Part 2

Täällä on mahdottomuudetkin huomioon otettu; jos joukosta joku paatunut, raivostunut eläin pääsisi valloilleen ja epätoivossaan syöksyisi silminnähtävään vaaraan, jos ristikon läpi ammutut laukauksetkaan eivät auttaisi, vaan hurjistunut eläin uhkaisi rautaisen häkkinsä särkeä -- silloinkin olisi päällikön vallassa tehokas keino.

Hänen tarvitsee vain huutaa muutamia sanoja alas koneruomaan:

"Asettakaa vipu niin ja niin -- -- irti! -- --."

"Reilassa!" -- ja heti tämän vastauksen jälkeen virtaisi vankien ruumaan kuuma höyryvirta, vallan kuin syöpäläisten täyttämään halkeamaan. Tämä omituinen, tehokas keino estää laivaruuman harmaitten asukkaitten kaikki yhteiset kapinayritykset.

Kumminkin eleli harmaa joukko elämistään ristikon takana huolimatta ankaran rasittavasta järjestyksestä. Samana yönä, kun laiva halkasi Tyynen meren pintaa, ja kun sen välkkyvät valot synkän syvyyden pinnalle heijastuivat; kun vahdit pyssyihinsä nojaten käytävässä torkkuivat, ja lyhdyt koneen jyskytyksestä hiljaa heiluen himmeästi valaisivat nukkuvien vankien harmaita liikkumattomia haamuja -- toimitettiin rautaristikon takana äänetön verinäytelmä. Kahlehdittu vankijoukko rankaisi näet silloin kuolemalla toveruudesta luopuneet.

Seuraavana aamuna nimiä huudettaissa jäi kolme vankia makuulavoilleen. He eivät hievahtaneet eivätkä välittäneet päälliköiden uhkauksista. Kun mentiin ristikon taakse ja kohotettiin vankien peittoina olevia yönuttuja, vakaantuivat päälliköt siitä, etteivät nuo kolme vankia koskaan enää nimeänsä huudettaissa vastaisi.

Jokainen vanki-arteli ratkaisee ja sovittaa kaikki tärkeämmät asiansa lyhimmittäin. Muulle vankijoukolle ovat moisia päätöksiä seuraavat tapaukset väliin vallan hämmästyttäviä.

Salaperäisen yöllisen tapauksen valtaamina menivät laivaruuman asukkaat äänettömiksi. Alhaisen katon alla vallitsi tuskallinen hiljaisuus, ei kuulunut mitään muuta kuin aaltojen loisketta ja koneen jyskytystä.

Mutta kohta rupesivat vangit puhelemaan "tapauksen" seurauksista. Päälliköt eivät nähtävästi aikoneet syyttää äkillistä, kovaa taudinkohtausta noiden kolmen kuolemasta eikä siis siten asiaa salata. Väkivaltaisen kuoleman merkit olivat liiaksi selvät. Toimitettiin tutkinto. Vangit vastasivat yhtäpitävästi. Muulloin päälliköiden ehkä ei olisi ollut vaikea pelotuksilla tai lupauksilla taivuttaa joitakuita vangeista toisia syyttämään, mutta nyt hervaisi sekä "toveruuden" tunne että kauhistus kaikki kielet. Kuinka pelottavia viranomaiset ja heidän uhkauksensa olivatkin -- niin oli arteli sitäkin pelottavampi; olihan se tuossa makuulavoilla, vahtien silmäin edessä viime yönä kauheaa valtaansa osottanut! Epäilemättä olivat useat heistä yöllä valvoneet ja kuunnelleet "katon" alaisen taistelun tukahdettuja ääniä, olivat kuulleet huokaukset ja korinan, jotka eivät olleet nukkuvan huokauksia, mutta kukaan ei sanallakaan tuomion täyttäjiä ilmaissut.

["Katon tekemiseksi" sanovat vangit sitä, kun joku laivassa murhataan; silloin heitetään tavallisesti yönuttu uhrin yli huutojaan tukehduttamaan. Tätä he sanovat "katoksi".]

Päälliköillä ei ollut muuta neuvoa, kuin pitäytyä virallisesti vastuunalaisiin, vankivanhukseen ja tämän apulaiseen. Molemmat pantiinkin pian rautoihin.

Apulainen oli Wassili, jolla silloin oli toinen nimi. Kului pari päivää, joiden kuluessa arteli tarkoin asiaa tutki. Ensiksikin tutkinnossa ei tullut mitään ilmi. Näytti mahdottomalta keksiä syylliset ja artelin rautoihin pantua edustajaa uhkasi ainoastaan helppo kurinpidollinen rangaistus. Kaikkiin kysymyksiin annettiin vain tuo selvän selvä vastaus: "Me nukuimme!"

Mutta asiaa tarkemmin tutkiessa ilmestyi kumminkin epäilyksiä varsinkin Wassilin suhteen. Tämmöisissä tilaisuuksissa menettelee arteli tosin aina siten, että vastuunalaisten henkilöiden viattomuus on päivän selvä, ja tässä suhteessa voi Wassili helposti todistaa ettei hänellä ollut suoranaista osaa yölliseen tapahtumaan. Mutta kumminkin pudistivat kokeneet vangit päätään hänen asemaansa tutkistellessa.

"Kuules poika!" sanoi hänelle kerran muuan kulkuri, "kun päästään Sachalinille, niin pötki tiehesi. Asiasi on huonosti, veli -- se ei ole tupakkahyppysenkään veroinen."

"Kuinka niin?"

"Ajatteles! -- -- Oletko ensi kertaa tutkittavana?"

"Toisen kerran."

"Siis. Muistatko vielä ketä kuollut Fedka syytti? Sinua hän syytti. Hänen tähtensä sait kahdeksan päivää olla käsi- ja jalkaraudoissa. Eikö niin?"

"Niin se oli."

"No, mutta mitä silloin sanoit hänelle? Sotamiehet kuulivat sen. Muistatko? Sinähän uhkasit!"

Sekä Wassili että ne toiset ymmärsivät että semmoisesta asiasta voi päänsä menettää.

"No, yhdistä nyt kaikki ja valmistaudu ammuttavaksi."

Kaikki vangit nurisivat.

"Älä turhia haasta, Buran", sanoivat he harmistuneina.

"Hän hourii silmät selällään!"

"Hän on vanha -- -- on tullut lapseksi uudestaan! Leikilläsikö sanot: sinut ammutaan?"

"En ole ensinkään lapsellinen", vastasi vanhus ja sylkäsi vihastuneena. -- "Ette lainkaan asiaa ymmärrä. Te päättelette venäläisen eikä täkäläisen tavan mukaan. Minä tunnen täkäläisen järjestyksen. Minä sanon sinulle totuuden Wassili. Asiasi lähetetään Amur-alueen kenraalikuvernöörille, ja sinut ammutaan. Ja jos sinut suuresta armosta tuomitaan 'tammalle' ['tammaksi' sanotaan erästä eriskummallisen muotoista penkkiä, johon ne sidotaan, jotka tuomitaan raipparangaistukseen], niin se on sitäkin pahempi, sillä 'tammalta' et koskaan nouse. Sillä, ymmärrätkös, veli, tämä on laiva, ja laivalla ovat lait paljoa ankarammat kuin maalla. Muutoin", lopetti vanhus kolkosti ja hengästyneenä pitkän puheensa, "on se minulle yhdentekevä -- vaikka kaikkikin hukkuisitte."

Vanhan, onnettoman elämän murtaman kulkurin sammunut katse oli jo aikoja tottunut katsomaan elämää tylsällä, jurolla välinpitämättömyydellä. Hän teki liikkeen kädellään ja astui syrjään.

Vankien joukossa on usein juristejakin, ja kun he tarkan harkinnan perästä lausuvat arvelunsa jostakin tapauksesta, on sitten todenteolla langetettu tuomio useimmiten samanlainen. Puheena olevassa asiassa olivat kaikki juristit yhtä mieltä Buranin kanssa, ja päätettiin siis, että Wassilin piti paeta. Kun hänen arvattavasti artelin asian tähden täytyi kärsiä, niin arteli piti itsensä velvoitettuna häntä auttamaan. "Talouden" korppu- ja muut herkkuvarastot asetettiin hänen käytettäväkseen. Wassili koetti hankkia seuralaisia, jotka kanssaan pakenisivat.

Vanha Buran oli jo kerran ennen Sachalinilta paennut, sentähden käännyttiin ensin hänen puoleensa. Alussa vanhus ei ensinkään tahtonut suostua.

"Syntyessäni on kyllä jo päätetty että minun on metsään kuoleminen ja se onkin kulkurille parasta. Mutta -- minä olen liian vanha, en jaksa lähteä." Hän tirkisteli sameilla silmillään. "No, perustakaa sitten arteli. Kaksin eli kolmin emme voi lähteä. Tie on vaivaloinen. Mutta jos kymmenen lyöttäytyy yhteen, niin on hyvä. Menen mukana niin kauas kuin vanhat jalkani kantavat. Kuolisin mieluummin jossakin muualla kuin tällä saarella."

Buran räpäytteli silmiään ja vanhoista silmistään alkoi vuotaa vesikarpaloita kasvoille.

"Vanhus on käynyt heikoksi", ajatteli Wassili ja läksi hankkimaan tovereita ja artelia muodostamaan.

IV.

Kaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit tunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan rantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.

Yö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö asettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.

Rannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot vyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi syvä, synkkä suru.

"Tämän sataman nimi on Dui", virkkoi hiljaa Buran, "ensi ajat saamme olla täkäläisissä kasarmeissa."

Kun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu, vietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt ensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat asuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.

Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.

"Vankejako?"

"Vankeja."

"Tänne, seitsemänteen kasarmiin."

Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan, epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät kylkiin kolhineet.

"Veljet!" kuului kysyvä ääni, "luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?"

"Hiljaa!" mutisi synkkänä Buran. "Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee nälkään... Ja saaren ympärillä -- meri. Etkö kuule?"

Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.

"Kuuletko kuinka se ärjyy?" kääntyi Buran Wassiliin. "Siis: ympärillä vesi, keskellä kurjuus. -- -- -- Sinun täytyy kaikessa tapauksessa meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut -- kuinka pitkälti sinun onkaan kulkeminen! -- -- -- Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! -- -- Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän saaren läpi, en jaksa -- -- olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen kerran Venäjällä -- -- ja nyt olen taas täällä. -- -- -- Minut lienee määrätty tänne kuolemaan!"

"Toivottavasti ei!" rohkaisi vanhusta Wassili. "Sinä olet nuori, mutta minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena ärjyy."

Seitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet tulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon takana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet saarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo kauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten kotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että pakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma kuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä pakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä. Mutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.

"Neuvoppas meitä nyt, Buran", sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän saarelle tulostaan, "sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja ryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?"

"Mitäpä minä neuvoa osaisin?" vastasi Buran raukeasti. "Se on vaikea yritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua lähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin työhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei kasarmista ulos lasketa -- saa siinä sitten neuvoa!"

"Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia."

Mutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään puhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri, joka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään heikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta ikävöivää toveria -- kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania houkuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle onnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista ja pahoista enteistä.

"En jaksa saaren ympäri kulkea." Näillä sanoilla ilmaisi hän aina toivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina hetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä tapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä; silloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten tulisi mennä.

Duin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin kolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä veneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren toiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut. "Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat", sanoi Buran. "Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit tuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan pitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi, ja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella tänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin siellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin laivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa pitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa kulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme veneillä poikki Amur-alueelle."

"Mutta minä sanon sinulle, poikani", alkoi Buran taas entistä valitusvirttään, "sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea vahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi on Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato? Kun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut ovat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän käänteen -- siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä! Jumala meitä auttakoon!"

"No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne ovat."

"Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!" -- ja vanhuksen sammunut katse välähti. "No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä huudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te kaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin silloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu kaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä matkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa. Kolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa -- se ei tee mitään! Lääkäri vapauttaa rangaistuksesta -- 'sairashuone on huono', sanoo hän ja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon makaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään päivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi tulisitkin -- ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan 'tammalle' ruveta."

"Miksi tammalle?" Wassili kysyi. "Jos Jumala tahtoo, niin emme enää palaja, kun kerran lähdemme!"

"Ja ellet palaja", jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, "ellet palaja, niin kaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet eivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan päähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut kuoliaaksi -- ja asia loppuu siihen."

"Älä vaaku, vanha varis. -- -- -- Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille mitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet."

Vanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni tovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo aikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu. Pakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat vaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin työmiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi Buran rakenteelta pensaikkoon.

Osasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä Makaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli voimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi Tscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus tovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä oli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan Siperiassa tottuneet kulkemaan.

Päivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului, eikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa sinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli vankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten lymypaikkaan.

"No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?"

"Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin matkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille välttämätön."

Bobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli kammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.

"Mitä arvelet, Buran?" kysyi Bobroff.

"Mitä se sinuun koskee?"

"Mitä? Miksi et mennyt?"

"Hautaan menen, siinä se!"

Bobroff kiivastui.

"Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet. Täytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!"

Kyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.

"Ikäni on kaikki -- -- --. En pääse saarelta -- -- olen ikäloppu -- --"

"Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos tielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä piiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa yksi ainoa sana artelille -- minkähän he sinulle tehnevät?"

"Tiedän sen", virkkoi synkkänä Buran, "ne tekevät 'katon' -- -- ja minä olen sen ansainnut -- -- --. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole kunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla ei ole minkäänlaisia varustuksia."

"Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?"

"Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua."

"Mutta mitähän miehillä jo on."

"Kuuntele mitä sanon", vastasi vihaisena Buran. "Minä tiedän, että jokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein täytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä kaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa."

Bobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli yönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii vaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee vankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin osittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta maanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.

Oli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle saareen.

Seuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset lymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen, jättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.

V.

"Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?" kysyin kuunnellen kertojan yhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.

"Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän huminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia olimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen. Vanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas jaksaisi."

Huomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän olikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut, niin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin ympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.

"Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi", sanoi Wolodka minulle, "näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään."

"Kuinka niin?"

"Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään välitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän menee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!"

Minäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:

"Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa levähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?"

Hän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.

"Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa kuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne maata!"

Emme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme itsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä pyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.

Kulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:

"Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili."

"Mitä nyt taas?"

"Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet vähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan saapuisi!"

"Buran, Buran! Setä!" huusimme taas.

"Mitä tahdotte?"

"Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?"

"Sinne on vielä matkaa", murahti hän ja kulki eteenpäin.

Nyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla kulkevaa venettä.

Silmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin. Missä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.

"Seis! -- -- viidakkoon!"

Pakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin puolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä saakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli aamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta kulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme alas ja veri hyytyi suonissamme -- -- -- allamme oli vahtipaikka kuin kämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja koirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.

"Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?"

"On se -- se on Warka."

"No", sanoimme, "älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin meidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi joudumme pian onnettomuuteen."

Vanhus puhkesi itkuun.

"Veljet", virkkoi hän, "minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle, Jumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa. Älkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala varjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään, tahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua -- se olisi hullusti!"

Menimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä pitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla järjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt. Kulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin puolikuollut -- niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun tapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme vuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin turvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät kivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain ja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla, kita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.

Kulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut pelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin vähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella varovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä virstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki vahtipaikat kunnes viimeinen tuli -- -- --.

VI.

Kertoja pudisti päätään ja herkesi äänettömäksi. Hetken kuluttua hän nousi.

"No, entäs sitten'?" kysyin.

"Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti."

Menimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli haihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: "Sydänyö on kulunut."

Usvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita savujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin savutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat. Jakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä, avonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä jurtassa herättää, panee tuleen puuta.

Hetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.

"Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt. Jakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet -- jokainen itsekseen -- --. Jospa edes tänne tyytyisin."

"Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous. Sanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?"

Hän ei heti vastannut.

"En voi tyytyä -- -- en voi! Tämä maa inhottaa minua."

Hän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti sitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.