ja vastasi laululla. Oi, jospa Pan olisi laulun ymmärtänyt, niin ehkei vaimonsa olisi hänen tauttaan itkeä tarvinnut.

"Kiitos neuvostasi, Pan", virkkoi Opanas, "sen edestä laulan sinulle laulun. Kuuntele!"

Kosketteli pandoran kieliä, kohotti päänsä, katseli taivasta, jossa kotka ilmoja viilsi, ja tuuli mustia pilviä ajeli: hän kuunteli korkean hongiston huminaa. -- -- Ja kosketti taas kieliä.

Et ole kuullut kuinka Opanas Schwidzky soitti, etkä ole moista koskaan kuuleva! Pandora on tosin yksinkertainen soittokone, mutta kuinka sydäntä liikuttavasti se oppineen ihmisen käsissä puhuu. Kun Opanas sen kieliä liikutteli, kuului siitä kuin pimeän metsän huminaa myrskyllä, kuin tuulen suhinaa aution aron heinikossa, kuin kuivien korsien kuisketta korkeilla kasakkahaudoilla.

Moista soittoa et sinä koskaan kuulla saa. Sanotaan pandoran soittajain hävinneen, ettei niitä enää markkinoillakaan kuule. Minulla on vielä tuolla seinällä vanha pandora; Opanas opetti minun sitä soittamaan, mutta minulta sitä kukaan ei ole oppinut. Kun kuolen -- ja se tapahtunee piankin -- niin ehkei koko maailmassa enää kuulla pandoran soittoa. Niinpä niin!

Ja Opanas lauloi vienolla äänellä. Äänensä ei ollut kova, mutta se oli surumielinen ja sydämeen tunkeva. Sen laulunsa se kasakka varmaan oli Panille tehnyt. En ole sitä muulloin milloinkaan kuullut ja kun sitten pyysin Opanaksen sitä laulamaan, niin se aina kieltäytyi.

"Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa", sanoi. Siinä laulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli käyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan nähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.

Olen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin hirvittävä ja samalla surumielinen sointu.

Tuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne ihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan istuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja survivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään... ja metsä humisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka laulaa kuinka Panna Pania itkee. -- -- --

Mutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:

"No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin Opanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! -- -- Laulu oli hyvä -- -- mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu"...

Mutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.

"Oi Pan, Pan", Opanas puhui, "meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat totta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se kauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on kuin kulta, joka ei koskaan ruostu... niin vanhat sanovat!"

Pan liikautti kärsimättömästi kättään.

"Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas, mene, en viitsi sinua enää kuunnella."

Hetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.