Part 2

Muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun hra de Montragoux oli luopunut kuudennesta vaimostaan ja paikkakuntalaisilla oli enää vain hämärä muisto niistä koti-onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet tuon hyvän herran taloa. Ei tiedetty, mihin hänen vaimonsa olivat joutuneet ja iltaisin juteltiin niistä kylällä tarinoita, jotka saattoivat nostaa hiukset pystyyn päässä; toiset uskoivat niihin, toiset eivät. Tähän aikaan muuan vanhahko leski, rouva Sidonie de Lespoisse, asettui lapsineen asumaan La Motte-Gironin kartanoon, joka, linnuntietä laskien, oli kahden penikulman päässä Les Guillettesin linnasta. Mistä hän tuli ja mikä oli ollut hänen miehensä, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Jotkut luulivat kuulleensa, että mies oli ollut jossakin virassa Savoiessa tai Espanjassa; toiset sanoivat, että hän oli kuollut Intiassa; monet kuvittelivat, että hänen leskensä omisti suunnattomia maa-alueita, muutamat sitä kuitenkin kovin epäilivät. Joka tapauksessa hän vietti komeaa elämää ja piti La Motte-Gironissa kutsuja koko paikkakunnan aatelistolle. Hänellä oli kaksi tytärtä. Vanhempi Anne, joka jo oli lähellä Kyöpelinvuorta, oli aika ovela peijooni. Nuorempi Jeanne, joka juuri oli päässyt naimis-ikään, kätki viattoman ulkokuorensa alle paljon varhaiskypsää elämän kokemusta. Rouva de Lespoissella oli myös kaksi poikaa, joista toinen oli kahdenkymmenen, toinen kahdenkymmenen kahden ikäinen, molemmat kauniita ja soreavartaloisia; toinen heistä oli rakuuna, toinen muskettisoturi. Voisinpa vielä väittää, nähtyäni hänen arvomerkkinsä, että jälkimmäinen oli musta muskettisotilas. Sitä ei voinut huomata, kun hän kulki jalan, sillä mustat muskettisotilaat erosivat harmaista ei vaatetuksensa värin, vaan hevostensa loimen kautta. Molemmat, niin toiset kuin toisetkin, käyttivät kultaisilla nauhoilla reunustettua sinistä virkanuttua. Rakuunat taaskin tunnettiin eräänlaisesta karvamyssystä, jonka tupsu riippui keikailevasti korvallisella. Rakuunoilla oli yleensä lurjuksen maine, kuten laulussakin sanotaan:

Jo rakuunat saapuvat tuolta, nyt, äiti, kiiruusti pois!

Mutta Hänen Majesteettinsa molemmista rakuunarykmenteistä olisi turhaan saanut etsiä niin suurta irstailijaa, niin halpamaista hännystelijää ja riiviötä kuin mitä oli Cosme de Lespoisse. Hänen veljensä oli häneen verraten aivan kunnon poika. Pierre de Lespoisse, joka oli peluri ja juoppo, miellytti naisia ja voitti korttipelissä; ne olivat yleensä ainoat elinkeinot, mitkä hän tunsi.

Rouva de Lespoisse, heidän äitinsä, vietti La Motte-Gironissa komeaa elämää ainoastaan viedäkseen ihmisiä valon taakse. Todellisuudessa hänellä ei ollut mitään ja hän oli velassa irtohampaitaan myöten. Hänen koristeensa, irtaimistonsa, vaununsa, hevosensa, palvelijansa, kaikki oli lainattu parisilaisilta koronkiskureilta, jotka uhkasivat ottaa ne takaisin, ellei hän pian naittaisi tyttäriään jollekin rikkaalle herralle, ja tuo kunnon Sidonie odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä talonsa tyhjänä ja itsensä puilla paljailla. Koskapa hänellä oli kiire löytää itselleen vävy, oli hän heti iskenyt silmänsä hra de Montragoux'hun, jonka hän arvioi yksinkertaiseksi, helposti petettäväksi, hyvin lempeäksi ja kaikessa ulkonaisessa juroudessaan ja karuudessaan hyvin alttiiksi rakkaudelle. Hänen tyttärensä olivat mukana hänen juonessaan ja joka kerta kohdatessaan ritarin, pommittivat he Siniparta-raukkaa sydämeen asti tunkevilla katseillaan. Hän antautui varsin pian molempien neiti de Lespoissein vastustamattomille suloille. Unohtaen valansa hän ei enää muuta toivonut kuin päästä naimisiin jommankumman kanssa, sillä hänen mielestään olivat molemmat yhtä kauniita. Jonkun verran viivyteltyään, joka johtui vähemmän epäröimisestä kuin ujoudesta, hän lähti komealla saattueella La Motte-Gironiin ja esitti avioliittotarjouksensa rouva de Lespoisselle, jättäen hänen päätettäväkseen, kumman tyttärensä hän tahtoisi hänelle antaa. Rouva Sidonie vastasi hänelle kohteliaasti, että hän piti ritaria suuressa arvossa ja salli hänen kosia sitä neiti de Lespoissea, joka häntä enemmän miellytti.

-- Koettakaa valloittaa hänet, herra, sanoi hän, ja minä olen ensimäinen iloitsemaan menestyksestänne.

Tehdäkseen lähempää tuttavuutta Siniparta kutsui Anne ja Jeanne de Lespoissen sekä heidän äitinsä, veljensä ynnä lukuisan joukon muita naisia ja aatelisherroja pariksi viikoksi Les Guillettesin linnaan. Tällä ajalla pantiin toimeen yhtämittaisia huvi-, metsästys- ja kalastusretkiä, tanssiaisia, kemuja ja juhla-aterioita ja kaikenlaisia huvituksia.

Muuan nuori herra, jonka neidit de Lespoisse olivat tuoneet mukanaan, ritari de la Merlus, järjesti metsästysretket. Siniparralla oli kauneimmat ajokoirat ja kauneimmat metsästysaseet koko paikkakunnalla. Naiset kilpailivat hirvenajo-menoissa miesten kanssa. Aina ei hätyytetty otusta, mutta metsästäjät ja metsästäjättäret harhaantuivat metsään parittain, kohtasivat toisensa ja häipyivät jälleen näkymättömiin. Ritari de la Merlus hävisi mieluimmin yhdessä Jeanne de Lespoissen kanssa ja kaikki palasivat vasta pimeän tullen linnaan, vielä täynnä seikkailujensa huumaa ja tyytyväisinä päiväänsä. Tehtyään muutaman päivän huomioita tuo kunnon ritari de Montragoux asetti ehdottomasti etusijalle Jeannen, sisarista nuorimman, joka oli tuoreempi, mikä ei suinkaan merkitse sitä, että hän myös olisi ollut kokemattomampi. Hän ilmaisi peittelemättä mieltymyksensä, jossa ei ollutkaan mitään salattavaa, koska sillä oli kunnialliset tarkoitusperät, ja sitäpaitsi oli Siniparta suora ja mutkaton mies. Hän mielisteli tätä nuorta neitiä parhaansa mukaan, tosin hän ei puhunut paljon, koska ei ollut sellaiseen tottunut, mutta hän katseli häntä silmät peloittavasti pyörien päässä ja vetäen hartiainsa takaa sellaisia huokauksia, että ne olisivat voineet kaataa tammen. Väliin hän pärähti nauramaan ja silloin kaikki astiat helisivät ja ikkunaruudut tärisivät. Hän oli ainoa koko seurasta, joka ei huomannut, miten ahkerasti ritari de la Merlus seurusteli rouva de Lespoissen nuoremman tyttären kanssa, tai jos hän sen huomasikin, ei hän nähnyt siinä mitään pahaa.

Hänen naistuntemuksensa ei ollut kyllin suuri kylvääkseen epäilystä hänen mieleensä eikä hän voinut rahtuistakaan epäillä sitä, jota hän rakasti. Minun isoäidilläni oli tapana sanoa, että elämän kokemuksesta ei ole mitään hyötyä ja että ihminen pysyy sinä, mitä hän on. Luulenpa, että hän oli oikeassa, ainakaan ei tämä tositarina, jonka kerron tässä, ole omiaan tekemään tyhjäksi hänen sanojaan.

Nämä Siniparran juhlat olivat harvinaisen komeat. Pimeän tullen valaisivat tuhannet soihdut linnan edessä olevaa nurmimattoa, ja pöydät, joita fauneiksi ja metsänneidoiksi puetut tarjoilijat ja tarjoilijattaret palvelivat, notkuivat maan ja metsien herkullisimmista antimista. Soittoniekat helkyttelivät lakkaamatta kauniita säveleitä. Juhla-aterian lopulla tulivat koulun opettaja ja opettajatar kylän poikien ja tyttöjen kanssa pitoväen luo kunniakäynnille ja lukivat tervehdyssanat ritari de Montragoux'lle ja hänen vierailleen. Eräs tähdistälukija piippalakki päässä ennusteli naisille ja ilmoitti heille heidän tulevat rakkausseikkailunsa käsien viivoista. Siniparta juotti kaikkia vasallejaan ja jakoi omin käsin leipää ja lihaa köyhille perheille.

Kello kymmenen aikaan illalla vetäytyi seurue yön kastetta peläten lukemattomilla kynttilöillä valaistuihin huoneisiin, joissa oli pöytiä kaikenlaisia pelejä varten: siinä jos jonkinlaiset nikkari-, biljardi-, _reversi-, troumadame-, tourniquet-, portique-, bête, boca-, brelan-, trictrac-, bassette-, calbas-_ [useimmat yllämainituista peleistä ovat ranskalaisia uhkapelejä. Suom. huom.], shakki- ja noppapelit. Siniparralla oli jatkuvasti huono onni näissä peleissä, joissa hän menetti joka yö suuria summia. Ainoa, mikä häntä lohdutti tässä yhtämittaisessa vastoinkäymisessä, oli nähdä rouvasväki de Lespoissen voittavan paljon rahaa. Jeanne, joka koko ajan pelasi yhdestä tuumin ritari de la Merlusn kanssa, kahmaisi itselleen kokonaisia kultavuoria. Rouva de Lespoissen molemmat pojat tekivät myös hyviä kauppoja reversi- ja bassette-pelissä; mitä suurempi uhkapeli, sitä varmemmin he voittivat. Pelaamista jatkettiin hyvin myöhään yöhön.

Näiden suurenmoisten pitojen aikana ei nukuttu laisinkaan ja, kuten vanhimman Siniparta-tatinan tekijä kertoo, "pitkin yötä tehtiin kaikenlaisia kujeita toinen toisilleen". Nämä hetket olivat monelle vuorokauden suloisimmat, sillä leikin varjolla saattoivat ne, jotka tunsivat hellempiä tunteita toisiaan kohtaan, pimeän suojissa lymytä jonkun makuukammion soppeen. Ritari de la Merlus esiintyi milloin pirun, milloin kummituksen tai suden hahmossa säikyttääkseen nukkujoita, mutta lopuksi hän aina kuitenkin livahti neiti Jeanne de Lespoissen huoneeseen. Hyvää ritari de Montrapoux'takaan ei unohdettu näissä leikeissä. Rouva de Lespoissen molemmat pojat panivat hänen vuoteeseensa syyhypulveria ja polttivat hänen huoneessaan aineita, jotka levittivät inhoittavaa katkua. Tai sitten he asettivat hänen ovenkamanansa päälle täysinäisen vesisangon siten, että tuo kunnon ritari ei voinut avata ovea kumoamatta vesisaavia ylitseen. Lyhyesti sanoen, he tekivät kaikenlaisia hauskoja kepposia, jotka huvittivat seuraa ja jotka Siniparta sieti tavanmukaisella hyvänahkaisuudellaan.

Hän uudisti avioliittotarjouksensa, johon rouva de Lespoisse suostui, vaikkakin hänen sydämensä, kuten hän sanoi, oli särkyä pelkästä ajatuksestakin, että hänen tyttärensä joutuisivat naimisiin. Häät vietettiin La Motte-Gironissa ennen kuulumattomalla upeudella. Neiti Jeanne oli erinomaisen kaunis, hänen pukunsa oli parasta Parisin pitsiä ja tukkansa tuhansilla kiemuroilla. Hänen sisarellaan Annella oli viheriäinen, kullalla kirjailtu samettipuku. Heidän rouva äitinsä puku oli mustilla samettireunuksilla ja helmillä ja timanteilla koristettua kultanypläystä. Hra de Montragoux oli kiinnittänyt mustaan samettipukuunsa kaikki suuret timanttinsa; hän oli erittäin hyväntahtoisen näköinen ja hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja ujouden ilme, joka muodosti miellyttävän vastakohdan hänen siniselle leualleen ja hartiakkaalle olemukselleen. Epäilemättä olivat morsiamen veljet myös sirosti vaatetettuja, mutta ritari de la Merlus ruusunvärisessä, helmillä kirjaillussa samettinutussaan voitti sentään loisteliaisuudessa kaikki muut.

Heti juhlamenojen jälkeen ottivat juutalaiset, jotka olivat morsiamen perheelle ja hänen salarakastelijalleen vuokranneet kaikki nämä kauniit korut ja upeat jalokivet, ne pois ja kyyditsivät ne postivaunuissa takaisin Parisiin.

IV.

Kuukauden ajan hra de Montragoux oli ihmisistä onnellisin. Hän jumaloi vaimoaan ja piti häntä puhtauden enkelinä. Tämä oli kaikkea muuta; mutta taitavammatkin kuin Siniparta-raukka olisivat siinä suhteessa pettyneet aivan yhtä paljon kuin hänkin, siksi kavala ja juonikas oli tuo nainen ja totteli kaikessa kiltisti rouva äitiään, joka oli koko Ranskanmaan ovelin kelmi. Hän asettui asumaan Les Guillettesiin vanhemman tyttärensä Annen, molempien poikainsa Pierren ja Cosmen ja ritari de la Merlus'n kanssa, joka viimeksimainittu nyttemmin joka hetki seurasi rouva de Montragoux'ta kuin varjo. Se kyllä hieman harmitti tuota hyvää aviomiestä, joka olisi tahtonut pitää vaimonsa koko ajan vain itseään varten, mutta hän ei kuitenkaan loukkaantunut siitä ystävyydestä, jota hänen vaimonsa tunsi tuota nuorta aatelismiestä kohtaan, koskapa hän oli sanonut tämän olevan rintaveljensä.

Carles Perrault mainitsee, että kuukauden kuluttua tuosta hääpäivästä Siniparran täytyi lähteä kuusi viikkoa kestävälle matkalle jonkin tärkeän asian vuoksi; mutta hän ei näytä tunteneen tämän matkan syitä ja on epäilty, että se oli tavanmukainen tekosyy, johon mustasukkainen aviomies turvautui yllättääkseen vaimonsa. Asian todellinen laita on aivan toinen: hra de Montragoux lähti Percheen ottaakseen haltuunsa serkkunsa Outarden perinnön, senjälkeen kun kanuunan kuula oli mainehikkaasti kaatanut hänet Dunesin taistelussa juuri hänen pelatessaan noppaa rummun kalvolla.

Lähtiessään pyysi hän vaimoaan parhaansa mukaan huvittelemaan hänen poissaollessaan.

-- Kutsukaa tänne hyviä ystävättäriä, rakas rouva, sanoi hän tälle, ja tehkää huviretkiä heidän kanssaan; pitäkää hauskaa ja syökää hyvin.

Hän antoi hänelle talon avaimet merkiten tällä toimenpiteellä, että vaimo hänen poissaollessaan olisi koko Les Guillettesin hovin ainoa ja ylin valtijatar.

-- Tässä, sanoi hän, ovat molempien suurien huonekaluvarastojen avaimet; tässä sellaisten kulta- ja hopea-astioiden avaimet, joita ei käytetä arkipäivisin, näillä pääsee rahakirstuihin, joissa on minun kultani ja hopeani, näillä jalokivilippaisiin ja tämä on pääavain, joka avaa kaikki huoneustot. Tämä pikkuavain kuuluu siihen huoneeseen, joka on alakerran suuren käytävän päässä; liikkukaa kaikkialla vapaasti.

Charles Perrault väittää, että hra de Montragoux lisäsi:

-- Mutta tuohon pieneen kammioon kiellän teitä menemästä ja olen tässä asiassa niin jyrkkä, että jos kiellostani huolimatta menette sinne, ei vihallani tule olemaan mitään rajoja.

Esittäessään Siniparran sanoina ylläolevan on hänen historioitsijansa tehnyt väärin, kun hän näin ilman muuta on hyväksynyt tämän kertomuksen, jonka rouvasväki de Lespoisse oli pannut liikkeelle rikoksen tapahduttua. Hra de Montragoux asetti sanansa aivan toisin.

Kun hän antoi puolisolleen avaimen tuohon pieneen kammioon, joka ei ollut mikään muu kuin sama onnettomien prinsessojen kammio, josta meillä on ollut tilaisuus jo puhua useampia kertoja, niin hän lausui rakkaalle Jeannelleen sen toivomuksen, että tämä pysyisi poissa eräästä paikasta hänen talossaan, jota hän katsoi kotoiselle onnelleen turmiota tuottavaksi. Sieltähän juuri hänen ensimäinen vaimonsa, ja paras kaikista, oli paennut karhunsa kanssa; siellä oli de Blanche Gibeaumex harjoittanut häntä kohtaan kosolta uskottomuutta; ja loppujen lopuksi oli tuo porfyyripermanto värjääntynyt punaiseksi rikollisen lemmityn verestä. Oliko siis ihme, että tämä kammio herätti hra de Montragoux'n mielessä kaameita muistoja ja turmiollisia aavistuksia?

Se, mitä hän lausui Jeannelle, tulkitsi niitä tunnelmia ja toivomuksia, joita hänen sielussaan liikkui. Täsmälleen näin kuuluivat hänen sanansa:

-- En ole mitään piiloittanut teidän katseiltanne, rakas rouva, ja minusta tuntuu kuin loukkaisin teitä, jos en antaisi haltuunne kaikkia tämän teille kuuluvan talon avaimia. Te voitte siis mennä tuohon pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne. Suonette, rakas rouva, anteeksi tämän kaikeksi onneksi aiheettoman pelkoni, joka johtuu vain huolehtivasta hellyydestäni ja valppaasta rakkaudestani.

Nämä sanat sanottuaan tuo kunnon ritari syleili puolisoaan ja lähti postivaunussa Percheen.

"Naapurittaret ja hyvät ystävättäret, kertoo Charles Perrault, eivät malttaneet odottaa kutsua nuoren rouvan luo, niin kärsimättömiä olivat he näkemään kaikkia talon rikkauksia. Heti he riensivät nuuskimaan kaikki huoneet, kammiot ja komerot; jotka olivat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia; eivätkä he lakanneet ylistelemästä ja kadehtimasta ystävättärensä onnea."

Kaikki historioitsijat, jotka tätä aihetta ovat käsitelleet, lisäävät, että rouva de Montragouxt'a ei lainkaan huvittanut nähdä näitä rikkauksia, niin kärsimätön oli hän avaamaan pikku kammiota. Mikään ei ole enemmän totta, ja kuten Perrault on sanonut "niin kiihkeä oli hänen uteliaisuutensa, että hän, ottamatta yhtään huomioon, että oli sopimatonta jättää seuransa, riensi päätä pahkaa sinne erään pienen salakäytävän kautta ja sellaisella vauhdilla, että oli vähällä taittaa niskansa pari kolme kertaa". Asiaa ei saata epäillä. Mutta erästä seikkaa ei kukaan ole ilmoittanut, nimittäin sitä, että hänellä oli sellainen hätä päästä tuohon kammioon vain siksi, että ritari de la Merlus odotti häntä siellä.

Aina siitä asti, kun hän oli muuttanut Les Guillettesin linnaan, kohtasi hän tuon nuoren aatelismiehen joka päivä ja useimmiten kaksi kertaa päivässä pikku kammiossa vähääkään kyllästymättä näihin kohtauksiin, jotka olivat nuorelle aviovaimolle niin sopimattomia. Ei saata olla epätietoinen Jeannen ja ritarin välisen suhteen laadusta: se oli kaikkea muuta kuin kunniallinen, kaikkea muuta kuin viaton. Jospa se olisikin jäänyt siihen! Jos rouva de Montragoux olisi vain loukannut miehensä kunniaa, niin olisi hän tietenkin saanut osakseen jälkimaailman paheksumisen, mutta ankarinkin moralisti olisi keksinyt siihen lieventäviä asianhaaroja, hän saattaisi puolustaa nuorta vaimoa vetoamalla ajan tapoihin, kaupungin ja hovin esikuviin, huonon kasvatuksen vääjäämättömään vaikutukseen, kevytmielisen äidin neuvoihin, sillä rouva Sidonie de Lespoisse suosi tyttärensä lemmenseikkailuja. Järkevät ihmiset olisivat antaneet hänelle anteeksi hairahduksen, joka on laadultaan liian helläluontoinen ansaitakseen ankaruutta; hänen virheensä olisivat tuntuneet liian tavallisilta ollakseen suuria vikoja, ja kaikki olisivat tuumineet, että hän oli vain tehnyt niinkuin muutkin. Mutta Jeanne de Lespoisse ei tyytynyt riistämään vain miehensä kunniaa, hän tahtoi riistää häneltä hengenkin.

Juuri tuossa pikku kammiossa, jota myös nimitettiin onnettomain prinsessojen kammioksi, päätti Jeanne de Lespoisse eli rouva de Montragoux yhdessä ritari de la Merlusn kanssa uskollisen ja hellän miehensä kuoleman. Myöhemmin hän selitti, että astuessaan tähän suojaan hän näki siellä riippumassa kuuden murhatun naisen ruumiit, joiden hyytynyt veri peitti permantolaatat, ja että tuntiessaan nämä onnettomat Siniparran kuudeksi ensimäiseksi vaimoksi hän oli aavistanut myös sen kohtalon, mikä häntä itseään odotti. Jos tässä on perää, olisihan luullut seinämaalauksia silvotuiksi ruumiiksi ja ollut samanlaisten harhanäkemysten vallassa kuin lady Macbeth. Mutta on paljon luultavampaa, että Jeanne keksi tämän hirvittävän näyn voidakseen kertoa siitä myöhemmin puolustaakseen puolisonsa murhaajia panettelemalla heidän uhriaan. Hra de Montragoux'n murha oli siis sovittu asia. Eräät kirjeet, joita olen silmäillyt, pakoittavat minut uskomaan, että rouva Sidonie de Lespoisse oli mukana salaliitossa. Mitä hänen vanhimpaan tyttäreensä tulee, niin voi sanoa, että hän oli koko koplan sielu. Anne de Lespoisse oli ilkimielisin koko perheestä. Hän pysyi vieraana aistien heikkouksille, siveänä keskellä kotiväkensä irstailua, ei sen vuoksi, että hän olisi pitänyt näitä huvitteluja arvottomina itselleen, vaan senvuoksi, että hän ei nauttinut muusta kuin julmuudesta. Hän pestasi molemmat veljensä Pierren ja Cosmen mukaan tähän yritykseen lupaamalla heille oman rykmentin.

V.

Vielä on meidän tehtävä selkoa, autenttisten ja varmojen todistuksien mukaan, julmimmasta, kavalimmasta ja katalimmasta perherikoksesta, minkä muisto milloinkaan on meille säilyttänyt. Tämä murha, jonka yksityisvaiheita nyt käymme kuvailemaan on verrattavissa ainoastaan siihen, joka tapahtui marraskuun 9:n päivän vastaisena yönä v. 1449, jolloin Guillaume de Flavyn nuori ja hentoinen vaimo Blanche d'Overbreuc murhasi miehensä yhdessä äpärä d'Orbandas'n ja parturi Jean Bocguillonin kanssa. He tukahduttivat Guillaumen pieluksella, löivät hänet haloilla kuoliaaksi ja laskivat veren hänen kaulastaan niin kuin vasikalta. Blanche d'Overbreuc näytti toteen, että hänen miehensä oli päättänyt upottaa hänet, jota vastoin Jeanne de Lespoisse antoi halpamaisten konnien käsiin puolison, joka häntä rakasti. Esitämme tapahtuman kulun niin asiallisesti kuin suinkin.

Siniparta palasi vähän aikaisemmin kuin häntä odotettiin. Tämä on aiheuttanut sen väärän luulon, että hän synkän mustasukkaisuuden ja epäilysten kalvamana tahtoi yllättää vaimonsa. Ollen sopuisa ja luottavainen, oli yllätys, jos hän jotakin sellaista yleensä hankitsi, tietenkin tarkoitettu iloiseksi yllätykseksi. Hänen hellyytensä, hyvyytensä, hänen rattoisan ja rauhallisen ilmeensä olisi luullut liikuttavan julmimpiakin sydämiä. Ritari de la Merlus ja koko tuo de Lespoissen kirottu suku näki siinä vain sitä suuremman mahdollisuuden ottaa hänet hengiltä ja ryöstää hänen rikkautensa, jotka uuden perimyksen kautta vielä olivat lisääntyneet. Hänen nuori vaimonsa otti hänet vastaan hymyilevänä ja avosylin, antoi johdattaa itsensä makuuhuoneeseen sekä oli kaikin puolin tuon kunnon miehen mieliksi. Seuraavana päivänä hän antoi miehelleen takaisin hänelle uskotun avainkimpun. Mutta siitä puuttui onnettomain prinsessain kammion eli toisin sanoen pikku kammion avain. Siniparta kysyi mitä ystävällisesti. Ja jonkun aikaa kaikenlaisilla verukkeilla tätä asiaa viivyteltyään Jeanne antoikin sen hänelle.

Tässä kohden nousee eräs kysymys, jota ei ole mahdollista ratkaista poikkeamatta historian piirtämistä puitteista filosofian epämääräisille liikunta-aloille. Charles Perrault sanoo nimenomaan, että pikku kammion avain oli taika-avain, joka tarkoittaa, että se oli lumottu, noiduttu, varustettu yliluonnollisilla ominaisuuksilla ainakin sen käsityksen mukaan, mikä meillä on luonnonlaeista. Mutta meillä ei ole vastatodistuksiakaan. Tässä on syytä johdattaa mieleen kuuluisan opettajani hra du Clos des Lunesin, Akatemian jäsenen ohjesääntö: "Kun yliluonnollinen näyttäytyy, ei historioitsijan pidä hylkiä sitä." Tahdon siis tässä huomauttaa, mikä oli kaikkien Siniparran vanhojen elämänkertakirjoittajain yhteinen mielipide tästä avaimesta; kaikki vakuuttavat, että se oli taika-avain. Tämä on erittäin tärkeää. Sitäpaitsi ei tämä avain suinkaan ole ainoa ihmiskäden tuotteista, jolla on nähty olevan ihmeteltäviä ominaisuuksia. Vanhoissa tarinoissa on viljalti taikamiekkoja. Arthurin miekka oli lumottu. Jeanne d'Arcin miekka samoin, Jean Chartier'n vääjäämättömän todistuksen mukaan; ja todistukseksi esittää tämä kuuluisa kronikoitsija sen, että kun säilä katkesi, ei sen molempia osia saatu millään yhdistymään, huolimatta siitä, että taitavimmat asesepät panivat parastaan. Victor Hugo puhuu eräässä runoelmassaan noista "noidutuista portaista, jotka menevät sekaisin lakkaamatta". Vieläpä monet tekijät otaksuvat, että on olemassa lumo-ihmisiäkin, jotka voivat muuttaa itsensä susiksi. Emme tässä yritäkään taistella niin elävää ja pysyvää uskoa vastaan emmekä ota päättääksemme, oliko pikku kammion avain noiduttu vai ei, vaan jätämme älykkään lukijan itsensä arvattavaksi, mikä mielipide meillä on siitä, sillä pidättyväisyys ei suinkaan merkitse samaa kuin epävarmuus, joka seikka on sille ansioksi luettava. Mutta kun luemme, että tämä avain oli veressä, silloin täytyy meidän jo lähteä arvostelemaan tekoja ja tilanteita tosiasiain pohjalta ja omalta kannaltamme. Kirjoitetun sanan arvovalta ei voi pakottaa meitä uskomaan tätä. Se ei ollut luinkaan veressä. Verta oli kylläkin vuotanut pikku kammiossa, mutta siitä oli jo kauan. Oli se sitten pesty pois tai kuivunut paikalleen, niin avaimessa sitä ei ollut voinut olla ja se, mitä rikollinen aviovaimo teräksessä luuli veritahraksi, oli vain aamuruskon ruusuisen purppuran kajastusta. Hra de Montragoux huomasi kuitenkin nähdessään avaimen, että hänen vaimonsa oli käynyt pikku kammiossa. Hän ei mitenkään voinut olla panematta merkille, että avain nyt näytti siloisemmalta ja kirkkaammalta kuin hänen antaessaan ja hän käsitti, että tämä kiilto ei voinut tulla muusta kuin käytännöstä.

Se vaikutti häneen tuskallisesti ja hän sanoi nuorelle vaimolleen surullisesti hymyillen:

-- Armaani, olette käynyt pikku kammiossa. Toivokaamme, ettei siitä johdu mitään ikävyyksiä teille eikä minulle! Tuolla huoneella on pahansuopainen vaikutus, jolta olisin tahtonut teidät varjella. Jos se yltäisi teihinkin, olisin aivan lohduton. Suokaa minulle anteeksi, mutta on taikauskoinen, silloin kun rakastaa.