Part 3

"Hyvä, hyvä!" virkkoi Wassili ystävällisesti, "pääset heti vapaaksi. Mutta muista vain, harmoni, huomenna palata! -- -- Se saa huomenna juosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen ratsuksi opettanut -- nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen tavalla!"

Hän otti pois päitset ja hevonen juosta tömisteli iloisena heinää etsimään. Menimme takaisin jurttaan.

Wassilin kasvoissa oli yhä sama synkkä ilme. Tuntui kuin olisi hän kertomuksensa unohtanut tai ei tahtoisi jatkaa. Muistutin häntä, että odotin jatkoa.

"Mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi?" sanoi hän harmistuneena, "en todellakaan tiedä -- -- -- se loppui huonosti! Tahi -- kun kerran olen alkanut, niin tahdot lopettaakkin -- -- --."

Kaksitoista päivää olimme jo kävelleet, ja yhä vain olimme saarella: kahdeksantena päivänä olisi meidän jo oikeastaan pitänyt soutaa yli Amur-alueelle. Ja viivytyksen vaikutti vain se, että aina olimme pelon alaiset, emmekä uskaltaneet oppaaseemme luottaa. Sen sijaan että olisimme kulkeneet tasaista tietä rannikkoa pitkin missä uskalsimme, kapusimme vuorille, metsien ja rotkoen läpi -- -- sillä tavoin ei pitkälle päästä. Eväämmekin loppuivat. Olimme varustautuneet vain kahdeksitoista päiväksi. Aluksi vähensimme annoksia -- sitten oli jokaisen itseään elättäminen: olihan metsässä marjoja kyllin.

Silloin saavuimme pienelle. Liman-nimiselle lahdelle. Vesi siinä oli suolaista. Mutta ulompana, missä oli enemmältä Amurin laskemaa vettä, niin se oli suolatonta. Tässä oli se paikka, josta vene oli hankittava ja josta meidän piti koettaa päästä Amuriin.

Tuumittiin mistä saada vene. Sanoimme Buranille: "Neuvo sinä!" -- Mutta Buran oli mennyt vallan voimattomaksi, katseensa oli sammunut, ruumis kokoon luuhistunut ja hän oli aivan neuvoton.

"Giliaakeilta pitää meidän vene saada", hän sanoi, mutta missä giliaakit olivat ja kuinka veneen saisimme, siitä hän ei mitään virkkanut.

Wolodka ja minä sanoimme niille toisille: "Odottakaa te täällä, me menemme rannalle, kenties tapaamme giliaakkeja ja saamme heiltä tingityksi veneen tai kaksi. Mutta olkaa te täällä varuillanne, vahtipaikka lienee tässä läheisyydessä."

He jäivät sinne ja me läksimme merenrannikolle. Saavuimme vihdoin jyrkälle äyräälle. Alhaalla virran rannalla seisoi muuan giliaakki köysistöä korjaamassa. Jumala on varmaan meille tuon Orkunin lähettänyt!

"Onko Orkun nimi?" kysyin.

"Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän kielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti lähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet, alkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me emme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen kanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja koetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti, pudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa -- ensin kaksi, sitten viisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän tarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi."

"Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen pitää olla", sanoi hän.

Osotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.

Giliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle. Mutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme luo.

"Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?"

Mitäs tehdä?

"Hiljaa!" vastasimme. "Me asioimme hänen kanssaan." Pelkäämättä käveli giliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.

Annoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen, heitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme häntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.

"Mitenkähän nyt käynee?" sanoivat toverit pelästyneinä.

Hän meni kylään ihmisiä kokoomaan.

"No entä sitten?" vastasimme. "Eihän niitä ole kuin neljä jurttaa; ei niistä paljonkaan ihmisiä kokoonnu. Mutta meitä on kaksitoista, ja hyvät veitsemme ovat pitkiä. Ja kuinka giliaakki uskaltaisi voimiaan venäläisen kanssa mitellä? Venäläinen on syönyt leipää, mutta giliaakki kaloja. Mitäpä voimaa niistä lähtisi?"

Totta puhuakseni niin minäkin hiukan pelkäsin tästä tuhoa tulevan.

Siinä seisoimme nyt saaren toisessa päässä, mutta auttaisikko Jumala meitä yli pääsemään? Amur-alueen sinertävät vuoret näyttivät tuossa niin lähellä olevan, jotta teki mieli linnun tavoin levittää siivet ja lentää sinne. Mutta -- onhan kyynäspääkin meitä niin lähellä, mutta emme voi sitä puraista!

Odotimme hetken ja näimme sitten joukon giliaakkeja tulevan vastaamme: heillä oli peitset käsissä ja eillimäisenä astui Orkun.

"Katsokaahan", sanoivat toverit, "giliaakit tulevat otteluun."

"Mitä ikinä he aikonevatkin, pitäkää puukot varalla! Kuulkaa! Kukaan ei saa elävänä antautua heidän käsiinsä. Jos joku tapetaan, niin se on hänen kohtalonsa; mitäs sille taitaa? Mutta eloon jääneen puolesta me seisomme! Joko kaikki kuolemme tahi kaikki jäämme eloon. Veljet, pitäkäämme lujasti yhtä!"

Mutta epäilyksemme giliaakkein suhteen oli turha. Orkun huomasi epäilyksemme, keräsi kaikki peitset, asetti ne yhden pideltäviksi, ja lähestyi sitten toisten kanssa aseetonna meitä. Giliaakeilla oli siis kunniantuntoa ja me seurasimme heitä sille paikalle, jossa he veneitään säilyttivät. He valitsivat meille kaksi venettä, suuremman ja pienemmän. Orkun osotti meille että kahdeksan henkeä sopisi suurempaan ja neljä pienempään.

Nyt oli meillä siis veneetkin, mutta emme kumminkaan heti päässeet vesille. Tuuli kävi näet Amurista päin ja meri aaltoili kovasti. Pienillä veneillämme emme uskaltaneet matkalle lähteä.

Tuuli pakotti meitä vielä kaksi päivää rannalla vartomaan. Eväät olivat tyystin loppuneet. Elätimme itseämme; ainoastaan marjoilla ja Orkunin antamilla kaloilla. Tuo giliaakki oli rehellinen, kunnon ihminen; Jumala häntä palkitkoon! En ole koskaan häntä unohtanut..

Päivä kului, ja yhä me vain rannalla näännyimme. Mahdotonta on kertoa kuinka harmillista se oli. Yö kului. Seuraavana päivänä -- taas vastainen! Ikävä kalvoi mieltämme -- -- meidän oli melkein mahdoton sitä enää kestää. Ja myrskyllä, kun tuuli oli usvan mereen ajanut, näytti Amur-alue olevan yhä lähempänä. Buran oli istuutunut äyräälle, katseensa oli vastakkaiseen rantaan kiintynyt, mutta hän ei liikahtanut. Eikä hän puhunut eikä marjoja etsinyt. Kun joku vanhusta säälien toi marjoja hänen lakkiinsa, söi hän ne, mutta itse hän ei paikaltaan liikahtanut. Vanhuksen kulkurisydän oli heltynyt! -- -- Kenties hän kuolemataankin odotti.

Vihdoin loppui kärsivällisyytemme ja sanoimme, että tulkoon mitä tulee, yöllä lähdemme matkaan. Päivällä se oli mahdotonta, silloin vahtisotamiehet voivat nähdä meidät, mutta yöllä oli kulku ihmisiin nähden vaaraton. Ehkäpä Jumala meitä armahtaisi ja suojelisi hukkumasta. Tuuli ulvoi, ja valkoiset vaahtopäät kuohuivat. Vesilinnut lentelivät huutaen ja kivinen ranta huokaili aaltojen hyökyissä.

"Ruvetaan maata, toverit. Sydänyön aikana nousee kuu -- silloin, jos Jumala suo -- lähdemme matkalle. Sitten ei nukkumisesta enää paljon puhetta ole. Meidän tulee nyt koota voimia matkaa varten." He tottelivat.

Valitsimme leposijaksi muutaman paikan korkealla rantaäyräällä. Olimme puiden peitossa, niin ettei mereltä päin voinut meitä nähdä. Buran yksin jäi istumaan. Hän katseli lakkaamatta länttä kohti. Rupesimme nukkumaan ennen auringonlaskua: yöhön oli vielä aikaa kotvasen. Ristin itseni, kuuntelin maan huokailemista, tuulen huminaa metsässä ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan lienen nukkunut. Äkkiä kuulin Buranin huutavan minua. Heräsin ja näin, ettei aurinko vielä ollut laskenut ja että meri oli käynyt tyynemmäksi. Buran seisoi vieressäni rajusti mulkoilevin silmin.

"Nouskaa!" virkahti hän. "Ne ovat tulleet, tulleet!" hän osotti viidakkoa.

Hyppäsin jaloilleni. Viidakossa seisoi sotamiehiä. Etumainen oli pyssyä laukasemaisillaan, tuonnempana oli toinen ja sitten vielä juoksi kolme sotilasta kohotetuin pyssyin vuorta alas.

Silmänräpäyksessä olin hereilläni. Huusin korkealla äänellä tovereitani; yhtenä miehenä he nousivat. Ensimäinen sotamies ehti tuskin lauasta, kun jo syöksyimme heidän päälleen. -- -- --

Kertojan äänen tukahdutti mielenliikutus, ja pää vaipui rinnalle. Jurtta oli pimennyt, kulkuri kun unohti panna puita tuleen.

"En voi jatkaa", hän katkerasti sanoi.

"Lopettakaa toki! Kuinka sitten kävi?"

"Kuinkako sitten kävi? -- -- Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain viisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät yllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa tähtäämään ja järjestäymään -- -- -- veitsemme olivat pitkät. -- -- -- He laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme me vastassa."

"Uskokaa minua", sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa minuun, "he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain paineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet."

Muuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta kompastui ja kaatui -- päälleni. Meidän molempain päälle kaatui Makaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. -- -- -- Makaroff ja minä nousimme ylös -- mutta sotamies jäi makaamaan.

Noustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle. Etumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta ylt'ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista. Monta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin -- hän menetti itse henkensä.

Joukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin kissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät. Saltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja molemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja riensi hänen luokseen -- -- -- ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan oli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti jaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme kauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä ja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki seisoimme hiljaa -- olimme enemmän kuolleet kuin elävät -- ja kuulimme jotakin veteen putoavan -- -- -- Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.

Harjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän pyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme häntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta eloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja hakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.

Kaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta vai todellisuutta? -- Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla ohkivan.

Ensimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei vielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen auringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.

Menimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun alla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:

"Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa -- -- ettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä, muutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen lähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!"

"Mikä sinun on, Euran setä", vastasin. "Pitääkö meidän kaivaa hauta elävälle ihmiselle? Viemme sinut Amur-alueelle, siitä eteenpäin kannamme sinut käsillämme -- -- Jumala kanssasi!"

"Ei, veljeni!" vanhus vastasi, "kohtaloaan ei kierrä -- -- -- Minut on nähtävästi määrätty tälle saarelle kuolemaan. Olkoon niin. Sydämeni aavisti sitä. -- -- Kaiken ikäni veti se minua Siperiasta Venäjälle, ja nyt -- -- jospa Siperiassakaan olisin kuolla saanut -- -- eikä tällä kirotulla saarella!"

Ihmettelin Burania. Hän oli kuin vallan toinen ihminen. Hän puhui järjellisesti, muistinsa oli selvä, silmät kirkkaat -- -- ääni vain oli heikko. Hän kokosi meidät kaikki ympärilleen ja neuvoi meitä.

"Kuulkaa, lapset, mitä nyt aion sanoa teille ja pankaa se mieleenne. Ilman minua saatte nyt läpi Siperian vaeltaa. Minun täytyy tänne jäädä. Saltanoffin tapettuanne olette suurimman vaaran alaiset. Siitä leviää tietoja ei ainoastaan Irkutskiin vaan Venäjällekkin. Nikolajewskissa teitä varmaan väijytään. Kuulkaa, lapset, olkaa varovaiset, kärsikää ennemmin nälkää ja vilua, mutta kiertäkää kyliä ja kaupunkeja mikäli mahdollista. Älkää pelätkö giliaakkeja eikä kullankaivajia, eivät ne teille mitään pahaa tee. Kuunnelkaa nyt tarkoin kun neuvon teille tietä. Nikolajewskin edustalla saavutte maatalolle, jossa hyväntekijämme, kauppias Tarchanoffin kauppa-apulainen asuu. Aikaisemmin piti hän kauppaa giliaakkein kanssa ja kuletti tavaroita vuoristoon. Kerran hän matkoillaan eksyä tieltä. Hän riitaantui giliaakkein kanssa. Ja tavattuaan hänet yksinäisellä paikalla, heittivät he hänet muutamaan rotkoon. Sinne hän epäilemättä olisi kuollut. Mutta onneksi satuimme Sachalinilta paetessamme saman rotkon kautta kulkemaan -- -- se oli ensimäisellä karkumatkallani. Kuulimme venäläisen metsässä huutavan, juoksimme sinne ja pelastimme kauppa-apulaisen giliaakkein käsistä! Siitä saakka hän meitä kiitollisuudella muistelee. 'Kaiken ikäni pidän huolta Sachalinin miehistä', hän sanoi, ja todella hän siitä saakka onkin meikäläisille paljon hyvää tehnyt. Jos hänet tapaatte, niin hän on teitä kaikella tavalla avustava."

Lopuksi vanhus sanoi:

"Älkää nyt enää viivytelkö. Wassili, käske heidän kaivaa hautani tähän, tässä on hyvä paikka. Puhaltakoon edes Amurista tuleva tuuli haudallani, ja huuhdelkoot rantoja sieltä kulkevat laineet. Älkää viivytelkö, lapset, ruvetkaa joutuvin kaivamaan."

Me tottelimme.

Vanhus istui seeteripuun alla -- ja siihen viereen kaivoimme hänelle haudan. Kaivoimme veitsillämme ja rukoilimme. Vanhus oli äänetönnä -- pää huojui sinne tänne ja hän itki. Auringon laskeutuessa kuoli vanhus, ja pimeän tultua olimme haudan peittäneet.

Salmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme -- -- päät paljastuivat -- -- takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja rantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.

VII.

Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: "Saltanoff -- -- pää -- -- vesi!" -- -- Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin -- hetkessä he sen tietävät. Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja, tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se oli kauheaa!

Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin. Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.

"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?"

"Kulkureita", vastasimme. "Tuomme terveisiä Buranilta."

Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin, apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja evästä niin paljon kuin tahtoivat. "Kuinka monta heitä tulleekin -- tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä tarvitaan ja varustaa matkalaiset", näin hän oli käskenyt.

Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi meidät nähdessään.

"Veljet!" hän sanoi, "ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?"

"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa? Tuomme terveisiä Buranilta."

"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?"

"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää."

"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman -- --. Hän oli rehellinen, hyväsydäminen kulkuri -- -- mutta onneton. Stachei Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli? Tiedättekö?"

"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on itsekkin nimensä unohtanut -- eihän sitä kulkuri tarvitse."

"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne tiedä. -- -- Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä, sisaria, ehkäpä lapsiakin?"

"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."

"Katkeraa on elämänne -- katkeraa!"

"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja, ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja villieläimet raatelevat -- -- luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko sen katkerampaa enää olla?"

Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi maalailleet -- kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa -- niin tiesimme valituksemme todeksi.

Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista -- näin me ajattelimme.

"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan nimessä. Työmiehiämme en herätä -- minulla on kolme luotettavaa miestä, jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan eläin -- kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö kaupunkiin."

Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä yönä olimme hyvin surullisella mielellä.

Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka -- sade hänet kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet jokainen siellä kulkuriksi -- ja viranomaiset ovat ankarat -- hän ei saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan joutuu! -- -- --

Vankilakin on hänestä usein paratiisi. -- -- Sinä yönä sanoi Wolodka minulle:

"Mitähän veljemme nyt tehnevät?"

"Kenestä puhut?"

"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he huoletonna nukkuvat! -- -- -- Ja me täällä -- oi -- meidän ei olisi pitänytkään paeta! -- --"

"Valittaminen on naisten työtä!" huudahdin. "Mitäs läksit, kun rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee toisetkin levottomaksi."

Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet, torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan. Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani -- oikasin ruumistani -- ja havahduin...

Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. -- Olen vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari -- -- ja äitini laulaa muuatta laulua...

Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua. Meri -- kenties olette sen kuullut -- meri ei koskaan vaikene... Se milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me kun emu ole siihen tottuneet.

Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, -- josta läpi ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.

Olisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri, mutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat loppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa seisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät "vapaiksi komentokuntalaisiksi"; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen komentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on loppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he ja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.] Lähestyimme pelkäämättä.

"Hyvää päivää, veljet."

"Hyvää päivää!" vastattiin. "Tuletteko kaukaakin?"

Sana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun tutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:

"Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?"

Viivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin meikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja "vapaa komentokunta" on kumminkin jotakin toista kuin meidän vanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:

"Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä siitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia vastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta, ja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta, veljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on häijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette. Meillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa evääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?"

"Tarvitseisimme kyllä yhden."

"Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä. Täytyyhän veljiään auttaa!"

Sydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle ihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä arvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa. Näihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina tiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema. Mutta nämä olivat meitä säälineet.

Ilossamme olimme vähällä turmioon syöstä.

"Vapaan komentokunnan" lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka alkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.

Menimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme tulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä oli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.