Part 3

VOITTO. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille -- että -- että te olette minulle erinomaisesti mieluinen, että minä teitä sydämestäni rakastan. (Ottaen Liisaa kädestä).

LIISA. Serkku, eihän tämä kuulu opetukseen. (Leikillisesti irrottaen kätensä).

VOITTO. Mitä Liisa! vedättekö kätenne pois, Te ette vastaa mitään.

LIISA. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaisenne.

VOITTO. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää, -- olla Teidän opettajanne ja jos Te suostutte Teidän -- -- --

LIISA. No serkkuseni, miksi ette jatka, mihinkä minun sitte pitää suostua?

KUSTAA. Nyt pamahtaa! kyllä minä tiedän mihin on suostuttava?

VOITTO. Liisa! en sitä saa enää hillityksi! Suostutteko ottamaan minut puolisoksenne, joka teitä kunnioittaisi, rakastaisi ja vieläpä käsillään kanteleisi.

LIISA. (Punastuen). Voitto! tätä en odottanut -- te siis tahdotte?

VOITTO. Sekä tahdon, että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin kaikista luoduista! (Laskeutuu polvilleen ja suutelee Liisan kättä).

KUSTAA. Ahaa! Tuoko se olisi pää-asia. (Laskeutuu myös polvilleen).

LIISA. Nouskaa ylös! Mitä täti sanonee?

VOITTO. Se on hänen hartain toivonsa.

LIISA. Mitä veljenne on sanova?

VOITTO. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä Te sanotte Liisa? (Nousee ylös).

LIISA. (Painaen silmänsä ales). Oikeinko te todella rakastatte minua?

VOITTO. Minä puhun täyttä totta, Liisa. Minä en tahdo teeskennellä ääretöntä rakkautta, Mutta oikein koko sydämestäni pidän teistä. Tuo varsinainen innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeen päin, kunhan nyt vaan suosionne saavuttaisin, Liisani saatatteko minulle lempenne luvata?

LIISA. (Ojentaen kätensä). Noh! -- Voitto!

VOITTO. Te siis suostutte, eikö niin?

LIISA. No olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katselee ympärilleen leikillisesti), meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi hetkestä asti olitte Te parhaassa suosiossani. Mutta te kovasydäminen, ette minua huomannutkaan!

VOITTO. Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukeavat silmäni ja minä näen taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni! nyt pikku muisku liittomme vahvistukseksi. (Suutelee häntä).

KUSTAA. Kas p----että.

Viimeinen kohtaus.

(Edelliset, ja Sanna on viimeisiä Voiton sanoja puhuttaessa tullut huoneesta. Kustaa on tullut lähemmäksi).

SANNA. No, Herra auttakoon! Voitto! mitä tämä merkitsee?

VOITTO. (Pelästyy ja päästää Liisan irti). Tuhat tulimaista! -- täti!

SANNA. Ja sinä seisot siinä ja annat kaikkien noin rauhallisesti tapahtua?

KUSTAA. (Salaa tädille). Voitto vaan näyttää, kuinka minun pitää tekemän.

SANNA. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et vielä ole serkkuasi puhutellut?

KUSTAA. Jahka joudun! Voitto esti minua, hän ei ole vielä lopussa.

VOITTO. Olenpa niinkin, veli, -- nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä täti ja veli! tässä esittelen teille morsiameni.

SANNA. Mitä tämä on?

KUSTAA. Morsiamesiko?

VOITTO. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on tehnyt minut onnellisimmaksi olennoksi taivaan alla.

SANNA. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait? Minä luulin Kustaan.

KUSTAA. Niin kai! Sehän se oli aikomuskin ja minä jo aloin mielistyä.

VOITTO. (Katsellen Liisaan nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän mieltynyt.

KUSTAA. Vaan kohtasipa arpa minua.

VOITTO. Sinua arpa, minua sallimus, sinä sait mustan ristin, minä neidon, eihän yhdelle kaikkia anneta.

SANNA. Mitäs Liisa sanoo?

VOITTO. Kylläpä hän on tyytyväinen, eikö niin Liisani?

LIISA. Ellei Teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan.

SANNA. No olkoon menneeksi. Minusta on sama kumpiko teistä naipi kunhan häitä saadaan.

KUSTAA. (Nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Voitto. Ethän sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitte vaivasin ja panin frakin päälleni?

VOITTO. Tämmöisissä asioissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.

KUSTAA. (Äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka vaimoväen kanssa asioihin ryhtyvät.

VOITTO. (Liisan kanssa käsikkäin). Ei aina, pitää vaan asia oikein laittaa.

SANNA. Eikä heti pelästyä. Koetappa toinen kerta, kyllä sitte käypi paremmin!

KUSTAA. Kylläpä tässä yhdessäkin kerrassa on jo ollut liikaa. Minä en annakaan vietellä ja houkutella muuta kertaa itseäni semmoisiin houkutuksiin. Minä pysyn naimatonna kirjani ääressä ja otan silloin tällöin kulauksen pullostani. Ja niinhän se isävainajaki, siunattu olkoon hän haudassaan, sanoi: Toisen meistä täytyy naida.

MAISTERI KESÄVIERAANA.

Näytelmä II:ssa näytöksessä.

(Kuvaus Hämeestä).

Henkilöt:

_Maisteri Toivola_. _Talon isäntä_. _Talon emäntä_. _Talon tyttö_. _Männistön Maisa_. _Kaksi vierasta miestä_.

(Näyttämö kuvaa talonpoikaista tupaa. Matkustava herra tulee laukkunensa tupaan, tekee hyvän päivän ja katselee asunnokseen taloa).

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Toivola, Isäntä, Emäntä, Tyttö).

TOIVOLA. Saisiko teillä asua tämän kesän?

ISÄNTÄ. Miks'ei, -- mistäs ollaan?

TOIVOLA. Helsingistä minä olen ja nimeni on Toivola. (Kättelee emäntää, tytärtä ja isäntää, kääntyen sitte ympäriinsä katsellen, jolla aikaa isäntä viittailee emännälle ja vieraalle kaikenmoisilla liikkeillä).

EMÄNTÄ. Kyllähän meillä olla saatte.

TOIVOLA. Paljonko maksaa kuukaudessa täysi hoito?

ISÄNTÄ. Niin -- -- enhän -- hm, tuota taida sanoa.

EMÄNTÄ. Olisiko markka päivältä paljo?

TOIVOLA. Ei suinkaan.

EMÄNTÄ. Minä vaan en ole tottunut kaikkia ruokia niin fiinisti laittamaan -- "sano" -- "sano." --

TOIVOLA. Kylläpä siitä toimeen tullaan. Minä en vaadikaan mitään erinomaisia laitoksia, kunhan vaan ruoka on puhdasta ja tuoreen mukaista; niin kuin tuoretta lihaa, kalaa, munia ja muuta semmoista.

EMÄNTÄ. Kyllä minä koetan, kun olisi useampia, antaisin halvemmalla asunnon, ruoan ja hoidon.

TOIVOLA. Saatan minä toimittaa muitakin, kun vaan näyttäisi tänne soveltuvan.

ISÄNTÄ. Tottahan meille taas sopii asumaan, vaikka useampikin.

TOIVOLA. Niin, -- niin minäkin luulen. Minä tuon tänne siis kapineeni ja asun täältä tämän kesän, tämän kauniin järven rannalla.

ISÄNTÄ. Asukaa täällä vaan, kyllä täällä kaloja saatte.

TOIVOLA. Minä menen noutamaan matkalaukkuni tänne. (Menee).

ISÄNTÄ. Ei sille Toivolalle tarvitse reilata kaikkia hyviä ruokia, kyllä ne herrat saavat syödä huonompaakin ja niinpä hän itsekin sanoi.

EMÄNTÄ. Mahtaako se vaan maksaa.

ISÄNTÄ. Se on tietty. Aina herrat runsaasti maksavat ja antavat vielä juomarahat ja hyvät ryypyt. Ei meidän tänä suvena tarvitse viinaa ostaa. Toivola antaa meille viinaa niin paljo, kun vain juodaan, sen saat nähdä ja saavatpa rengitkin kerran suunavauksia nyt.

EMÄNTÄ. Taitaa olla hyvä herra, tuo Toivola. -- Mikkolassa asui viime suvena kumminkin oikein erinomainen mies, tukkiherra, se oli se Nordensani tai mikä sen pahuksen nimi taas olikaan. Se juotti kohta, kun tuli taloon, taikka piti semmoiset tuliaiset, että koko talon väki pyllyili ja emäntäkin sanoi saaneensa maukasta viiniä, se oli hyvä herra se.

TYTTÖ. Saa nähdä, antaako se Toivola minulle mitään?

ISÄNTÄ. Antaa kyllä. Aina herrat tytöt hyvinä pitävät.

EMÄNTÄ. Laita itsesi nyt puhtaampiin vaatteisiin ja puhu sen Toivolan kanssa finisti, niin kyllä Toivola rupee sinusta tykkämään, herrat pitävät fiineistä likoista.

TYTTÖ. Minulle täytyy tehdä pian uusia vaatteita. En minä kehtaa sen Toivolan kanssa puhua vanhoilla vaatteilla.

ISÄNTÄ. Tehdään kai niitä, mutta laittakaa huoneet puhtaiksi ja toimittakaa syömistä Toivolalle. Minä tuon aitasta sian reiden pöytään, kyllä sen kumminkin nälkä on.

EMÄNTÄ. Niin aina ja herrat tykkäävätkin niin sian lihasta, tuo koko veisi vaan! ei sille kumminkaan vähät piisaa. -- Minä keitän munia, tahi keitä sinä tyttö Toivolalle munia, vaan hyvin kypsäksi. Ei ne herrat tykkää raakamaisesta.

ISÄNTÄ. Rahaa meille tulee Toivolasta ja muista herroista ja kyllä minä niitä nyljen, sen sanon ja kylläpä herroilta saakin kiskoa, ei se ole mikään synti, eikä häpeä, kun se Toivola nyt vaan tulisi. Nyt on niin kova rahanahtaus, ettei sitä mistään tahdo saada. -- Toivola meille taitaa antaa jo tänäpänä muutaman markan juomarahoiksi ja kylläpä se hyvät tulijaiset "pistouvaa."

EMÄNTÄ. Laitetaan vaan Toivolalle valmiiksi kaikki ja pidä sinä tyttö, munista murhe.

ISÄNTÄ. Niin oikein, pankaa valmiiksi Toivolalle, kun se kumminkin pian tulee. -- Kyllä se provasti Kaimanius-vainaja näemmäs sanansa piti. Hän sanoi aina: Teillä on niin kaunis talo ja kauniilla paikalla. Minä toimitan teille kesävieraita.

(Esirippu laskee).

TOINEN NÄYTÖS.

(Edelliset ja kaksi vierasta miestä).

TOIVOLA. (Istuen kiikkutuolissa sanomalehti kädessä, laulaa sävelellä "Laulajapoika").

Järven laineet ja tuima tuuli Tuntee mun huoliani :,: Ahtolan armas hellä helma Kätkee mun suruani :,: Kun istun yksin rannalla Ja itken ikävääni Niin silloin järven aaltoset On mun ystäväni :,:

Toiveeni petti ja neitoni jätti Mun järven aaltoloihin :,: Usein olen upottanut Kyyneleeni noihin :,:

ISÄNTÄ. (Tullen veitikkamaisesti viinapullo kädessä). Passaako ottaa ryyppy? Ei Toivolalla taida vielä kumminkaan olla parempia aineita kotona. (Ottaa ryypyn).

TOIVOLA. Minä en käytä väkeviä juomia itseäni enkä muitakaan ihmisiä varten ja kiitän siis vaan teidänkin tarjouksestanne, nauttia en saata kumminkaan pullostanne.

ISÄNTÄ. Soo'oh! No mimmoinen te olette, kosk'ette tahdo sitä hyvää tehdä, että ottaisitte, kun minä ilman maksua tällä kerralla annan ja ottaapa papitkin, jotka ovat parhaita herroja ja sentähden minäkin toisinaan otan pienen naukun ja luulin teidän tekevän samoin. Se suuri tukkiherra, jolla kuuluu olevan rahaa niin kuin muutakin paperia, oli viime suvena Mikkolassa ryypännyt oikein miehen tavalla. (Juo puollostaan ylpeänä).

TOIVOLA. Kyllä, -- kyllä maailma on vielä mustia matoja täynnä ja kauan saamme taistella viinaa vastaan, tuota hirmuhaltiata, joka vallitsee ylhäisten hoveissa ja alhaisten hökkeleissä. Kauan saavat raittiuden harrastajat tehdä työtä isänmaassamme ennenkuin kansaamme syvälle juurtunut juoppouden pahe eli salainen kalvava tauti saada poistumaan.

ISÄNTÄ. Olisiko Toivolalla rahaa minulle antaa? On semmoinen ahtaus rahasta, kun viljakin on halpahintaista, eikä mistään saa rahaa.

TOIVOLA. Kyllä, (antaa muutaman setelin). Tässä on 20 markkaa.

ISÄNTÄ. Palkollisetkin saavat niin paljo palkkaa. (Menee).

TOIVOLA. Kirottu viina! Sinä saastainen heittiö, olet heidät turmellut ja turmelet yhä; mutta varro vaan, kerran sinun täytyy kuitenkin väistyä. Jos et ennen anna meille voittoa, kun armejasi ovat niin suuren suuret muka ja sinä itse luulet saavasi vain hallita ja vallita, niin täytyy sinun vihdoin kumminkin lannistua koska tohtori Tervejärki saa kansassa parannuksia toimeen.

EMÄNTÄ. (Tulee kavalan näköisenä). Ei minun sovi sentään vähällä Toivolaa pitää. Kuluu leipääkin ja muuta niin paljo. -- Toivola on hyvä ja käy syömään sinne toiselle puolelle nyt.

TOIVOLA. (Varustautuu lähtemään). Johan me siitä sovimme minun tänne tullessani. Ei siitä nyt puhuta. (Menee).

EMÄNTÄ. (Yksin). Mimmoinen se Toivola mahtaa olla? Onkohan se mikään herra?

MÄNNISTÖN MAIJA. (Tulee kielevänä). Hyvää päivää!

EMÄNTÄ. Päivää! Minä tässä juuri puhun itsekseni Toivolasta. Mahtaako se mikään herra ollakaan? Taitaa vaan olla joku maan kulkuri, jolla ei ole rahaa, ei muuta? Kuka ne kaikki kulkurit tietää?

MAIJA. Kaikki tässä nyt herroja on! Ohhoh.

EMÄNTÄ. Istu! -- istu, että saadaan vähän jutella.

MAIJA. (Seisoa töröttää vaan vielä hetkisen). Istua saanut olen. Vai Toivola sen nimi on. Ei herroilla semmoisia nimiä ole. Kyllä minä sitä kohtakin ajattelin, kun se aivan jalkapatikassa asemaltakin tuli ja kantoi vielä laukkuansa. Minä itse katselin tuota Mattilan Mantan kanssa ja sanoinkin: mikä kisälliroikko tuokin on. Niin minä juuri sanoin. Ei ne semmoiset mitään herroja ole. Mikkolan herra, se suuri tukkiherra, jolla rahaa on ja rikas kuuluu olevankin, antoi kyytimiehellensä viime suvena aina ryyppyjä ja sai meijänki äijä siltä kerran päänsä täyteen. Semmoiset ne vasta herroja ovat. Mitä tuommoiset Toivolat! Johan minä sitä äijälle sanoin. Vai Toivola sen nimi on. Vai Toivola, kun nyt vain muistaisin. Kaikkia niitä teillekin tunkee. Johan minä sitä sanoin.

EMÄNTÄ. Sanos muuta. Minä olen ollut koko päivän niin kiukkuinen. Ei pitänyt tuliaisiakaan ja ylpeä näyttää olevan. Toista oli Mikkolan herra, se suuri tukkiherra, ja antavathan laukkuryssätkin aina jotakin ja ovat niin ystävällisiä.

On kaikkia tässä maailmassa ja niin -- -- -- (hiljaa). Nyt tulee se Toivola.

TOIVOLA. (Tulee ajatuksissaan, emäntä ja Maija, katsoen kieroon Toivolaan, menevät vitkaan näyttämöltä). Kuinkahan minulta mahtaa tässä talossa kulua tämä kesä. Väki näyttää olevan vielä aivan raakaa ja mikä kummallinen akka lienee ollut tuo vieraskin. Olenhan kuitenkin täällä luonnon helmassa, kaukana kaupungin vilinästä, täällä Hämeen herttaisessa maakunnassa. Täällä runollisuuden maassa, jossa siintävät selät lainehtivat lehtojen lomissa. Käytän näitä mainioita maisemia hyväkseni, näitä, joille sieluni kauan on ikävöinyt.

ISÄNTÄ. (Tulee veitikkamaisesti piippunysä suussa). Tulin katsomaan, kaunis ilma siellä nyt onkin. Satoi hiukan aamulla. (Istuu).

TOIVOLA. Niinpä niin. (Istuu kiikkutuolissa). -- -- -- Tuossa on minun kirjoittamiani kertomuksia, joista luulen saavani 200 markkaa ja tuossa on vihkonen runoelmia, jotka omalla kustannuksellani ai'on painattaa (ottaa käteensä muutaman vihkon). Oletteko te kuulleet mitään Elias Lönnrotista.

ISÄNTÄ. En.

TOIVOLA. Tässä sattuu olemaan juuri edessäni runontapainen, jonka lausuin hänen hautausjuhlassaan. (Lausuu):

Miksi seisoo kalmistolla joukko suuri suruisia? Miksi häilyy kansa tässä kyynel silmistä vuotaissa? Miksi mustalla murheen hunnulla luonto tässä verhoaa? Miksi kellot kumajaa, kaipaavasti kaikuaa? Miksi soipi Suomen kannel suruisasti näin? Siksi seisoo surun saatto kalman kartanolla nyt, Kun on meiltä miehistämme surman saaliina sortunut, rakas, hellä Eliaamme mennyt.

Siksi soipi Suomen kannel surun virttä haikeaa, Siksi hylkää sydämemme murheen tunteili' ainiaan. Pois on mennyt kansanlapsi, pois on lasten ystävä, pois on sankar' arvollinen siis on meillä ikävä. Raskaita, kaihon kaipauksen kyyneleitä vuotaa nyt; surun sumut, pimeyden pilvet, murheen usvat mielemme nyt on peittänyt. Suuri on kaatunut kansalainen, liitänyt kuolon kitahan, siitä surevi suomalainen, häntä seuraten hautahan.

Ehkä kutsui Luoja hänen pois Suomen saloilta kulkemasta. Vaikk'ei häntä nyt kanssamme ois! Ja vaikka hän on herenyt laulamasta, Elääpi kuitenki kaikusa maine, versoaa virkeä hedelmä, kauan säilyypi oiva aine, töistä ja toimista ylevä.

Köyhänä, pienenä matalassa majassa Sammatin töllissä syntynyt on. Alhaisna, nöyränä Kurjuutta kärsien Kohonnut hän on arvohon. Hän, joka kai'utti Suomen soissa ja saloissa runottaren luomaa kannelta, hän, mi ilmoille saati somat, soreat Suomen laulut ja veisut syntyneet Suomelan sammolta. Hän on muinaisuutemme henkiin herättänyt, elomme, olomme pyrintöihin uusiin edistänyt. Hänen ovat ansiot, suuret ja monet, kansamme, kielemme kehityksessä, hänen ovat muistot ja pyhimmät tunteet, meillekin jalossa merkityksessä.

Taivaahan taatto taitti hänen meiltä täysin tuleentuneena tähkäpäänä; täytyyhän vihdoin ihmisen näiltä murheen mustilta teiltä, aavikoilta avaroilta manalaan mennä.

ISÄNTÄ. (Haukottelee). Sopisko Toivolan -- -- -- niin -- jos passaisi --- -- --

TOIVOLA. (Innolla).

Täytyyhän kerran, kutsuissa Herran, tuonelan kellojen soidessa, jättää meidänkin tämä maallinen maja ja taivahasen tuonne pyrkiä. Jospahan silloin elämän illoin saisimme Eliaan vaunuilla matkustaa. Muistaas sinä suruinen suomalainen että sulta on kaatunut kansalainen, mi työssä, toimessa, meistä muista on eroavainen. -- Eläös sinäki nuorukainen, pyrkiös nuori nainen toivosi samahan satamahan, jotta viimein, kun kutsuvi Luoja tuonelan tuvalle täältä pois, onnellisena, autuaana käskeä Hän sun vois.

Pieni, kuin sinapin siemen, suuretki toimemme ovatpa vain, jos ei niissä säteile rakkaus Luojaan ja maahamme, kansaamme ain'. Sopisi sentään toivon siivillä lentää elämän ehtoona korkeuteen, jos olisi tullut toivottu turva -- ja iloisella mielellä saisi kohota kirkkauteen.

Kullakin meillä on uskottu leiviskä jot' ei maahan kaivaa saa, vaan halulla hartahalla tulee meidän sitä kartuttaa. Työhön on Luoja meidät luonut luonnon suurehen salihin, Maailman katoavaan hetkeksi suonut valmistuaksemme taivaisihin.

Tänäpänä viettää pohjosen kansa sumeata surun juhlallisuutta, tänäänhän kätketään syntymäseurakunnassansa mies, minkä arvoa, oivallisuutta kertoa ei voi kielin.

Lepäös rauhassa vaipunut miesi äitisi helmassa rakkaassa! Synnyinmaasi ja kansasi liesi jo hehkuvi täydessä tulessa. Eläköön muistosi, kasvakoot istuttamat taimesi, että niistä rehottaa toivorikkaat puut. Kansamme kauan muistakoon miestä, min nimi on Lönnroth!

ISÄNTÄ. (Aikoen hitaasti lähteä). Ei ne kuulu minuun. Ei semmoiset Lömprukit. Oliko hän se pappikaan edes.

TOIVOLA. Ei hän ollut pappi; mutta kuitenkin vaikutti hän Suomessa paljoa enemmän kuin moni pappi; toisella kerralla selitänkin hänestä ja hänen töistänsä enemmän.

ISÄNTÄ. Eikö Toivolan passaisi antaa rahaa meidän pojalle, kun hän kävi viemässä Toivolan kirjan?

TOIVOLA. Minä annoin hänelle jo 10 penniä. Tässä on vielä 15 penniä.

ISÄNTÄ. Tarvitsisin minä myös rahaa, kun palkollisetkin maksaa niin paljo ja raha on niin halpaa.

TOIVOLA. (Kiivaasti). Aina vaan ruikutatte! Myykää talonne, jotta saatte rahaa!

ISÄNTÄ. Ei nyt taida olla kellään niin paljo rahoja, kun minä tahdon talostani.

TOIVOLA. Paljonko tahdotte?

ISÄNTÄ. 20,000 markkaa ja hyvät harjaiset.

TOIVOLA. Eiköhän 10,000 markkaa piisaisi!

ISÄNTÄ. (Halveksuen). Ei suinkaan Toivola ostaisi, vaikka minä myisin taloni 10,000 markallakin. Ei teillä niin paljoa rahoja ole.

TOIVOLA. Ehkäpä on sentään.

ISÄNTÄ. Tuos on käsi (lyö kädellään Toivolan käteen). Jos Toivolalla on 10,000 markkaa, niin minä annan koko taloni teille.

(Samassa tulee 2 miestä näyttämölle).

TOIVOLA. Hyvä! No niin! kuulkaa miehet, että tämä isäntä myy nyt heti minulle talonsa 10,000 markasta.

ISÄNTÄ. Annan kyllä minä taloni teille, kun Toivola vaan nyt antaa rahat, ne 10,000 minulle.

TOIVOLA. Jahah! kauppa on siis selvä pitemittä mutkitta (ottaa setelilompakon). Tässä niitä on. (Lukee 10,000 markkaa).

ISÄNTÄ. Oijoi! Kuka olis uskonut?

TOIVOLA. Rahat saatte nyt siis ja minä saan talon, kuten puhuttu on. (Antaa rahat isännälle).

ISÄNTÄ. En minä sentään tiedä.

TOIVOLA. Kyllä minä tiedän ja nämä vieraat myös tietävät, jotta kauppa on selvä. Eikö niin?

VIERAAT. Joo, kyllä se niin on, kuin herra sanoo.

TOIVOLA. Minä olen ollut aivan köyhä ja ryypiskellytkin joskus hiukan väkeviä juomia. Mutta nyt olen noin 10 vuotta ollut maistamatta väkeviä juomia ja olen sen ajan kuluessa säästänyt 10,000 markkaa, joilla nyt sain ostaa talon.

ISÄNTÄ. Minä annan rahat teille takaisin.

TOIVOLA. Antakaa vaan, jos tahdotte; mutta minä en anna taloa, sillä onhan kauppamme ollut aivan selvä. "Sanasta miestä, sarvesta härkää."

ISÄNTÄ. Minun täytyy sanoa tämän vaimolleni. (Menee suutuksissa).

TOIVOLA. Siinä nähdään, mitä juoppous, raakuus, tuhma ylpeys ja ahneus voivat vaikuttaa. Tämä isäntä esimerkiksi on luullut yksinänsä vain saavansa hallita ja vallita. Hän näkyy kunnioittavan ihmistä rikkautensa mukaan. Minua on hän pitänyt köyhänä ja siis arvottomana. Nyt saa hän kuitenkin nähdä kerran "ettei ole koiraa karvoihin katsomista". (Isäntä tulee samassa juosten ja emäntä samoin, hutkien miestänsä luudalla selkään sekä tyttö viimein perässä itkien).

EMÄNTÄ. Vai sinä, senkin lurjus!

TOIVOLA. Ystävät! Ei täällä tämmöistä elämää tarvita. Kyllä se näytelmä saa olla näyttämättäkin. Elkää toki tänne tulko tappelemaan. (Vie isännän näyttämöltä ja emäntä, yhä lyöden miestään luudalla, seuraa häntä pois).

TYTTÖ. (Itkien). Minun täytyy sitte lähteä kotoani, syntymäkodistani. Oi! voi!

TOIVOLA. (Palatessaan). Älä sure impi ihanainen. Minulla on nyt emännän virka avoinna. Jos haluat kanssani jakaa elämän ilot ja surut, niin katsahda tänne ja anna kätesi minulle, niin minä annan sydämeni ikuisesti sinulle! (Tyttö antaa tenhottomasti kätensä Toivolan käteen ja molemmat poistuvat näyttämöltä esiripun laskiessa.)