Part 1

SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ; "METSÄ HUMISEE"

Kirj.

Vladimir Korolenko

Suomentanut

Hanna Pakkala

Helsingissä, G. W. Edlund, 1898.

SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ

I.

-- -- -- Toverini oli matkustanut pois. Minun oli pakko yksin viettää yö jurtassani. [Venäläinen novellisti _Wladimir Korolenko_ eleli näet maanpaossa Siperiassa.]

Työ ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän ulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän hiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän viimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta: joka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät, jotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän. Hetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison takan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti ojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan -- -- -- nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin -- -- -- pimeys! -- -- -- kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia, fosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä pakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan pilkisti.

Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä valtaa sydämen, jolloin "vieras maa" henkii sieluun kylmyyttään ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki -- -- -- Mutta se tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo kauheat sanat: "Ijäksi tänne haudattuna -- -- -- ijäksi!" -- -- --

Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen, mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.

Minä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta vastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan pelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala -- mahtava tuli.

Jakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan minkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen pellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina kapuaminen jurtan tasakatolle.

Astuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle kasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän lopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi katollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa aikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja maanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään, harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen oli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän maan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata ainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan tähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.

Ympärillä oli kaikki kuollutta -- -- -- Virran kalliorannat, uudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma metsäkaistale -- kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan katto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani kanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.

Ei äännähdystä -- -- -- ahdistavaa kylmyyttä vain -- -- -- Kauhussaan lumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.

Serberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin kuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti miettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja koetti tunkea läpi valottoman usvan.

Äkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi ei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta yksityisiä ääniä -- -- -- kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen kavion kalketta.

Ajatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion kalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä uutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan. Muutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä ja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti haukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.

Pian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli, jonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen halkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut. Rätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen välissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja paukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan tullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni kirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet sinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja räsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja puiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.

Nyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni näytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset jääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli, välkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin omituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine jääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli ainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.

Serberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui liikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun käänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita askeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta Serberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti. Se näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta väristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta tunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja ilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.

Mutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle. Sillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti haukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen houkutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön hiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen satuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.

En odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä kylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme asuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis, ettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset vieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon tulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen tulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan hehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta tulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi -- -- -- Silloin vallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun. Tiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän tavoin -- ja minä olisin taas yksin -- -- -- yksin pitkässä, surullisessa, loppumattomassa yössä..

Mieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen seurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii murhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus sallisikkaan liian ihannella "onnetonta", joka on lukkoja murtanut, hevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään murskannut -- sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä inhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä ihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja tuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä kohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa antaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan, ja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on sälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen omistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.

Raskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva ovi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa. Vieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies. Ensi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän oli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta hevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat poimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin, joka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä esiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän peittämät.

Muukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään kömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen lakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan miehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä kasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla artelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä, syövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa tunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät silmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva, ilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista luonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut) oli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen vavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat välimmiten sisällistä levottomuutta.

Pakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi tuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä kasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle levittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan mielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta tuntematonta vierastani kohtaan.

Sen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.

"Hyvää iltaa, herra", sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan nurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.

"Hyvää iltaa", vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin vierastani katsellen.

"Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin. Haluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen -- sitten ratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia, jotka joka aika ottavat minut vastaan."

Äänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti tahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun, kuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni. "Niinkuin sinä minua kohtelet -- niin minäkin sinua" -- tuntui luja. kylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös miellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten tavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin myöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan ulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.

"Kuka olette?" kysyin. "Mikä nimenne on?"

"Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen nimeni on Wassili -- -- -- oletteko minusta ehkä kuullut? Bajagantailaisesta paimentolaiskylästä?"

"Uralistako syntyisin? Kulkuri?"

Tuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.

"Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?"

"Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?"

"Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin."

"Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan yksin. Otetaan samovaari käsille."

Kulkuri suostui mielellään.

"Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun käydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on kumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin."

Hän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti hihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan eväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät sulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja istuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja plyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.

"Tahdon sanoa teille totuuden, herra", sanoi hän hymyillen minuun katsoen: "kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö minut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei kaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu -- omantuntoni kautta! -- -- Sanoitte kuulleenne minusta?"

"Kuulin kyllä."

"No hyvä! Minä elän -- kerskaamatta voin sen sanoa -- rehellisesti ja siivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen -- -- hoidan peltoani, kyökkikasvitarhaani -- -- --"

Kulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä sanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: "se on toden totta!"

"Niin", jatkoi hän samalla äänellä, "minä teen työtä, niinkuin Jumalan sana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin. Esimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne -- -- -- te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin -- -- -- Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?"

"Varmaan", vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen puhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa eduista.

Toverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle asettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan metsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä inhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja ryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka ahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.

Ylipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on tavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita. Semmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan äkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä apua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian kuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin kullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista kansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa työn tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.

Kyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin hänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato tuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti pientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu. Jakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä Wassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun papit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen ja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa pöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin intelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti oli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.

Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa oli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei vihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai hyvällä varsalla semmoisenkin esteen.

Kuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä selvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua enään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne vastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs ilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja puheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta välimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli vavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä, siinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan sai hillityksi.

Tästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut maankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen elämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja nauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän -- vaikka hän tätä tunnustamista pidätti -- ettei tämän kolkon maan väritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä tyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta jokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen kaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen kasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin kulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle tunkeumaan.

Samovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä miettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.

"Kiitos, herra", sanoi hän nousten. "Kiitos myöskin ystävällisestä sanasta!" jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. "Usko minua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele. Tiesin sen tulen venäläisen majassa palavan -- -- -- ja ratsastin lumikentän poikki -- -- -- läpi pimeän -- -- pakkasen -- -- -- missä vaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa; luonnollisesti -- -- -- sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni ei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin lämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin -- -- -- mutta en sittenkään! Kun tulesi näin -- tuonne minun pitää, sanoin itselleni -- jos hän minut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties joskus kyläämme tulet -- ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan löydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi mukaisella kunnioituksella!"

II.

Teetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut ruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi antaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin voimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa kullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin, Lenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita ruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa ei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan lumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi lasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa ruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta jakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta ratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta pidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin ruuatta.

Noin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat istuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana. Wassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon tuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä jakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.

"Pitkän matkan päässä!" virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen.

"Mikä niin?" kysyin.

"Kotimaamme -- Venäjä -- --. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää kohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta. Meidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä heti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen sydämeen heti jäätä ja -- se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö hevosen lihaa, raakaa lihaa -- jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa -- sekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa. Niinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki kädet ja huudetaan: 'Anna!'"

"Se on heidän tapansa", sanoin. "Antavathan he itsekkin. Ovathan he teitäkin auttaneet taloutta perustamaan -- --."

"Ovat kyllä."

"Oletteko elämäänne tyytyväinen?" kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.

Hän hymyili salaperäisesti.

"Elämä -- --" alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen. Lieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.

"Oi, herra! Jospa kertoisin teille -- -- --. Elämässäni en ole mitään hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta -- loppui hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään. Taistelen turhanpäiten."

Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään, jolloin vielä "vanhempiaan totteli"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi hukatun elämme takia itkuun puheta.

Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti päätään.

"Mitäpä siitä -- -- --. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka Sachalinin saarelta karkasimme?"

Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri kertoi.

III.

Eräänä kesäisenä yönä vuonna 187- kulki "Nishnii-Novgorod" höyrylaiva Japanin Meren vesillä, ja jätti jälkeensä kirkkaaseen ilmaan pitkän hännän mustaa savua. Vasemmalta häämöttivät sinertävän, hopeanhohtavan usvan läpi mannermaan rannikkovuoret; oikealla laajenivat Lapeyrousen salmen aallot äärettömiin. Laiva ohjasi Sachalinia kohti: mutta jylhän saaren kallioista rantaa ei vielä näkynyt.

Laivalla oli kaikki hiljaa ja rauhaista. Kuu valaisi merimiestä ja vahdissa olevaa upseeria keulakannella. Valtameren tummalla pinnalla väikkyi valonheijastus ikkuna-aukoista.

"Nischnii-Novgorod" kuletti vankeja, jotka oli määrätty Sachalinille vietäviksi. Merellä ovat asetukset yleensä hyvin ankarat: moista lastia kulettavalla laivalla ovat ne yhä ankarammat. Päivillä kävelivät vangit vuorotellen vahtiketjun ympäröimänä keulakannella. Muun ajan viettivät he keulakannen alaisessa ruumassa.

Se on iso, matalakattoinen huone. Päivin tulee siihen valoa pienistä aukoista, jotka tummasta taustasta pistävät esiin kuin kaksi kiiltävää nappiriviä, jotka pienenemistään pienenivät ja vihdoin vallan hälvenivät pyöristetystä laivankylestä. Laivaruuman keskessä on käytävä, jonka valurautaiset pylväät ja rautaristikko erottaa siitä ruuman osasta, jossa vankien makuulavat ovat. Tässä käytävässä seisovat, pyssyihinsä nojaten, vankien vartijat. Illoin palaa siellä pitkissä riveissä himmeitä lyhtyjä. Tuon ristikon takana kuluu suurin osa näiden harmaapukuisten matkustajain ajasta laivalla. Joko troopillinen, kirkas aurinko valaisee merta, joko tuuli taakelissa vinkuu, joko kauhea myrsky nousee, jotta laiva hyökyaalloissa ohkii, -- nuo ruumaan suletut ihmiset eivät kuuntele myrskyn ulvontaa; heille on yhdentekevää mitä ylhäällä tapahtuu, ja mihin uiva vankilansa heidät vie.

Laivassa on paljon useampia vankeja kuin vartioita. Mutta tuon harmaan joukon jokainen askel, jokainen liike on ennakolta ankarasti määrätty, jotta laivaväki on turvattu kaikilta kapinan mahdollisuuksilta.