Part 3

Vaikkakaan Siniparta ei näillä sanoillaan voinut mitenkään säikyttää vaimoaan, sillä hänen puheensa ja käytöksensä eivät ilmaisseet muuta kuin murhetta ja rakkautta, niin rupesi nuori rouva de Montragoux ne kuultuaan huutamaan täyttä kurkkua:

-- Apua! Minut tapetaan!

Se oli sovittu merkki. Sen kuullessaan piti ritari de la Merlusn ja rouva de Lespoissen molempain poikien syöksyä Sinipartaan käsiksi ja lävistää hänet miekoillaan.

Mutta ritari, jonka Jeanne oli piiloittanut erääseen huoneessa olevaan kaappiin, tulikin yksin. Nähdessään hänen karkaavan esiin miekka kädessä hra de Montragoux asettui puolustusasentoon.

Jeanne riensi kauhuissaan pakoon ja kohtasi käytävässä sisarensa Annen, joka ei, kuten on kerrottu, ollut ylhäällä tornissa, sillä linnan tornit oli kaadettu kardinaali Richelieun käskystä. Anne de Lespoisse koetti siinä puhua rohkeutta molemmille veljilleen, jotka kalpeina ja horjuvina eivät uskaltaneet ryhtyä niin suureen kaappaukseen.

Hätäisenä ja rukoillen Jeanne virkkoi:

-- Pian, pian, veljeni, auttakaa minun rakastajaani!

Silloin Pierre ja Cosme ryntäsivät Siniparran päälle; tämä oli jo riisunut aseista ritari de la Merlus'n, joka makasi hänen polvensa alla; he pistivät kavalasti takaapäin miekkansa hänen ruumiinsa läpi ja lyödä sivaltelivat häntä vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun hän jo oli kuollut.

Siniparralla ei ollut perillisiä. Hänen leskensä jäi hänen omaisuutensa haltijaksi. Tämä lahjoitti siitä osan sisarelleen Annelle, toisella osalla osti hän kapteenin virat molemmille veljilleen ja loput hän käytti itse, naidakseen ritari de la Merlus'n, josta tuli hyvin kunniallinen mies, heti kun hänestä tuli rikas.

SUUREN JA PYHÄN NIKOLAUKSEN IHMETYÖ

Pyhä Nikolaus, Myran piispa Lyciassa, eli Konstantinus Suuren aikana. Kaikki vanhimmat ja vakavimmat tekijät, jotka puhuvat hänestä, ylistävät yhdestä suin hänen hyveitään, töitään ja ansioitaan; he esittävät hänen pyhyydestään runsaita todistuskappaleita; mutta kukaan heistä ei mainitse mitään suolatiinun ihmeestä. Ei edes _Kultaisessa legendassa_ puhuta mitään siitä. Tämä vaitiolo on kylläkin merkille pantavaa: kuitenkaan ei kernaasti tahtoisi tehdä epäilyksenalaiseksi niin mainehikasta tekoa, josta yksin kaikkialla tunnetussa arkiveisussakin lauletaan:

Oli kolme pientä lapsoista, juoks joutessaan he kedoilla...

Tämä kuuluisa teksti sanoo nimenomaan, että julma teurastaja pisti nuo viattomat pienoiset "suolatiinuun niinkuin porsaat". Se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että hän pani heidät palasiksi leikeltyinä säilymään suolaveteen. Tosiaan näin menetellään siansuolaamisessa; mutta hämmästyypä aika lailla lukiessaan edelleen, että nuo kolme lasta saivat olla kokonaista seitsemän vuotta suolaliemessä, jota vastoin tavallisissa olosuhteissa jo noin kuuden viikon kuluttua aletaan puuhaarukoilla vetää pöntöstä esiin lihapalasia. Teksti on kuitenkin selvä: seitsemän vuotta oli kulunut rikoksesta silloin, kun arkiveisun mukaan suuri ja pyhä Nikolaus saapui tuohon kirottuun majataloon. Hän pyysi einettä. Isäntä toi hänelle palasen kinkkua.

-- En sitä mä tahdo, se haiskahtaa. -- Siis vasikkaako ma tuoda saan? -- Ei kylliksi hyvää vasikkakaan. Te suolapaistia sievoista tuokaa, mi seitsemän vuotta jo tiinussa huokaa. Tään kuulla kun sai tuo tappomies, heti ovesta pakoon hän pötkiä ties.

Heti senjälkeen herätti Herran mies eloon nuo viattomat uhrit laskemalla kätensä suolatiinun päälle.

Tällainen on pääpiirteissään tuo vanha, tuntematonta alkuperää oleva tarina; siinä on selvästi lapsellisen uskon ja yksinkertaisuuden väärentämätön leima. Epäily on aina huonolla puolella silloin, kun se kohdistaa hyökkäyksensä kansan tietoisuuden elävimpiin muisteloihin. Sentähden tunnenkin mitä suurinta tyydytystä keksittyäni erään selityksen, jonka avulla voi tehdä oikeutta sekä arkiveisun arvovaltaiselle todistukselle että tuon lycialaisen piispan vanhojen elämäkertakirjoittajain itsepintaiselle vaikenemiselle. Olen iloinen, että tässä saan tilaisuuden tuoda julki pitkän ajatustyöni ja tieteellisten tutkimusteni tulokset. Suolatiinun ihme on tosi, ainakin pääasiassa; mutta sitä ei ole tehnyt Myran autuas piispa vainaa, vaan toinen pyhä Nikolaus, sillä heitä on kaksi: toinen on, kuten jo olemme maininneet, Myran piispa Lyciassa, toinen myöhäisemmältä ajalta, Trinqueballen piispa Verviguolessa. Minun osalleni jäi tämän tärkeän erotuksen keksiminen. Ja juuri Trinqueballen piispa pelasti nuo kolme pientä poikaa suolatiinusta; perustan tämän lausuntoni autenttisiin todistuskappaleihin, joten ei kenenkään enää tarvitse surra kauniin legendan tyhjäksi raukeamista.

Olen onnistunut löytämään piispa Nikolausta ja hänen eloon herättämiään lapsia käsittelevän tarinan kokonaisuudessaan. Sen mukaan olen tehnyt tämän kertomuksen, jonka, sitä ainakin toivon, jokainen on lukeva huvikseen ja hyödykseen.

I.

Nikolaus, joka oli vanhaa ja kuuluisaa vervignolelaista sukua, osoitti jo lapsuudestaan alkaen erittäin selviä pyhyyden oireita ja neljäntoista vuotiaana teki hän lupauksen pyhittää elämänsä kokonaan Herralle. Antauduttuaan papilliselle uralle ylennettiin hänet kansan ja tuomiokapitulin yhteisestä toivomuksesta pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen apostolin ja Trinqueballen ensimäisen piispan, istuimelle. Hän hoiti hurskaasti paimenvirkaansa, vallitsi pappejaan viisaudella, opetti kansaa eikä arkaillut jaella maan ylhäisimmillekin oikeuden ja kohtuuden neuvoja. Hän osoittautui myös suvaitsevaiseksi, alttiiksi almuja antamaan ja suurimman osan rikkauksistaan hän varasi köyhiä varten.

Hänen kukkulalle rakennettu linnansa näkyi yli koko kaupungin kohottaen ylpeästi ilmoille hammasharjaisia muurejaan ja kattovarusteitaan. Se oli samalla turvapaikka, jonka helmaan kaikki ne, joita maallinen oikeus vainosi, saattoivat paeta. Kun ala-salissa, joka muuten oli suurin koko Vervignolessa, katettiin ruokapöytä, oli se niin pitkä, että pöydän päässä istuvain silmistä toinen pää häipyi kuin etäiseen sumuun, ja kun tulisoihdut sen yllä sytytettiin, muistutti se aivan sen pyrstötähden häntää, joka Vervignoleen oli ilmestynyt ilmoittamaan kuningas Comuksen kuolemaa. Pyhä piispa Nikolaus istui kunniapaikalla pöydän päässä. Siltä sijaltaan hän hoiteli ja kestitsi kaupungin ja valtakunnan johtomiehiä ja pappeja ja maallikoita lukemattomat joukot. Ja yksi istuin hänen oikealla puolellaan oli aina varattu jotain köyhää varten, joka leivän apua kerjäten sattumalta osuisi hänen ovelleen. Ja etenkin lapset saivat osakseen tuon hyvän piispa Nikolauksen lämpimimmän huolenpidon. Hän nautti heidän viattomuudestaan, hänellä oli heitä kohtaan isän sydän ja äidin helma. Hänellä oli kaikki todellisen apostolin hyveet ja elämäntavat. Joka vuosi hän, halvan munkin kaavussa, valkea sauva kädessä, kävi tarkastamassa lampaitaan, haluten kaikki nähdä omin silmin; ja jotta ei ainoakaan onnettomuus, ei ainoakaan epäjärjestys jäisi hänellä huomaamatta, vaelteli hän vain yhden ainoan klerkin saattamana hiippakuntansa syrjäisimmissäkin ja villeimmissä seuduissa kahlaten talvisin tulvivien jokien yli, toisin vuoroin taas kiipeillen jäisiä vuorenkaljamia tai painuen syvälle asumattomien korpien pimentoihin.

Niinpä kerrankin ratsastettuaan koko päivän aamunkoitosta alkaen diakoni Modernuksen kanssa muulin selässä synkkien metsien halki, ilvesten ja sutten ahdistamana, Marmousen vuoriston ikivanhan kuusikorven rinteitä saapui Herran mies illansuussa okaiseen viidakkoon, jossa hänen ratsunsa enää vaivoin ja hitaasti pääsi eteenpäin mutkailevaa tietä. Diakoni Modernus pääsi töin tuskin perässä muuleineen, joka kantoi yhteistä kuormastoa.

Nälän, ja väsymyksen uuvuttamana Herran mies sanoi Modernukselle:

-- Pysähtykäämme, poikani, ja jos sinulla vielä on jälellä vähän leipää ja viiniä, niin syökäämme ehtoo-eineemme tässä, sillä tunnen, etten enää jaksa kauemmaksi, ja sinäkin, vaikka oletkin nuorempi, mahdat olla yhtä väsynyt kuin minä.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, vastasi Modernus, minulla ei ole enää pisaraakaan viiniä eikä murentakaan leipää, sillä olen tien varrella teidän käskystänne jaellut kaikki pois ihmisille, jotka varmaan olivat vähemmän ravinnon tarpeessa kuin me.

-- Epäilemättä, vastasi piispa, jos pussisi pohjaan olisi vielä jäänyt joitakin tähteitä, olisimme me ne ilolla ottaneet vastaan, sillä soveliasta ja kohtuullista on, että ne, jotka kirkkoa hallitsevat, elävät niistä muruista, jotka köyhiltä liikenevät. Mutta koska sinulla ei enää ole mitään, niin on Jumala niin sallinut, ja varmasti hän tällä toimenpiteellään tarkoittaa meidän etuamme ja parastamme. Mahdollista on, että hän salaa meiltä ainiaaksi tämän hyväntyönsä tarkoitusperän; mahdollista on myös, että hän piankin on sen meille selvittävä. Sitä odotellessamme ei meillä ole muuta neuvoa kuin painaa eteenpäin, siksi kunnes löydämme jostakin mansikoita ja sinivatukoita ravinnoksemme ja ruohoa muuleillemme, sitten näin itseämme vahvistettuamme voimme paneutua levolle lehtivuoteelle.

-- Kuten haluatte, herra piispa, vastasi Modernus hoputtaen eteenpäin uupunutta ratsuaan.

He vaelsivat koko yön ja osan aamupäivää.

Kun he pitkän aikaa olivat kivunneet jyrkkää vuorenrinnettä, saapuivat he odottamatta metsän laitaan ja näkivät jalkojensa alla taivaan kaartaman tasangon, jota halkoi neljän tien hämäriin häipyvät, kelmeät viivat. He valitsivat vasemman puoleisen, joka oli vanhaa roomalaista perua, kauppiaiden ja pyhiinvaeltajien muinainen reitti, mutta nyt autiona, sillä sota oli raivonnut pitkän aikaa näillä seuduin Vervignolea. Taivaalle kasaantui paksuja pilviä, joiden tieltä linnut pakenivat; tukehduttava ilma painosti väritöntä ja mykkää maata; taivaanrannan valojuovat värisivät. Äkkiä raju tuulenpuuska taivutti puiden latvat, oksat rasahtivat ja ruoskittu lehvistö huoahti raskaasti. Ukkonen jyrähti ja alkoi putoilla suuria sadepisaroita.

Pyrkiessään siinä myrskyn kourissa ukonnuolien risteilemää ja vesivirtana ryöppyävää tietä eteenpäin huomasivat he äkkiä salamain valossa erään talon, johon oli ripustettu tammenoksa vieraspidon merkiksi. He pysähdyttivät ratsunsa.

Majatalo näytti autiolta; kuitenkin riensi isäntä heitä vastaan, nöyrin ja samalla töykein elein, suuri puukko vyöllään, sekä kysyi, mitä he tahtoivat.

-- Katon päämme päälle ja palasen leipää sekä palan painimeksi tilkan viiniä, vastasi piispa, sillä me olemme uuvuksissa ja kylmän kontistamat.

Sillä välin kun isäntä meni kellariin viiniä laskemaan ja Modernus kuljetti muuleja talliin, pyhä Nikolaus istuen lieden hiipuvan hiilloksen ääressä antoi katseensa kiertää savuttunutta tupaa. Pöly ja lika peitti kaikki rahit ja arkut; hämähäkit kehräsivät seittejään homehtuneiden kattoparrujen väliin, joista riippui pieniä sipulinippuja. Eräässä pimeässä nurkassa pullisteli suuri suolatiinu rautavanteista kupuaan.

Tuohon aikaan sekaantuivat pahat henget vielä ihmisten jokapäiväiseen elämään paljon enemmän kuin nykyään. Ne kävivät vieraisilla taloissa, kyyrysillään suolavakoissa, voipytyissä tai jossakin muussa piilopaikassa ne vakoilivat ihmisiä vaanien sopivaa tilaisuutta johdattaakseen heitä kiusaukseen ja pahuuteen. Myöskin enkelit ilmestyivät siihen aikaan useammin ihmisille.

Niinpä siis eräskin pähkinän kokoinen piru, joka piileksi kekäleiden lomissa, otti puheenvuoron ja sanoi pyhälle piispalle:

-- Silmäilkäähän vähän tuota suolatiinua, isäni; se maksaa kyllä sen vaivan. Se on paras suolatiinu koko Vervignolessa. Se on kaikkien tiinujen esikuva ja ihanne. Kun tämän talon isäntä, herra Garum, sai sen taitavan tynnyrimestarin käsistä, höysti hän sen hyvillä tuoksuilla, katajanmarjoilla, ajoruoholla ja rosmariinilla. Herra Garumilla ei ole toista sen veroista, se on hänen paras apulaisensa silloin, kuin hän juoksuttaa veren pois lihasta, poistaa siitä luut ja suurella huolella, tarkkuudella ja hellyydellä leikkelee sen kappaleiksi sekä upottaa ne suolaliemen höysteisiin, jotka estävät sen pahenemasta ja antavat sille hienon maun. Suolaveden maustamiseen, tehostamiseen, kuorimiseen, valuttamiseen ei voisi mistään saada erinomaisempaa hinkaloa. Maistakaahan vain siihen säilytettyä suolalihaa, isäni, ja te nuolette sormianne; maistakaa tuota suolapaistia, Nikolaus, niin onpa teillä sitten jotakin kehuttavaa.

Mutta näistä sanoista ja etenkin äänestä, jolla ne lausuttiin (se sirisi niinkuin saha) pyhä piispa tunsi olevansa tekemisissä herjan hengen kanssa. Hän teki ristinmerkin ja heti tuo pieni paholainen halkesi hirvittävällä paukkeella, aivan kuin kastanja, joka halkaisemattomana heitetään tuleen, jättäen jälkeensä inhoittavan katkun.

Ja samassa ilmestyi Nikolauksen eteen taivaallinen, kirkkautta säteilevä enkeli, joka lausui:

-- Nikolaus, sinä Herralle mieluinen mies, tiedä siis, että tuossa tiinussa on jo seitsemän vuotta maannut kolme pientä lasta. Majatalon isäntä Garum paloitteli nuo armaat lapsukaiset ja pani heidät suolaan ja höysteliemeen. Nouse, Nikolaus, ja rukoile, että he jälleen heräisivät eloon. Sillä jos sinä pidät esirukouksen heidän puolestaan, oi korkea piispa, niin Herra, joka rakastaa sinua, on antava heidät takaisin elämälle.

Tämän puheen aikana Modernus astui sisälle tupaan, mutta hän ei nähnyt enkeliä eikä kuullut mitä hän sanoi, sentähden että hän ei ollut tarpeeksi pyhä seurustellakseen taivaallisten henkien kanssa.

Enkeli sanoi vielä:

-- Nikolaus, Jumalan poika, laske kätesi suolatiinun päälle ja nuo kolme pientä lasta heräävät kuolleista.

Silloin autuas Nikolaus kauhun, säälin, pyhän innon ja toivon täyttämänä ylisti Jumalaa, ja kun majatalon isäntä astui sisään viiniruukku kummassakin kädessään, huusi pyhimys hänelle jylisevällä äänellä:

-- Garum, avaa suolatiinu!

Tämän kuultuaan Garum pudotti kauhuissaan käsistään molemmat viiniruukut.

Ja pyhä piispa Nikolaus levitti kätensä ja sanoi:

-- Lapset, nouskaa!

Silloin suolatiinu kohotti kantensa ja kolme poikaa astui sieltä esiin.

-- Lapset, sanoi heille piispa, ylistäkää Jumalaa, joka minun kätteni kautta on pelastanut teidät suolatiinusta.

Ja kääntyen majatalon isännän puoleen, joka värisi koko ruumiiltaan, hän sanoi:

-- Julma mies, tässä ovat ne kolme lasta, jotka sinä niin kurjalla tavalla surmasit. Suokoon taivas, että oppisit kammoamaan rikostasi ja katuisit, jotta Jumala antaisi sinulle anteeksi!

Kauhun valtaamana isäntä silloin pakeni syöksyen ulos salamoivaan rajuilmaan.

II.

Pyhä Nikolaus syleili noita kolmea lasta tehden heille lempeitä kysymyksiä sen kurjan kuoleman johdosta, jonka he olivat saaneet kärsiä. He kertoivat silloin, että Garum oli tavoittanut heidät, kun he olivat kuljeskelleet kedoilla; hän oli viekoitellut heidät majataloon, oli juottanut heille viiniä ja surmannut heidät, sillaikaa kun he nukkuivat.

Heillä oli vielä samat riekaleet yllään kuin murhapäivänäänkin ja he olivat vielä kuolleista herättyäänkin pelokkaan ja hurjistuneen näköisiä. Vanhin noista kolmesta, Maxime, oli erään mielipuolen naisen poika, joka aasin selässä seurasi sotamiehiä sotaan. Eräänä yönä putosi hän siitä korista, jossa nainen häntä kantoi, ja jäi hyljättynä tielle makaamaan. Siitä asti oli hän elellyt omin neuvoin rosvoilemalla. Hennoin lapsista, Robin, tuskin enää muisti vanhempiaan, ylämaan talonpoikia, jotka ollen joko liian köyhiä tai saitoja elättämään häntä olivat jättäneet hänet metsään. Sulpice, kolmas poika, ei tietänyt mitään syntyperästään, mutta eräs pappi oli opettanut hänelle aapisen taidon.

Myrsky oli tyyntynyt. Keveässä ja läpikuultavassa ilmassa lintuset tervehtivät toisiaan äänekkäin viserryksin. Maa vihersi ja hymyili. Modernus oli tuonut esiin muulit, piispa Nikolaus nousi omansa selkään ja kääri Maximen vaippaansa; diakoni nosti satulaan Sulpicen ja Robinin ja täten he lähtivät matkaamaan kohti Trinqueballen kaupunkia.

Tie kulki viljavainioiden, viinitarhojen ja niittyjen halki. Matkan varrella suuri ja pyhä Nikolaus, joka jo tunsi rakastavansa näitä lapsia kaikesta sydämestään, kyseli heiltä kaikenlaista heidän ikäänsä sopivaa asettaen kysymyksensä erittäin helppoon muotoon, kuten esim.: "Paljonko on viisi kertaa viisi?" tai "Mitä on Jumala?" Hän ei saanut tyydyttäviä vastauksia. Mutta moittimatta millään tavoin heitä tästä tietämättömyydestä hän vain heidän huomaamattaan koetti vähitellen kirkastaa sitä parhaiden kasvatusopillisten sääntöjen mukaan.

-- Modernus, sanoi hän, me opetamme heille ensin niitä totuuksia, jotka ovat välttämättömiä heidän autuudelleen, toiseksi vapaita taiteita ja etenkin säveltaidetta, jotta he voisivat laulaa Herran ylistystä. Soveliasta on myös opettaa heille retoriikkaa, filosofiaa ja ihmisten, eläinten ja kasvien historiaa. Tahdon, että he tutkivat juuri eläinten tapoja ja sisäistä rakennetta, sentähden että ne ihmeteltävän täydellisyytensä kautta kuuluuttavat Luojan kunniaa.

Kunnianarvoisa piispa oli tuskin lopettanut tämän puheensa, kun muuan talonpoikaisvaimo tuli heitä vastaan tietä pitkin vetäen päitsistä jälessään vanhaa tammaa, joka oli niin kovasti kuormattu haloilla, että sen polvet vapisivat ja että se joka askeleella kompasteli.

-- Voi, huokasi suuri ja pyhä Nikolaus, tuossa on hevos-raukka, joka raataa yli voimain. Se on onnettomuudekseen saanut kovat ja väärämieliset haltijat. Ei koskaan tule mitään eläimiä rääkätä liialla kuormalla, ei edes vetojuhtiakaan.

Nämä sanat kuultuaan nuo kolme poikaa purskahtivat nauruun. Piispa kysyi heiltä, mille he niin kovasti nauroivat:

-- Sentähden että... sanoi Robin.

-- Siksi... sanoi Sulpice.

-- Me nauramme, sanoi Maxime, sille, että te pidätte tammaa hevosena. Ette huomaa niissä mitään eroitusta, joka kumminkin on erittäin näkyvää laatua. Te ette siis älyä elukoista niin mitään.

-- Luulenpa, sanoi Modernus, että näille lapsille ensin on opetettava säädyllisyyttä.

Jokaisessa kaupungissa, kauppalassa, kylässä, töllissä ja linnassa, jonka kautta he kulkivat, pyhä Nikolaus näytti asukkaille suolatiinusta pelastamiaan lapsia ja kertoi siitä suuresta ihmetyöstä, jonka Jumala oli tehnyt hänen välityksellään, ja kaikki ihmiset iloitsivat ja siunasivat häntä siitä.

Trinqueballen väestö, joka postintuojain ja matkustavain kautta sai tiedon tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, samosi suurin joukoin paimentaan vastaan levitellen kalliita mattoja ja kylväen kukkia hänen tielleen. Silmät kyynelissä katselivat kaupungin asujamet noita kolmea suolatiinusta vapautettua uhria ja toivottivat heille siunausta. Mutta nuo lapsi-raukat eivät osanneet muuta kuin nauraa ja näyttää kieltään; ja tällä tempulla he vielä enemmän herättivät katsojissa sääliä ja ihailua, koska se oli selvä merkki heidän viattomuudestaan ja kurjuudestaan.

Pyhällä Nikolaus-piispalla oli orpo veljentytär nimeltä Miranda, joka juuri oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja joka oli hänelle rakkaampi kuin silmien valo. Muuan kunnon leskirouva nimeltä Basine kasvatti häntä hurskaudessa ja hyvissä tavoissa ja tietämättömänä kaikesta pahasta. Tälle naiselle uskoi piispa noiden kolmen, ihmeen avulla pelastuneen lapsen hoivaamisen. Leskeltä ei puuttunut arvostelukykyä. Hyvin pian hän huomasi, että Maximen tunnusmerkillinen ominaisuus oli rohkeus, Robinin varovaisuus ja Sulpicen ajatuskyky, ja hän koetti heissä parhaansa mukaan vahvistaa näitä hyviä ominaisuuksia, jotka ihmissuvulle ominaisen turmeluksen vuoksi joka hetki pyrkivät väärentymään ja kääntymään pahempaan päin; sillä Robinin neuvokkuus muuttui helposti teeskentelyksi ja kätki kuoreensa vaarallisia haluja; Maxime sai raivokohtauksia, ja Sulpice esitti usein itsepintaisesti vääriä mielipiteitä mitä tärkeimmistä asioista. Muuten he olivat niinkuin muutkin lapset: ryöstivät linnunpesiä, varastivat hedelmiä puutarhoista, kiinnittivät keittoastioita koirien häntiin, kaatoivat mustetta vihkivesi-maljoihin ja piiloittivat pistäviä esineitä Modernuksen vuoteeseen. Öisin he lakanoihin kääriytyneinä kävelivät puujaloilla puutarhoissa ja säikyttivät puolikuolleiksi sulhastensa sylissä kuhertelevat palvelustytöt. He varustivat terävillä piikeillä sen tuolin istuimen, jota rouva Basine tavallisesti käytti, ja kun hän istuutui siihen, riemuitsivat he hänen tuskastaan ja siitä hämmingistä, mihin hän joutui, kun hänen kaikkien nähden täytyi kiireen kautta lennättää kätensä loukkaantuneen paikan suojaksi, sillä eihän hän toki mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut rikkoa sopivaisuuden ja kainouden sääntöjä.

Tämä rouva ei herättänyt heissä, huolimatta ijällisyydestään, minkäänlaista rakkautta tai pelkoa. Robin nimitti häntä vanhaksi vuoheksi, Maxime vanhaksi koniksi ja Sulpice Bileamin aasiksi. Myöskin he kaikilla tavoin kiusasivat pikku Mirandaa, he ryvettivät hänen kauniit pukunsa, tyrkkäsivät hänet nenälleen kivikkoon. Kerran he upottivat hänen päänsä kaulaa myöten siirappitynnyriin. He opettivat häntä istumaan kahdenreisin aitojen päällä ja kiipeilemään puissa, mikä oli kaikkea muuta kuin sopivaa hänen sukupuolelleen; he opettivat hänelle myös kaikenlaisia temppuja ja sananparsia, jotka olivat suorastaan hollituvasta kotoisin ja haiskahtivat suolatiinulle. Hänkin nimitti heidän esimerkkiään seuraten tuota kunnianarvoista rouva Basinea vanhaksi vuoheksi ja vieläpä lisäksi, kiinnittäen koko huomionsa vain yhteen ainoaan ruumiinosaan, vuohen pyllyksikin. Mutta muuten hän pysyi täydellisessä viattomuuden tilassa. Hänen sielunsa puhtaus oli moitteeton.

-- Olen iloinen siitä, sanoi pyhä piispa Nikolaus, että olen voinut auttaa nämä lapset pois suolatiinusta tehdäkseni heistä hyviä kristityitä. Heistä tulee uskollisia Jumalan palvelijoita ja heidän ansionsa luetaan minunkin hyväkseni.

Tapahtui sitten eräänä kevätpäivänä kolme vuotta heidän ylösnousemuksensa jälkeen, että kun lapset, jotka jo olivat suuria ja hyvinvoipia, kaikin kolmisin leikkivät virran partaalla, niin Maxime hetkellisessä vihanpuuskassa ja koppavaa luonnettaan seuraten heitti veteen diakoni Modernuksen, joka jäi riippumaan raidan oksaan apua huutaen. Robin lähestyi häntä, oli ojentavinaan hänelle kätensä, mutta riuhtasikin samalla irti hänen sormuksensa ja katosi niine hyvineen.

Virran partaalla Sulpice sillä välin katseli rauhallisesti tätä näkyä kädet ristissä rinnalla ja sanoi:

-- Modernus saa surkean lopun. Näen kuusi paholaista, jotka yölepakon hahmossa lentelevät hänen ympärillään valmiina sieppaamaan suuhunsa hänen sielunsa.

Kun rouva Basine ja Modernus ilmoittivat pyhälle piispalle tästä vakavasta tapahtumasta, tuli hän hyvin murheelliseksi ja huokaili syvään.

-- Näitä lapsia, sanoi hän, ovat arvottomat vanhemmat huonosti kohdelleet ja he ovat kasvaneet kärsimyksessä. Heidän ylenmääräinen onnettomuutensa on aiheuttanut heidän luonteensa epämuodostuksen. Heidän vikojaan täytyy siis kohentaa pitkämielisellä kärsivällisyydellä ja muuttumattomalla lempeydellä.

-- Herra piispa, vastasi Modernus, joka aamupuvussaan ja yömyssyssään värisi kuumeen kynsissä ja aivasteli lakkaamatta, sillä hän oli pahasti kylmettynyt tuossa kylvyssään, voi kyllä olla mahdollista, että heidän pahuutensa johtuu heidän vanhempiensa pahuudesta. Mutta kuinka selitätte te, isäni, sen seikan, että tuo huono kohtelu on kasvattanut kussakin erilaisia paheita, aivan vastakkaisia, ja että tuo hoidon puute ja irtolaisuus, jossa he elivät ennenkuin heidät pistettiin suolatiinuun, on tehnyt yhden himokkaaksi, toisen väkivaltaiseksi ja kolmannen harhanäkijäksi? Ja tuo viimeksimainittu huolestuttaisi minua teidän sijassanne, herra piispa, kaikista enimmin.

-- Jokainen näistä lapsista, vastasi piispa, on horjahtanut juuri heikoimmalta kohdaltaan. Huono kohtelu on turmellut heidän sielunsa osat juuri niiltä paikoin, joissa oli vähiten vastustuskykyä. Koettakaamme parantaa niitä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen, jotta emme lisäisi heissä pahan valtaa, sensijaan että sitä vähentäisimme. Lempeys, suvaitsevaisuus ja pitkämielisyys ovat ainoat keinot, joita yleensä voi käyttää ihmisten valistamiseksi, harhauskoisia tietysti lukuunottamatta.