Part 2
Kun he pääsivät vuoren juurelle, pysähdyttiin. Vetojuhdat riisuttiin aisoista ja valjastettiin sitten, kaikki tyyni, ainoastaan yksien vankkurien eteen. Huutojen kiihoittamina vetivät nämät sitten vankkurit, yksi kerrallaan, kapeaa polkua ylös miesten auttaessa kaikin voimin tarttumalla rattaitten puoloihin.
Tietysti vietiin naiset ja lapset heti paikalla ylös. Puitten siimekseen melkein vuorenlaen keskelle, niin etteivät vihollisten nuolet hyökkäyksen tapahtuessa voisi sinne asti lentää, pystytettiin muutamia telttoja huonon ilman varalta.
Tuskin oli vankkurit suurella hiellä ja vaivalla saatu ylös ja Kotkansilmä ehtinyt kivilohkareista rakentaa jonkunmoisen rintavarustuksen, ennenkun kaksi ratsastajaa tuli täyttä laukkaa kiidättäen aavikolla.
Ne olivat Karhuntappaja ja hänen toverinsa.
Ja tuskin viisisataa metriä heidän takanaan ratsasti hurjaa vauhtia joukko kiljuvia intiaaneja keihäät ojolla.
Molemmat takaa-ajetut karahuttivat ylös polkua pitkin ja hyppäsivät sitten kun se tuli liian jyrkäksi ketterästi kuni kissat satulasta ja kiiruhtivat taluttaen hevosiansa suitsista yhä ylöspäin. Parin sadan askeleen perässä seurasivat heitä intiaanit.
Molemmat miehet pääsivät rintavarustuksen taakse ja kuoloatuottavana tervehdyksenä paukahti monilukuinen laukaus hurjaa ryntäävää joukkoa vastaan.
Taajassa intiaanien rykelmässä sattui melkein jokainen kuula.
Hurja kirkuna, kuin jos manalan pahat henget olisi päästetty irralleen, oli intiaanien vastaus; sitten vetäytyivät he takaisin. Uudisasukkaat taas hurrasivat ja riemuitsivat. "Olkaa vaiti!" kielsi heitä Karhuntappaja. "Nuot roistot tulevat kyllä vielä takaisin."
Vuorenlaella varustettauduttiin pitkällistä piiritystä kestämään.
Muonatavarat, jotka heillä oli muassaan, voivat korkeintaan riittää viikon päivät, mutta vuorella oli metsänriistaa joka teki vangeille — sillä vankeja he nyt olivat sanan oikeassa merkityksessä — mahdolliseksi pitää puoliaan muutamia päiviä kauvemman aikaa.
Uudisasukkaat eivät voineet otaksua, että intiaanit jäisivät niin kaavaksi aikaa piirittämään töin tuskin valloitettavaa kalliota. Heidän mielestään oli pikemmin luultavaa, että nämät huomatessaan sen mahdottomuuden läksisivät tiehensä.
Mutta tässäkin kohden erehtyivät uudisasukkaat.
Intiaanit, joista ainakin kuusi miestä oli kaatunut rynnäkössä ja joitten ruumiit nyt peittivät tappotantereen, olivat peräytyneet, jatkaakseen vaan piiritystä.
Mikä sen oikeutti? Mikä oli syynä siihen, että he jäivät?
Karhuntappaja huomasi sangen pian syyn heidän hurjaan kiljuntaan.
Kotkansilmän tarkan luodin lävistämänä oli eräs intiaanien päälliköistä, jonka metsästäjä luuli eroittavansa ryntäävien joukossa, kaatunut ja hänen ruumiinsa makasi nyt rinteellä rikkiammutuin pääkalloin.
Metsästäjät oivalsivat heti laukauksen seuraukset.
Päällikkö oli kaatunut ja se vaati veristä kostoa.
Se oli sovitettava!
Nyt voitiin olla varmoja siitä, etteivät intiaanit poistuisi, ennenkun he olivat nylkeneet päänahkan viimeiseltä piiritetyltä ja nyt kysyttiin mitä huolellisinta valppautta jokaiselta.
Sillä välin kun Kotkansilmä ja uudisasukasten miehinen osa uutterasti rakensivat rintavarustusta tien kohdalle, jota myöten jo entuudestaan ainoastaan suurimmalla vaivalla pääsi vuorelle, läksi Karhuntappaja muutamien toisten seuraamana kallion toiselle laidalle nähdäkseen, josko sillä puolen mahdollisesti oli semmoista paikkaa, josta punaiset pirut voisivat kiivetä ylös.
Mutta kallio oli joka taholta äkkijyrkkä ja pystyseinäinen ja kuilu alapuolella kammottava. Siinä ei ollut pienintäkään epätasaisuutta tai halkeamaa, jonka varassa olisi voinut kiivetä ylös. Ei edes metsästäjän takaa-ajama vuorikauriskaan olisi päässyt siitä kulkemaan.
Kolmelta puolen oltiin siis turvassa ja ne voitiin huolella jättää vartioimatta.
Jälellä oli vaan etupuoli, jota myöten he itse olivat tulleet. Mutta ylös pääsy oli mahdollinen ainoastaan tietä myöten ja sekin oli nyt rintavarustuksilla varustettu, niin että sitä voi helposti puolustaa.
Täytyi siis varustautua pitkällistä piiritystä kestämään.
Kahdenkymmenen miehen säännöllinen vahti asetettiin, ja kolmen miehen tuli aina varsin tarkasti vartioida tietä.
Kolme ystävysty päätti, että eräs heistä aina olisi tässä vahdissa osallisena.
Aurinko laski yhä alemma länteen.
Intiaanit olivat leiriytyneet suureen puolikehään kallion eteen, ja kaikki viittasi siihen, etteivät he aikoneet poistua siitä, ennenkun viimeisen valkoihoisen päänahka oli heidän kynsissään.
Seisten päällikön ruumiin ympärillä lauloivat he juhlallisia kuolinvirsiä, jonka ohessa heidän uhkaavat eleensä ja hurjat silmäyksessä vuorenlaelle päin, jossa uudisasukkaat olivat heidän toimiensa näkijöinä, osoittivat, että kaatuneet varmaankin olivat heidän etevimpiä sotilaitaan.
Hurjaa juhlaa jatkui yön tuloon saakka.
Raskaat, synkät pilvet peittivät taivaan ja tekivät pimeän yön yhä synkemmäksi.
Pyssy kädessä, valmiina heti ampumaan, olivat Karhuntappaja ja Kotkansilmä asettuneet paksun puun taakse ja kuulostivat tarkkaan jokaista ääntä, sillä mahdotonta oli nähdä mitään semmoisessa pimeässä.
Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, kun he kuulivat hiljaista ritinää pensaikosta.
He kuulostivat hyvin tarkkaan.
Aivan oikein!
Siellä mahtoi varmaan olla jokin elävä olento, joko ihminen tai eläin.
Samassa kuulivat he pitkän häähättävän äänen.
Karhu!
Maata nuuskien, kulki eläin hitaasti heidän ohitsensa kumminkin huomaamatta heitä ja ohjasi suuntansa kohti suljettua tietä.
"Kummallista!" mutisi Karhuntappaja. "Eikö karhu olisi vainunnut meidät? Asiat eivät ole oikein; minun täytyy tehdä tuttavuutta elukan kanssa."
Kotkansilmä huomautti viittomalla, että toinen samanlainen oli tulossa.
Tämä karhu kulki pystyssä ojentaen eturaajansa hirvittävine kynsineen eteensä valmisna milloin tahansa iskemään vastaantulevan vihollisen maahan.
"Pohjan ruskea karhu on suurempi eikä se eksy näihin seutuihin. Minä otan toisen, pidä sinä huoli toisesta!"
Hiljaa hiipivät he puiden välitse, ja pääsivät vuorenlaelle, samassa kun molemmat karhut, kauheasti karjuen, tunkeutuivat tiensuuhun ja molemmat uudisasukkaat, jotka olivat vahdissa, pelästyneinä ja kauhuissaan hypähtivät syrjään.
Verkalleen ja päätään puistaen ajoivat karhut kumpaakin vahtia takaa.
Mutta tuskin olivat he astuneet montakaan askelta, ennenkun kaksi mustaa varjoa äkisti hyökkäsi heidän kimppuunsa ja eläimet ja ihmiset piehtaroivat yhtenä sykermänä tantereella.
Turhaan yritti karhu käyttää kämmeniään. Ennenkun se ehti lyödä, oli pitkä, terävä tikari jo sen kyljessä — ja hengetönnä kellahti se maahan.
Ihmeissään ja huolestuneina katselivat uudisasukkaat taistelua.
Vasta sittenkun Karhuntappaja oli päässyt karhusta erilleen tunsivat he ystävänsä ja lähestyivät tarkastaakseen lähemmältä isoja petoja.
Mutta kuka mahtaa kuvata heidän hämmästystään, kun Karhuntappaja tarttui karhun taljaan ja repi sen rikki ja he karhun asemasta näkivät verissään uivan, punaihoisen intiaanin.
"Jopahan nuo roistot tällä kertaa pettyivät!" sanoi Kotkansilmä. "Se on niin heidän tapaistansa. Mutta antaahan olla, pian saamme nähdä useampiakin heistä täällä!"
He kiiruhtivat heti rintavarustukselle.
Kohta näkivät he joukon tummia varjoja kiipeevän rinnettä ylöspäin.
He odottivat, kunnes joukko noita punaihoisia petoja oli ehtinyt kokoontua rintavarustuksen eteen ja ampuivat sitten tiheään ryhelmään. Joka luoti sattui.
Hurjasti kirkuen kääntyivät intiaanit takaisin ja syöksivät alas vuorelta.
Kun aurinko seuraavana päivänä valaisi seudun kultaisilla säteillään, makasi usea punaihoinen ryökäle hengetönnä rinteellä.
Nämät vietiin heti vuoren laelle. Sitten kannettiin ne kallion reunalle ja heitettiin suin päin syvyyteen.
Intiaanit päästivät sataäänisen kiljunnan pelkästä raivosta, kun he heittivät ruumiin toisensa jälkeen syvyyteen.
NELJÄS LUKU.
Vapautus.
Kului kahdeksan päivää. Melkeen joka yö tekivät intiaanit hyökkäyksen, mutta lyötiin yhtä useasti takaisin.
Siinä suhteessa voivat piiritetyt olki huoleti. Mutta ruokavarat alkoivat kulua loppuun, ja sitten ei mieli tehnyt ikipäiviksi jäädä tälle kalliolle istumaan.
Jotain oli tehtävä.
Piiritetyt kokoontuivat Karhuntappajan puheenjohtajana ollessa neuvottelemaan.
Pitkien puheitten perästä tultiin siihen päätökseen, että olisi sekä edullisinta että oikeinta lähettää sanansaattaja lähimpänä olevaan linnoitukseen Fort Hawkinsiin apua pyytämään. — Mutta koska uudisasukkaat eivät vielä tunteneet intiaanien tapoja ja menoja eivätkä teitäkään, täytyi taasen jonkun metsästäjistä lähteä matkalle, ja kun Nopsajalkainen hirvi, nuorin heistä, vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään, hyväksyttiin hänen tarjoomuksensa kiitollisuudella.
Odotettiin yön tuloa, sillä nuori metsästäjä tahtoi yön pimeydessä koettaa päästit intiaanien leirin läpi.
Kun vikkelyys ja nopeus olivat onnistumisen ensi ehdot, eikä niinkään varustautuminen taisteluun, niin riisui sanansaattaja kaikki aseensa, jotta ne eivät hänen liikkeitään estäisi ja otti turvakseen ainoastaan terävän tikarinsa ja ladatun revolverin mukaansa.
Kotkansilmä saattoi hänet rinteen juurelle ja sitten hän yhä pysytellen siimeksessä hiipi yön pimeyteen.
Pian oli hän kadonnut ystävänsä näköpiiristä tämän sydämellisimpäin onnentoivotusten saattamina.
Kaikki kuulostivat tarkkaan, jos ehken ääntä kuuluisi, joka voisi ennustaa sitä, että hän oli joutunut intiaanien kynsiin. Mutt'ei vähintäkään ääntä kuulunut.
Seuraavana aamuna heräsivät he kaikki äänekkäästä huudosta, joka kuului intiaanien leiristä.
Kaikki kiiruhtivat kallion reunalle.
Se, minkä he nyt näkivät, täytti heidät kauhulla.
Heidän ystävänsä, jonka he luulivat onnellisesti päässeen pakoon, seisoi paaluun sidottuna keskellä leiriä ja hänen ympärillään tanssi hurjasti hyppien joukko intiaaneja.
Se oli hänen kuolinhyppynsä. Hänen kaksi toveria tiesivät aivan hyvin, mikä kohtalo odotti heidän ystäväänsä. He tunsivat tarkalleen ne kidutuskeinot, joilla intiaanit, ja varsinkin siouxit, kiduttavat vankinsa kuoliaaksi. Ja että nämät nyt aikoivat sammuttaa kaiken kostonhalunsa ja raivonsa tähän vankiin, sitä ei kukaan voinut epäillä.
Kuu Karhuntappaja näki, miten intiaanit hyppien juoksivat paaluun sidotun ystävän ympäri, tämän levollisena odotellessa tulevaa kidutusta, puisti hän vimmastuneena nyrkkiään. Mutta voimattomina näytti kaikkien täytyvän nähdä nuoren metsästäjän julman kuoleman.
Äkkiä näytti Karhuntappaja keksineen jotakin. Hän viittasi Kotkansilmän luokseen ja puhui mahdollisuudesta pelastaa toveri punaihoisten roistojen käsistä.
Kotkansilmä, joka näytti yhtyvän toisen tuumiin, kokosi uudisasukkaat ympärilleen ja selitti muutamin sanoin heille mistä oli kysymys.
Puitten varjojen peittäminä hiipivät molemmat metsänkulkijat vuorenrinnettä alaspäin. Täällä erosi Karhuntappaja tovereistaan ja piiloutui ison kallionlohkareen taakse.
Kun Karhuntappaja oli ehtinyt tänne, alkoivat toiset hurjasti ampua kohti intiaaneja, jotka ensimmäisten silmänräpäysten kuluessa seisoivat ällistyneinä.
Mutta kohta tarttuivat he aseisiinsa, ja hyökkäsivät kiljuen valkoihoisia vastaan.
Alati hakien suojaa kivilohkareitten ja puunrunkojen takaa peräytyivät piiritetyt hitaasti, intiaanien seuratessa heidän kintereillään.
Karhuntappaja oli suojassa kivilohkareen takana.
Hänen lähellään seisoi Cazachua, eräs siouxien etevimpiä päälliköitä ja kiihoitti sotilaitaan eteenpäin.
Karhuntappaja tunsi päällikön hyvin.
"Nyt on kuolinhetkesi tullut", mutisi hän hammasta purren, tähtäillessään häneen.
Hän laukasi ja ääntä päästämättä vaipui päällikkö hengetönnä maahan.
Kauhistuksella huomasivat punaihoiset etevimmän päällikkönsä kuoleman.
Yleisessä häiriössä ja pyssyjen paukkuessa kaikilla tahoilla eivät intiaanit olleet huomanneet mistä tuhoa tuottava laukaus oli tullut.
Ensimmäistä häirinköä hyväkseen käyttäen palasi nyt Karhuntappaja ystäviensä luo, jotka nyt kaikkityyni kiireimmän kautta peräytyivät turvalliselle vuorenlaella. Muuten peräytyivät nyt intiaanitkin ulvoen ja valittaen ympäröidessään ruhtinaansa Cazachuan ruumista.
Valitushuudot kaikuivat tämän kansansa jaloimman pojan kuoleman tähden ja hetipaikalla ryhdyttiin hautausmeno-puuhiin.
Vangitun metsästäjän kiduttaminen ja kuolema lykättiin luonnollisesti siksi kunnes oma sankari oli haudattu.
Ja juuri tämä olikin molemman vanhan metsänkulkijan tarkoitus. He saivat täten vielä yhden yön aikaa toimiakseen.
Illan hämärtäessä solmivat Karhuntappaja ja hänen ystävänsä useita köysiä yhteen niin että ne muodostivat viisikymmen metriä pitkän nuoran.
Sitten menivät he kallion vastakkaiselle reunalle. Karhuntappaja sitoi köyden toisen pään vyötäistensä ympäri ja laskeutui ystävänsä avulla alas. Maahan päästyään hiipi hän pimeässä ja isoja kierroksia tehden siouxien leiriin. Piiloutuen korkeaan aavikkoruohoon piti hän intiaaneja tarkasti silmällä; nämät olivat suurimmaksi osaksi asettuneet tulen ympärille makaamaan.
Kallion läheisyydessä oli muutamia miehiä vahdissa, sitä vastoin eivät intiaanit olleet pitäneet tarpeellisena vahtien asettamista ulos aavikolle päin.
Karhuntappaja oli jo kalliolla hieronut ihoonsa punanruskeaa väriä ja sitten erehdyttävän tarkasti mukaillut siouxien tunnusmerkkejä sodan aikaan.
Liehuva höyhensulkakoriste päälaella viimeisti hänen sotapukunsa, niin ettei häntä tuskin voinut intiaanista eroittaa.
Verkalleen hiipi hän nyt kohti paalua, johon hänen toverinsa yhä edelleen oli sidottuna. Kaksi intiaania seisoi vahdissa hänen edessään ja katsoivat mietteisiinsä vaipuneina aavikolle päin. Tulet olivat kauvempana heistä ja olivat jo sammumaisillaan, niin että intiaanit ja heidän uhrinsa olivat melkein puolipimeässä.
Maata myöten ryömien läheni Karhuntappaja takaapäin paalua. Molemman vahdin katseet olivat päinvastaiseen suuntaan.
Tämä oli hyvin edullinen seikka Karhuntappajalle, joka yks' kaks' leikkasi vangin jalkasiteet poikki. Tämä ei tosin voinut liikahtaa eikä nähdä pelastajaansa, mutta ymmärsi heti, miten asianlaita oli.
Piiloutuen paalun ja vangin varjoon nousi Karhuntappaja pystyyn ja leikkasi poikki kaikki siteet ja työnsi veitsen ystävänsä käteen.
Kului muutamia minuutteja, ennenkun veri alkoi virrata Nopsajalkaisen hirven suonissa, mutta sitten hyökkäsivät molemmat metsänkulkijat aimo hyppäyksessä vahtien kimppuun ja ennenkun nämät oivalsivat, mikä oli tekeillä ja ennenkun he edes olivat ehtineet ääntä päästää olivat metsästäjien veitset kahvaa myöten uponneet heidän rintaansa.
Hengettöminä luuhistuivat he maahan.
Molemmat ystävykset eivät vitkastelleet.
Laajalti kiertäen kiiruhtivat he nyt sille leirin kulmalle, missä hevoset kävivät laitumella.
Pian olivat he vähällä vaivalla ottaneet kiini kaksi hevosta ja ajoivat kohta sen jälkeen täyttä laukkaa ulos aavikolle päin.
Kun intiaanit seuraavana aamuna huomasivat, että vanki oli karannut, ja löysivät molemmat kuolleet vahdit, nousi heidän kiukkunsa ylimmilleen.
Turhaan kokivat he kuluminkin väkirynnäköllä valloittaa kalliota tahi kiivetä sen laelle.
Kotkansilmän johdolla puolustettiin sitä erinomaisen hyvin eikä intiaaneille jäänyt muuta neuvoksi kuin nälällä pakoittaa puolustajia antautumaan.
Päivän kuluessa hautasivat he suurilla juhlallisuuksilla päällikkönsä ja varustautuivat kaikin tavoin viimeiseen päättävään taisteluun.
Aurinko oli jo laskenut kauvas länteen ja viipyi ainoastaan kuni iso, punainen tulipallo taivaanrannalla, kun äkkiä valkoinen ratsujoukko karahutti poikki aavikon.
Äänekäs hurraa-huuto kaikui kalliolta ja siihen vastattiin aavikolta.
Intiaanit kiiruhtivat hevostensa luo.
Liian myöhään!
Kuni äkäinen tuulispää, sellaista vauhtia tulivat ratsumiehet.
He iskivät maahan kaikki, jotka heidän tielleen joutuivat. Ainoastaan muutamain intiaanein, jotka ehtivät hevostensa luo, onnistui päästä yleisestä verilöylystä ja paeta korkean aavikko-heinän suojassa. Useimmat kaatuivat miekan iskuista.
Auttajia oli kaksi eskadroonaa rakuunoita, jotka Fort Hawkinsin komentaja Karhuntappajan pyynnöstä oli antanut hänen komennettavikseen, ja he tekivät täten nopean lopun siouxien sotaretkestä ennenkun se oikeastaan oli alkanutkaan.
Uudisasukkaat läksivät hyvällä suojasaatolla linnoitukseen, jonka läheisyyteen he kaikki tyyni sittemmin asettuivat asumaan.
Karhuntappaja, Kotkansilmä ja Nopsajalkainen hirvi elävät vielä tänä päivänä uudisasukasten kiitollisessa muistossa, ja joka kerta kun he retkillään joutuvat Fort Hawkinsin läheisyyteen eivät he tietystikään unhoita käydä vierailemassa ystäviensä luona, jotka — luonnollista kyllä — aina ottavat heidät avosylin vastaan.