Part 4

Juttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin helmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä hyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen saakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta säikähtäneet -- ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja istuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään vaaraa ollut.

Onneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka aikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso. Moni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa. Koko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen menin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta hän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän -- suokoon Jumala hänelle taivaallisen ilonsa! -- mutta riitelemään hän oli mestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä -- mutta kukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki kunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan heitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä vanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä unohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä toimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan Nikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten kanssa "vapaassa komentokunnassa."

Sinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen ja huomasi tulen notkossa rannalla. "Kukahan tuonne tulen sytytti?" arveli hän itsekseen.

Kaksi "vapaan komentokunnan" miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän kutsui heidät luokseen ja kysyi; "Missä paikoin komentokuntanne tänään kalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?"

"Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta 'vapaa komentokunta' palaa tänään kaupunkiin."

"Niin minäkin luulin -- -- mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla palaa tuli."

"Niin näkyy."

"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?"

"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki kulkijoita."

"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy puolestanne ajatella... Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? -- -- että heidät on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen sytyttäneet, juuri ole niitä?"

"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä."

"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä. Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet"...

Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti -- mutta me olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin sydän.

Äkkiä tataari korviaan pörhisti -- tataareilla on tarkka kuulo kuin kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa. Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus! peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.

"Veljet!" sanoin toisille, "olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö tulee!" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme. Piilouduimme puiden taakse odottamaan.

Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:

"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia -- juoksevat kuin jänikset!"

Vierelläni seeterin takana istui Darjan.

"Kuules Wassili", hän kuiskasi, "piirikunnan päällikön ääni tuntuu minusta kumman tutulta."

"Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta."

Yksi soutajista astui esiin ja sanoi:

"Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa tunnette?"

Pidätimme henkeämme emmekä vastanneet,

"No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!" huusi hän. "Sanokaa kenen te täällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?"

Minä vastasin:

"Oltanee tuttavia tai ei -- niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi. Elävinä emme antaudu."

Samalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain viisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se voisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta taistelutta emme antau.

Nyt puhui vanhus itse.

"Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?"

Darjan kuiskasi taas:

"Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!" -- Ja kysyi kovalla äänellä: "Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?"

"Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?"

"Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme."

Läksimme piilopaikastamme.

"Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan? Emme voi sitä uskoa."

"Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun juuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?"

"Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet."

"Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät sulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata teidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne nähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset, kuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat! Sammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon, tehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!"

Nauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,

"Kuulkaas!" hän jatkoi. "Toin teille veneessäni leipää ja teetä. Muistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi päästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon kyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo vanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani muistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä jakautumaan. Montako teitä on?"

"Yksitoista miestä."

"Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan -- ja kumminkin te vain kaikki yksissä kulette."

Vanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon, keitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen neuvoa seuraten.

Minä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien kera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle jäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä lienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut että hänkin olisi tänne lähetetty -- en tiedä lieneekö totta.

Vielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan koira vain haukkui lähimmässä talossa.

Auringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä kuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan taakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui piirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.

Ristimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla kaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.

VIII.

Tuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan jääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan lauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula, vaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä menin ulos peltiä sulkemaan.

Usva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa, synkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia, kiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä, synkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat taivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan. Revontuliakin leimahteli.

Oudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen taivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti kehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät tähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten rajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen jähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: -- ilmassa ikäänkuin väräjää surumielinen sävel: "Kaukana! Kaukana!"

Palatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin hänen levollinen hengityksensä.

Minäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana en voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua, liikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja herätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin kuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin katselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia asuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli lentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi minut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä. Ympärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului korvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen laineilla.

Kulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen nuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa vankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin syvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä puutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan yksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki vapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon kaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää -- kuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo on tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?

Kulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin mikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli kokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän "herkesi vanhempiaan tottelemasta". Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä tarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi...

"Niin! mihin?"...

Kulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä vastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui hämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin synkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi... Sammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta, ja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.

Mitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla liekkuva liekkinen?

Vasta myöhällä nukuin.

IX.

Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja, jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.

Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo tervehdimme lähestyvän kevään oireena.

Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.

Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan, vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.

Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.

Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon, jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.

Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.

Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin "venäläinen" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.

Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten tavallista moisissa tilaisuuksissa.

"Uljaat ratsastajat!" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.

Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.

Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan juovuksissa.

"Olen juonut!" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.

"Se on oma asianne", vastasin.

"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en koskaan juo. -- Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna! Ja jos itse niitä pyytäisin -- niin älä anna niitä sittenkään. Älä anna! Kuuletko?"

"Kuulen", vastasin kylmästi. "Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni tulisi."

"En tulekkaan", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.

Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.

"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää hevosta!"

"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?"

"Minä myön sen. Vuoroni on tullut."

Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.

"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon harmopapurin varsan selässä. Kuules!" huusi hän tataarille, "Achinetka! Tules tänne!"

Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.

Uteliaana katselin häntä.

Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät veitikkamaisesti toveriin katsoessa. "Me ymmärrämme toisemme, veli!" tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun, katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle. Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.

"Olemme toverit", Wassili virkkoi, "olimme yhdessä kulkureina."

"Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut."

"Olen tullut tänne 'papereita' hakemaan. Kannan kullanhuuhdontapaikoille paloviinaa."

[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta Lena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka -- "viinankantajat", jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin vaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia uhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat saavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa toisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin hyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]

Katsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa ohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua uhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta alahuuli vavahteli.

"Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? -- Olen kulkuri -- -- kulkuri!"

Viimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä tieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.

Vuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle "papereita hakemaan." Mutta Wassili ei koskaan palannut.

"METSÄ HUMISEE."

I.

Metsä humisee...

Se metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan, se oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton laulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun oli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha eivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine runkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät latvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman täytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni vaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia lehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla paikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen valkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon latvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.

Mutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi. Kulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta nähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki ylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse tuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo harmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.

Tälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin tuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot kalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän kumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.

Kuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja. Sininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät pörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja näytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella huojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä ryhmä nuoria tammipuita.

Majassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim. Nähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran haukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen iso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä. Harmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat surullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.

"Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?"

"Eipä, eipä ole", vanhus pui päätään. "Ei Sachar eikä Maksimkaan ole kotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan... lehmä karkasi tiehensä... kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?... Niin se on asian laita; siellä ei ole ketään!"

"Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan."

"Odota niitä, niin, odota!" nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla, sameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on vanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.

"Kukas sinä oikein oletkaan?" hän kysäsi istuutuessani viereensä multapenkereelle.

Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.

"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän", vanhus sanoi uudestaan työhönsä ryhtyen. "Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu."

"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?"

"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan tulivat."

"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!"

Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.

"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt... metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se humisee kesällä... ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä huomaamatta että elinkään... Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä itsekkään tiedä... Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään elänytkään..."

Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä, täyteläisimpiä sointujaan.

Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.

"Myrsky on tulossa!" virkkoi hetken perästä. "Minä tiedän sen. Oi, oi! kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne juurineen kumoon... Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään", hän hiljemmin jatkoi.

"Mistäs sen tiedät, iso-isä?"

"Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän... Puukin pelkää, näetsen... Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään, vaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee leikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se puhaltelee ja puhkuu... Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni tarkka... tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja... se tietää myrskyä."

Ja todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän suojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi hongan äänestä.

"No, kuuletko nyt?" sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. "Minä sen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä liikkeellä ja katkasee... ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on tanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas... Niin se on!"

"Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee."

Vanhus nyökkäsi salaperäisesti.

"Minä sen tiedän... Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät mitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut nyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin olivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin"...

"Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?"

"Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä... vuoroin soi ja vuoroin puhkui: o--sch--cho--o!... s--ch--o--o! Ja sitten se hiljeni... Taas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä valittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi puhua -- illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi! Silloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja tanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä kaataa... Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei ollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja -- räiskis! särki sen säpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi -- periköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole -- juoksin tieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla."

"Mutta minkä näköinen se on?"

"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!... Tukka kuin kuiva misteli puissa... onhan sillä partakin... nenä kuin tuores oksa ja suu kuin sammaltanut... hyi, kuinka kamala! Varjelkoon Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon... siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee, sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää... Ellet vanhaa miestä usko, niin tule kerran omin silmin näkemään."