Part 4

-- Epäilemättä, teidän korkea-arvoisuutenne, epäilemättä, vastasi Modernus aivastaen kolme kertaa. Mutta ei ole olemassa mitään hyvää kasvatusta ilman rangaistusta eikä kuria ilman kuritusta. Se on itsestään selvä. Ja ellette te rankaise noita kolmea pahanilkistä epattoa, niin tulevat he vielä pahemmiksi kuin itse Herodes. Muistakaa minun sanoneeni.

-- Voi olla, ettei Modernus ole aivan väärässä, sanoi rouva Basine.

Piispa ei vastannut mitään. Hän kulki diakonin ja lesken kanssa pitkin orapihlaja-aidan sivustaa, josta levisi ilmaan mitä suloisin hunajan ja katkeran mantelin tuoksu. Eräällä vähän alavammalla kohdalla, jossa maa imi vettä läheisestä lähteestä, hän pysähtyi erään pensaan eteen, jonka tiheät ja koukertelevat osastot olivat kokonaan kiiltävien, halkolaitaisten lehtien ja valkoisten kukkahuiskilojen peitossa.

-- Katsokaa, sanoi hän, tätä vehmasta ja tuoksuvaa pensasta, tätä kevät-kukkeutta, tätä jaloa, tuuheaa ja elinvoimaista vihannuutta; te näette, että tämä orapihlaja on runsaslehtisempi ja upeakukkaisempi kuin kaikki muut. Ja huomatkaa lisäksi, että rungon kelmeässä kuoressa on vain vähän okaita, nekin heikkoja, pehmeitä, kärjettömiä. Mistä tämä johtuu? Siitä, että kun se on saanut kasvaa kosteassa ja väkevässä maaperässä, rauhallisena ja varmana elinehtojensa ehtymättömyydestä, niin on se käyttänyt maasta imemänsä mehut kasvattamaan muhkeuttaan ja kauneuttaan ja ollen liian voimakas asestuakseen heikkoja vihollisiaan vastaan on se kokonaan antautunut rehevän ja suloisen hedelmällisyytensä riemuihin. Ottakaa nyt pari askelta polkua ylöspäin ja heittäkää pieni silmäys tuohon toiseen orapihlaja-parkaan, joka tuolla yleten kivisestä ja kuivasta maasta kituu ohut-oksaisena, niukkalehtisenä, eikä ole ankaran elämänsä aikana ehtinyt muuta ajatella kuin varustautumista puolustus-asentoon niitä lukemattomia vihollisiaan vastaan, jotka uhkaavat kitukasvuisia olioita. Sentähden ei se olekaan muuta kuin okainen piikkikimppu. Sen vähän mehun, minkä se on saanut, on se käyttänyt lukemattomien, leveätyvisten, kovien ja terävien pistimien rakentamiseen pelokkaan heikkoutensa tueksi. Sille ei ole jäänyt mitään voimia tuoksuvan ja hedelmällisen kukan luomiseen. Ystäväni, meidän laitamme on samoin kuin orapihlajan. Lapsena saamamme hoiva tekee meidät paremmiksi. Liian kova kasvatus kovettaa meidät.

III.

Kun Maxime oli saavuttanut seitsemännentoista ikävuotensa, tuotti hän pyhälle piispa Nikolaukselle paljon murhetta ja päänvaivaa ja sai aikaan julkisen häväistysjutun seurakunnassa muodostamalla ja järjestämällä muutamien samanikäisten ilkimysten kanssa liiton, jonka tarkoituksena oli ryöstää tyttöjä eräästä Grosses-Nates-nimisestä kylästä, joka sijaitsi neljän peninkulman päässä pohjoiseen Trinqueballesta. Yritys onnistui erinomaisesti. Ryöstäjät palasivat keskellä yötä takaisin kaupunkiin puristaen rintaansa vasten kylän neitseitä, jotka hajalla hapsin ja väännellen käsiään turhaan heittivät taivaalle hehkuvan-rukoilevia avunsilmäyksiä. Mutta kun näiden ryöstettyjen neitojen isät, veljet ja sulhaset tulivat heitä etsimään, kieltäytyivät he palaamasta kotipaikalleen, esittäen syyksi sen, että häpeäntunne painostaisi heitä siellä liiaksi ja että he sentähden mieluummin piilivät pillojaan niiden sylissä, jotka olivat tuon häväistyksen aiheuttaneet. Maxime, joka omalle osalleen oli valinnut kolme kaikkein kauneinta impeä, eleli heidän seurassaan eräässä pienessä talossa, jota ylläpidettiin piispallisilla tuloilla. Piispan käskystä meni Modernus, ryöstäjän poissaollessa, kolkuttamaan kaunokaisten ovelle tuoden sen ilosanoman, että hän tuli heitä vapauttamaan. He kieltäytyivät avaamasta, ja kun diakoni alkoi kuvata heille heidän elämäntapansa kauhistavaisuutta, niin heittivät he hänen päähänsä yöastian kaikkine sisältöineen, niin että Modernus sai suuren haavan kalloonsa.

Lempeällä ankaruudella asestettuna pyhä piispa Nikolaus nuhteli Maximea tästä väkivallantyöstä ja säädyttömyydestä.

-- Voi, sanoi hän, sitäkö varten vapautin sinut suolatiinusta, jotta sinusta tulisi Vervignolen neitseiden turma.

Ja hän todisti hänelle hänen virheensä suuruuden. Mutta Maxime vain kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä vastaamatta mitään.

Tähän aikaan juuri kokosi kuningas Berlu, hallituksensa neljäntenätoista vuonna, mahtavaa armeijaa lähteäkseen sotaan mambournialaisia vastaan, jotka olivat hänen valtakuntansa pahimmat viholliset ja jotka noustuaan maihin Vervignolessa paraikaa ryöstivät ja hävittivät tämän suuren maan rikkaimpia maakuntia.

Maxime lähti Trinqueballesta sanomatta jäähyväisiä kenellekään. Kun hän oli päässyt muutaman peninkulman päähän kaupungista, keksi hän laitumella melko hyvän tamman, vaikka se olikin yksisilmäinen ja ontuva, hyppäsi sen selkään ja antoi mennä täyttä ravia. Seuraavana aamuna kohtasi hän sattumalta erään talonpoikais-pojan, joka juotti suurta työhevosta; heti hyppäsi hän maahan, sinkautti itsensä suuren hevosen selkään ja käski pojan nousemaan yksisilmäisen tamman lautasille ja seuramaan häntä, luvaten ottaa hänet aseenkantajakseen, jos olisi häneen tyytyväinen. Täten varustettuna Maxime saapui kuningas Berlun eteen, joka otti vastaan hänen palveluksensa. Hänestä tuli muutamassa päivässä yksi Vervignolen kaikkein etevimpiä kapteeneja.

Myöskin Sulpice oli pyhälle piispalle alituisen, kenties vielä julmemman ja varmasti vakavamman levottomuuden aiheena; sillä vaikkakin Maximen rikkomukset olivat raskaat, niin teki hän syntinsä ainakin ilman mitään taka-ajatusta ja rikkoi Jumalan käskyjä vastaan aivan huomaamattaan, niin, voipa melkein sanoa, tietämättään. Sulpice sitävastoin käytti synnintekoon mitä suurinta ja ihmeteltävintä oveluutta. Jo lapsuudestaan asti pitäen päämääränään papillista uraa hän tutki uutterasti hengellistä ja maallista kirjallisuutta; mutta hänen sielunsa oli turmeltunut astia, jossa kaikki totuus muuttui erheeksi. Hän teki syntiä hengessä; hän hairahteli uskon asioissa hämmästyttävällä varhaiskypsyydellä; sillä ijällä, jolloin ihmislapsella tavallisesti ei vielä ole minkäänlaisia mielipiteitä, hän suorastaan tulvi vääriä mielipiteitä. Keksipä hän muun muassa erään eriskummallisen ajatuksen, jonka varmaankin joku pahahenki oli kuiskannut hänen korvaansa. Hän kutsui eräälle piispan niitylle kokoon paljon nuoria, samanikäisiä poikia ja tyttöjä ja kiivettyään puuhun sieltä yllytti heitä jättämään isänsä ja äitinsä seuratakseen Jeesusta Kristusta ja lähteäkseen joukoissa maaseudulle polttamaan priorien taloja ja pappiloita ja siten saattamaan Kirkon jälleen alkuperäiseen evankeliseen köyhyydentilaansa. Liikutuksen ja hurmauksen vallassa vaelsi tämä nuoriso tuon syntisen herjanhengen perässä pitkin Vervignolen teitä laulaen virsiä, sytyttäen tuleen latoja, ryöstäen kappeleita ja hävittäen kirkonmiesten maita. Monet näistä mielettömistä kuolivat väsymykseen, nälkään tai kylmään tai saivat surmansa raivostuneiden kyläläisten käsissä. Koko piispallinen kartano kaikui pappien valituksista ja äitien huokauksista. Hurskas Nikolaus-piispa kutsutti luokseen näiden epäjärjestyksen aiheuttajan ja rajattomalla lempeydellä ja äärettömällä murhemielellä nuhteli häntä siitä, että hän täten oli väärinkäyttänyt sanan voimaa johtaakseen ihmishenkiä harhaan, ja samalla hän hellästi huomautti, että Jumala ei suinkaan ollut pelastanut häntä suolatiinusta sitä varten, että hän hävittäisi pyhän Kirkkoäidin omaisuutta.

-- Tajua toki, poikani, sanoi hän, miten ääretön hairahduksesi on. Saavut paimenesi luo viettelysten, murhien ja tihutöiden tahraamana.

Mutta kauhistuttavalla tyyneydellä ja vakuuttavalla äänellä Sulpice vastasi, ettei hän suinkaan ollut rikkonut Jumalaa vastaan, vaan päinvastoin toiminut Taivaan tahdosta ja Kirkon parasta katsoen. Ja hän alkoi ladella ällistyneelle piispalle manikealaisten, arialaisten, nestorianein, sabellinilaisten, valdolaisten, altailaisten ja begardilaisten harhaoppeja ja hän esitti nämä hirvittävät hairahdukset sellaisella innolla ja antaumuksella, että hän ei ollenkaan huomannut, miten ne, toisilleen vastakkaisia kun olivat, hävittivät toinen toisensa niitä lietsovan rinnan liekeissä.

Hurskas piispa yritti kaikin tavoin palauttaa Sulpiceä oikealle tielle; mutta hän ei voinut voittaa tuon onnettoman lapsen itsepintaisuutta.

Ja päästettyään hänet pois luotaan hän polvistui Jumalan eteen ja sanoi:

-- Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit minulle tämän nuorukaisen, joka on kuin kova tahko kärsivällisyyteni ja rakkauteni teroittamiseksi.

Sillaikaa kuin nämä kaksi suolatiinusta päästettyä lasta tuottivat pyhälle Nikolaukselle näin paljon murhetta, oli kolmas hänelle edes jonkunlaisena lohdutuksena. Robin ei ollut väkivaltainen teoissaan eikä ylivoimainen ajatustensa puolesta. Hän ei ollut paksu ja verevä niinkuin kapteeni Maxime eikä myöskään rohkean ja vakavan näköinen niinkuin Sulpice. Hän oli ulkomuodoltaan pienikokoinen, kelmeäihoinen, kurttuinen, kokoonpainunut, käytökseltään nöyrä ja kunnioittava ja hän teki piispalle ja kirkonmiehille paljon kelpo palveluksia auttamalla klerkkejä pitämään laskua piispallisista tuloista; hän osasi rautalankaan pujoteltujen helmien avulla suorittaa monimutkaisia laskelmia, myöskin hän kertoi ja jakoi lukuja ilman kynää ja rihvelitaulua, suoraan päässään, niin nopeasti ja virheettömästi, että mikä vanha raha-asioitsija ja laskumestari hyvänsä olisi voinut häntä kadehtia. Hänestä oli suuri ilo pitää diakoni Modernuksen kirjoja, joka, ollen jo vanhanpuoleinen, sekaantui usein numeroissa ja nukahti pulpettinsa ääreen. Auttaakseen herra piispaa ja hankkiakseen hänelle rahaa ei hän säästänyt itseltään minkäänlaisia vaivoja; panttaajilta hän oppi laskemaan, paljonko yksinkertaiset ja yhdistetyt korot jollekin rahasummalle tekivät päivittäin, viikottain, kuukausittain ja vuosittain; hän ei peljännyt myöskään käydä Ghetton tummien kujien varsilla asuvain likaisten juutalaisten puheilla oppiakseen heiltä erilaisten metallien ja kalliiden kivien arvot ja taidon raaputtaa rahoja. Kiitos olkoon pienen omaisuuden, jonka hän kuin ihmeen kautta oli hankkinut itselleen, hän saattoi ottaa osaa kaikkiin Vervignolessa, Mondousianessa ja aina Mambourniassa asti pidettyihin markkinoihin, turnajaisiin, rukoushetkiin ja juhlatilaisuuksiin, joihin tulvasi kristikunnan kaikista osista mitä erilaisinta väkeä, talonpoikia, porvareita, pappeja ja aatelisia; hän harjotti niissä rahanvaihtoa ja palasi joka kerta kotiin vähän rikkaampana kuin mitä oli lähtenyt. Sulpice ei tuhlannut ansaitsemaansa rahaa, vaan toi sen aina herra piispalle.

Pyhä Nikolaus oli hyvin vieraanvarainen ja antelias; hän tuhlasi omaa ja Kirkon omaisuutta pyhiinvaeltajien eväihin ja öylätteihin ja kaikkien onnettomien auttamiseen. Sentähden hän olikin ainaisessa rahan tarpeessa; ja hän oli hyvin kiitollinen Robinille siitä innosta ja taidosta, jolla tuo nuori rahastonhoitaja hankki hänelle tarvittavat summat. Mutta rahapula, johon piispa oli joutunut anteliaisuutensa ja tuhlaavaisuutensa vuoksi, kävi yhä tuntuvammaksi yhteisen onnettomuuden aikana. Sota, joka raivosi Vervignolessa, saattoi myös Trinqueballen kirkon vararikon partaalle. Sotamiehet hävittivät maata kaupungin ympärillä, ryöstivät taloja, kiskoivat lunnaita talonpojilta, ajoivat kirkonpalvelijat pakosalle, polttivat linnoja ja luostareja. Papisto ja seurakunta eivät enää voineet ottaa osaa jumalanpalvelus-menojen kustannukseen, ja joka päivä kävi tuhansittain pakenevia talonpoikia piispankartanossa leipää kerjäämässä. Köyhyys, josta tuo hyvä pyhä Nikolaus ei olisi kärsinyt itsensä vuoksi, painoi häntä heidän tähtensä. Onneksi oli Robin aina valmis avustamaan häntä rahasummilla, jotka pyhä piispa sitoutui maksamaan takaisin parempina aikoina, kuten luonnollista oli.

Valitettavasti vyöryi sodan aalto paraikaa yli koko valtakunnan pohjoisesta etelään ja lännestä itään, ja sen jälessä tuli sen kaksi uskollista toveria, rutto ja nälkä. Maanviljelijät rupesivat rosvoiksi, munkit seurasivat sotajoukkoja. Trinqueballenkin asukkaat, joilla ei ollut puita, millä lämmittää, eikä leipää, mitä syödä, kuolivat kuin kärpäset talvikylmien lähestyessä. Sudet tunkeutuivat esikaupunkeihin ja veivät pieniä lapsia. Näin murheellisten olosuhteiden vallitessa tuli Robin ilmoittamaan piispalle, että paitsi sitä, että hän ei enää voinut antaa hänelle pienintäkään raha-avustusta, oli hänen täytynyt, koska hän ei enää saanut mitään velallisiltaan ja saamamiehet häntä kovasti ahdistivat, luovuttaa juutalaisille kaikki saatavansa.

Hän ilmoitti tämän ikävän uutisen hyväntekijälleen tavallisella ylenmäärin nöyrällä kohteliaisuudellaan; mutta kuitenkin tuntui hän itse olevan paljon vähemmän suruissaan kuin mitä tämä äärimmäisen kärjistetty ahdinkotila oikeastaan olisi edellyttänyt. Itse asiassa oli hänen sangen vaikea salata kärsivän ilmeen alle hyvää tuultaan ja suurta tyytyväisyyttään.

Hänen kuivien ja nöyrien silmäluomiensa keltainen pergamentti ei kyennyt kokonaan peittämään sitä ilon väikettä, joka kiilui hänen terävistä silmäteristään.

Vaikkakin ankarasti järkytettynä otti pyhä Nikolaus kuitenkin tämän iskun vastaan rauhallisin ja tyvenin mielin.

-- Jumala, sanoi hän, voi kyllä parantaa huonot raha-asiat. Hän ei salli kaataa temppeliä, jonka hän itse on rakentanut.

-- Epäilemättä, sanoi Modernus, mutta olkaa varma siitä, että tuo Robin, jonka te olette pelastanut suolatiinusta, on ryöstääkseen teidät nyt putipuhtaaksi samassa juonessa Vanhan-Sillan panttaajien kanssa ja että hän itselleen on varannut suurimman osan saalista.

Modernus oli oikeassa, Robin ei ollut hävinnyt ollenkaan; hän oli rikkaampi kuin milloinkaan ja oli juuri nimitetty kuninkaan rahastonhoitajaksi.

IV.

Tähän aikaan juuri täytti Miranda seitsemännentoista ikävuotensa. Hän oli kaunis- ja sorjarakenteinen. Jonkinlainen puhtauden ja vilpittömän viattomuuden ilme verhosi hänet kuin huntu. Hänen pitkät silmäripsensä, jotka ikäänkuin aidan tavoin varjostivat hänen sinisilmiään, ja hänen lapsellisen pieni suunsa olivat kuin takeina siitä, ettei paha löytäisi mitään sisäänpääsyä tähän neitseelliseen sieluun. Hänen korvansa olivat niin pienoiset, hienot, niin soman huolekkaasti muovaillut ja herkkäviivaiset, että rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet kuiskia niihin muuta kuin viattomia puheita. Ei ketään neitoa koko Vervignolessa kohdeltu niin suurella kunnioituksella eikä kukaan ollut enemmän sen arvoinen, sillä hän oli ihailtavan vilpitön, uskovainen ja aseeton.

Hurskas Nikolaus-piispa, hänen enonsa, rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän ja oli kiintynyt häneen enemmän kuin mitä yleensä on lupa kiintyä luotuihin olentoihin. Epäilemättä hän rakasti häntä Jumalassa, mutta kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti; Miranda oli hänen sielunsa ilo; hän rakasti omaa rakkauttaan; se oli hänen ainoa heikkoutensa. Itse pyhimyksetkään eivät aina voi katkoa kaikkia lihan kahleita. Nikolaus rakasti sisarentytärtään puhtaasti, kuitenkin tuntien siitä erikoista mielihyvää. Seuraavana päivänä senjälkeen kun hän oli saanut tiedon Robinin vararikosta lähti hän surun ja levottomuuden raskauttamana Mirandan luo puhuakseen hänelle hurskautta, sillä piispa oli hänelle isän sijassa ja oli hän myös ottanut huolehtiakseen hänen opillisesta kehityksestään.

Miranda asui kaupungin kukkulalla eräässä talossa, jota nimitettiin Sävelniekkojen taloksi, sentähden että sen päätyyn oli kuvattu erilaisia soittimia käytteleviä ihmisiä ja eläimiä. Erittäin huomattavia olivat aasi, joka puhalsi huilua, ja filosofi, joka helisti symbaleja, tunnusmerkkeinään pitkä parta ja kirjoitusneuvot. Ja jokainen selitti näiden olentojen merkityksen omalla tavallaan. Se oli todellakin kaupungin kaunein talo.

Piispa tapasi sisarentyttärensä ylösalaisin käännetystä huoneesta. Hapset hajallaan ja kyyneleissään kylpien hän istui lattialla avonaisen ja tyhjän arkun ääressä kyyryllään.

Pyhä Nikolaus kysyi häneltä syytä tähän tuskaan ja sekamelskaan, joka vallitsi hänen ympärillään. Silloin Miranda nostaen epätoivoisen katseensa maasta kertoi hänelle huoaten ja itkien, että Robin, tuo suolatiinusta pelastettu Robin, tuo kiltti Robin oli niin monesti sanonut hänelle, että jos hän vain haluaisi jotakin pukua, koristusta tai helyä, niin hän kernaasti lainaisi rahaa sen ostamiseen, ja siksi oli hän usein turvautunut hänen hyvätahtoisuuteensa, joka näytti aivan tyhjentymättömältä, mutta että nyt, samana aamuna, eräs Seligmann-niminen juutalainen oli tullut hänen luokseen neljän oikeuden valvojan kanssa ja oli esittänyt hänelle ne tunnusteet, jotka hän oli antanut Robinille, ja että, kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa niitä, hän oli vienyt kaikki hameet, hiuskoristeet ja helyt, mitä hänellä oli.

-- Hän vei, sanoi hän itkien ja valittaen, minun liivini ja minun kultakirjailuilla somistetut sametti- ja pitsihameeni, minun timanttini, smaragdini, safiirini ja sinikiveni, minun ametistini, rubiinini, granaattini ja turkoosini; hän vei minun lasitetuilla enkelinpäillä koristetun suuren timanttiristini, minun suuren käätyni, jossa oli kaksi riviä timantteja, kolme hiomatonta jalokiveä ja kuusi päärlysolmua; hän vei minun kauniin kultaketjuni, jossa oli kolmetoista riviä timantteja ja kaksikymmentä soikeaa, erinomaisen hienosti kiinnitettyä helmeä...!

Ja voimatta enää jatkaa pitemmältä hän puhkesi jälleen nyyhkytyksiin.

-- Tyttäreni, vastasi piispa, kristitty neitsyt on tarpeeksi koristettu, silloin kun hänellä on kainous kaulanauhanaan ja puhtaus vyösolkenaan. Kuitenkin oli teille soveliasta, kun kerran olette jalosukuisesta ja mainehikkaasta perheestä syntyisin, myös kantaa timantteja ja päärlyjä. Teidän koristeenne olisivat olleet köyhien aarreaitta, ja minä surkuttelen suuresti, että ne on teiltä ryöstetty.

Hän vakuutti Mirandalle vielä, että hän varmasti joskus saisi ne takaisin tässä maailmassa tai tulevassa; hän puhui hänelle kaikkea sellaista, mikä suinkin saattoi lievittää hänen suruaan ja rauhoittaa hänen mieltään; näin lohdutti piispa häntä. Sillä Mirandalla oli hellä sielu, joka kaipasi lohdutusta. Mutta sangen raskaalla mielellä palasi pyhä Nikolaus kotiinsa.

Seuraavana päivänä, kun hän juuri parhaillaan valmistautui messuamaan tuomiokirkossa, näki hän sakaristoon marssivan kolme juutalaista; ne olivat Seligmann, Issaskar ja Meyer, jotka vihreä hattu päässään ja pyörökaulus hartioilla erittäin kohteliaasti ja nöyrästi ojensivat hänelle Robinin heille siirtämät sitoumuspaperit. Ja kun tuo kunnianarvoisa kirkonisä ei voinut niitä maksaa, kutsuivat he sisään parisenkymmentä kantajaa, jotka olivat varustetut koreilla, säkeillä, tiirikoilla, rattailla, köysillä ja tikapuilla ja alkoivat samassa sen pitempiä siekailematta murtaa auki pyhiä lippaita, arkkuja ja alttarikaappeja. Pyhä mies heitti heihin silmäyksen, joka olisi surmannut kolme kristittyä. Hän uhkasi heitä ankaralla rangaistuksella, joka tässä ja tulevassa maailmassa kohtaa kaikkia pyhäinhäväisijöitä; hän selitti heille, kuinka yksin jo heidän pelkkä läsnäolonsakin sen Jumalan huoneessa, jonka he olivat ristiinnaulinneet, oli omiaan vetämään taivaan tulen heidän kiireelleen. He kuuntelivat häntä erinomaisella tyyneydellä niinkuin ainakin sellaiset henkilöt, joille pannaanjulistus, hylkivä häväistys, herja ja kirous on jokapäiväistä leipää. Silloin hän rupesi heitä hellyttämään pyynnöillä ja rukouksilla, hän lupasi heille maksaa, niin pian kuin hän suinkin voisi, kaksin- ja kolmenkertaisesti, kymmenkertaisesti, satakertaisesti, sen velan, jonka perijöitä he olivat. He pyysivät kohteliain sanoin anteeksi, etteivät he voineet lykätä toistaiseksi tätä pientä toimitustaan. Piispa uhkasi soittaa hätäkelloa, hätyyttää ja yllyttää heitä vastaan kansan, joka tappaisi heidät kuin koirat nähdessään heidän raastavan, häväisevän ja ryöväävän ihmeitä tekeviä kuvia ja pyhäinjäännöksiä. He osoittivat hymyillen asestettuihin oikeudenpalvelijoihin, jotka vartioivat heitä. Kuningas Berlu suojeli heitä, sentähden että he lainasivat hänelle rahaa.

Tämän nähdessään ja huomatessaan vastustelemisensa kapinaksi esivaltaa vastaan pyhä piispa muisteli Häntä, joka asetti paikoilleen Malkuksen korvan, ja alistui mykkänä kohtaloonsa katkerain kyynelten vieriessä hänen silmistään. Seligmann, Issaskar ja Meyer raahasivat pois kaikki kalleilla kivillä, smaragdeilla ja hohtokivillä koristetut kulta-arkut, maljan, lyhdyn, laivan ja tornin muotoiset pyhät lippaat, alabasteriset, kullalla ja hopealla kehystetyt irtoalttarit, Limogesin ja Reinin taitavimpain silaajain lasittamat kirstut, alttariristit, norsunluuveistoksilla ja antiikkisilla kameijoilla peitetyt evankeliumikirjat, viinipuun köynnöksillä koristetut liturgiset kaiteet, siipitaulut, vihkivesimaljat, kynttilänjalat, lamput, joiden pyhän valon he puhalsivat sammuksiin ja joiden siunatun öljyn he kaatoivat lattialle; lisäksi: jättiläisseppeleitä muistuttavat kynttiläkruunut, merenkullalla ja helmillä kirjaillut rukousnauhat, pyhät ehtoollisastiat, öylättirasiat, kalkit, rippileipälautaset, suitsutusvehkeet, alttarikannut, lisäksi lukemattomia uskovaisten lahjoja, hopeaisia käsiä, käsivarsia, jalkoja, silmiä, suita, sisälmyksiä, sydämiä ja kuningas Sidocin nenän ja kuningatar Blandinen rinnan ja hänen ylhäisyytensä pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen ensimäisen apostolin ja Trinqueballen jalon suojeluspyhän, raskaasta kullasta muovatun pään. Kaiken lopuksi veivät he vielä pyhän rouva Gibbossinen ihmeitä tekevän kuvan, jota Vervignolen kansa ei koskaan vielä ollut turhaan huutanut avukseen ruton, nälän ja sodan raivotessa. Tämä hyvin vanha ja kaikkea kunnioitusta ansaitseva kuva oli tehty seetripuiseen alustaan kiinnitetyistä lehtikultaliuskoista ja kauttaaltaan peitetty sorsanmunan suuruisilla jalokivillä, jotka levittivät ympärilleen punaista, keltaista, sinistä, sinipunaista ja huikaisevan valkoista säteilyä. Jo kolmesataa vuotta olivat sen kultakasvoista tuijottavat, suur-avoimet emaljisilmät herättäneet Trinqueballen asukkaista sellaista kunnioitusta, että he näkivät sen öisin unissaankin, loistavana ja hirvittävänä, uhkaamassa heitä mitä julmimmilla rangaistuksilla, jos he vain laiminlöisivät antaa sille riittävän määrän valoa ja kultarahoja. Pyhä Gibbosine huokaili, värisi, horjahteli jalustallaan ja antoi vastustelematta kuljettaa itsensä ulos basilikasta, jossa se ikimuistoisista ajoista alkaen oli ollut kaikkien pyhiinvaeltajien johtotähtenä.

Kirkonraastajavarkaiden lähdettyä nousi pyhä Nikolaus-piispa tuolle häväistylle alttarille ja siunasi Herramme Vapahtajamme veren vanhassa ja aivan kolhiutuneessa, saksanhopeaisessa maljapahaisessa. Ja hän rukoili kaikkien vaivattujen ja murheellisten ja etenkin Robinin puolesta, jonka hän Jumalan tahdosta oli pelastanut suolatiinusta.

V.