Part 2

Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi jumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies, jolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta huutamatta.

Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas... yhtä matala mieliala.

Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin lääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä ohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän raitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka herkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle. Siellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi katuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin Poliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka joskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat ovat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä niitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva.

Ahtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren ristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea pää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö:

— Suomen herra, antakaa tupakka.

Näinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa paljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota puoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy lakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan tuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää.

Vihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa, jota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin suuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta pysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila.

Se on Pietarin siirtovankila.

III.

Pietarin siirtovankilassa.

Kyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni narahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin ylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa.

Vastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat pengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman hävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa tavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan ja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti hakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut löytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan kulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: "Eto germanskoje!" (tämä on saksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun venäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain tolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani.

Sitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat sijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin kumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten vankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa oli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen väliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen vartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen sikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat.

Rinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi vaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin paljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni, vaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt mitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi tuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko toimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa — Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa, — mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa salissa, tuskallisen kauan.

Sitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi silmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen vankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en ymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot. Pöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on olevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää.

Sinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta ulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et mitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään ylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että tarkastuksen aikana pitää seistä "smirnaassa". Koetin kerran istua, kuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle niin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan. Luukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan perästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu. Se on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle.

Sähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen, minkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva vartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton yö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä samallaista...

Vihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen karjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun haavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja se helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö on vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään myöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt lähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu muistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein, vankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa tarkastettiin.

Mitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan "smirnaassa" ja odottamaan, kunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää vai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä!

Aamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras, mutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta.

Kaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat aamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "hlieb, hlieb, hlieb"... leipää, leipää, leipää... Vartija siellä kulkee "konkipoikien" kanssa jakamassa leipää vangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. "Hlieb, hlieb, hlieb" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään oikea "ryssänlimppu", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin, sivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja kaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen kasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan.

Kohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on mustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä ruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia, valkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia ja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen yhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia. Juuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä ryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija, ettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä en tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin päätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta "nie ponimaju", eikä liioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on ja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä.

Sitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään lakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää talon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt tehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste oli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista "puunausvahaa", joka painoi lujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista edeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut tarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut siihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko ajan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat nurinpäin.

Välillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja. Mitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu leivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin "vanhinta" ja tämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa korttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen "hienoa käytöstä". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut talon tapoihin.

Kauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän kansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi.

Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, — mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo, etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.

Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "kipitok, kipitok, kipitok"... Jotain sieltä taas tulee, mitähän mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni. Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa, "tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?

Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.

Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä, eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.

Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa, saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään, koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen, joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. — Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.

Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla. Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!

Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen, ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.

Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?

Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies palaa ja millaisena palaa?...

Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä ne otat.

Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys...

Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi, sitten taas kävellä... Viisitoista tuntia yhtämittaa... Koetat taas kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.

En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut...

Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää tarpeellista kunnioitusta.

Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä, mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni, sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa tallessa — vankilan viranomaisten takana.

Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon, että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.

IV.

Pietarista Tomskiin.

Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle. Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen, että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!

Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.

Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin. Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.

Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle — yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —, mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka, parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä... Ei tietänyt sekään mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.

Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan, vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset jo minun saapuessani.

Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan — sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin, Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.

Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa" uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi. Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.

Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.

Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas tuntematonta tulevaisuutta päin.

Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua...

Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot, rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua. "Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut runsaasti.

Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt — sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan katonrajassa.

Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa nautintoa tarjoakaan.

Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian, keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.

Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.