Part 1
SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA
Kirj.
Anatole France
Ranskankielestä suomentanut L. Onerva
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1920.
Suomalainen Kirjapaino Oy, Hämeenlinna.
SISÄLLYS:
Siniparran seitsemän vaimoa Suuren ja Pyhän Nikolauksen ihmetyö
SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA
Luotettavien todistuskappaletten mukaan
I.
Siitä kuuluisasta henkilöstä, jota kansa tavallisesti nimittää Siniparraksi, on olemassa mitä erilaisimpia, eriskummallisimpia ja valheellisimpia käsityskantoja. Vähimmin puolustettavissa lienee sentään se kanta, joka väittää, että tämä aatelismies olisi ollut olennoitu aurinko. Tätä mielipidettä kannatti lämpimästi noin neljäkymmentä vuotta sitten muuan vertailevan jumaluustieteen suunta. Se opetti, että Siniparran seitsemän vaimoa olivat aamuruskoja ja hänen molemmat lankonsa ilta- ja aamuhämäriä vastaten tavallaan Dioskureja, jotka vapauttivat Theseuksen ryöstämän Helenan. Niille, jotka mahdollisesti olisivat taipuvaisia uskomaan tätä, on hyvä johdattaa mieleen, että muuan oppinut kirjastonhoitaja Agenista, Jean-Baptiste Pérès, todisti v. 1817 erittäin uskottavasti, että Napoleoniakaan ei ollut koskaan ollut ja että koko tarina tästä muka niin suuresta sotapäälliköstä oli pelkkä aurinkomyytti. Mutta kaikkein kekseliäimpienkin älyn leikittelyjen uhalla emme kernaasti voi epäillä, etteivätkö Siniparta ja Napoleon todella olisi kerran eläneet.
Erään toisen olettamuksen mukaan, joka ei ole sen paremmin perusteltu, olisi Siniparta sama henkilö kuin se marsalkka de Rais, joka oikeuden tuomitsemana kärsi kuolemanrangaistuksen Nantesin sillalla 26 p:nä lokak. v. 1440. Ryhtymättä tässä hra Salomon Reinachin kanssa tutkistelemaan, oliko tuo samainen marsalkka tosiaankin tehnyt kaikki ne rikokset, joihin hänet tuomittiin syypääksi, vai eivätkö kenties hänen rikkautensa, joita muuan ahne ruhtinas himoitsi, olleet osaltaan jouduttamassa hänen perikatoaan, on kuitenkin ilmeistä, ettei mikään hänen elämänkulussaan muistuta Siniparran tarinaa, joten heitä ei siis voi sekoittaa yhteen eikä tehdä heistä samaa henkilöä.
Charles Perrault, jolla on se ansio, että hän v. 1660 kirjoitti ensimäisen elämäkerran tästä ritarista, joka oli siitä merkillinen, että hän oli ottanut itselleen seitsemän vaimoa, teki hänestä täydellisen konnan ja maailman julmimman ihmisen. Mutta olkoon meidän sallittu epäillä, ellei juuri hänen rehellisiä tarkoitusperiään, niin ainakin hänen tiedonantojensa luotettavaisuutta. Hänellä on saattanut olla ennakkoluuloja kuvaamaansa henkilöä kohtaan. Hän ei olisi ensimäinen historioitsija tai runoilija, jota on huvittanut tehdä kuvauksensa todellisuutta synkemmiksi. Jos olemme saaneet Tituksesta, mikäli tuntuu, sangen ihannoidun muotokuvan, niin näyttää Tacitus sensijaan liiaksi mustanneen Tiberiusta. Macbeth, jonka taru ja Shakespeare ovat kuormittaneet rikoksilla, oli todellisuudessa oikeamielinen ja viisas kuningas. Hän ei lainkaan murhannut kavalasti vanhaa kuningas Duncania. Duncan kaatui jo aivan nuorella ijällään eräässä suuressa taistelussa ja hänet löydettiin seuraavana päivänä kuolleena eräästä paikasta, jota nimitettiin Asesepän Myymäläksi. Tämä kuningas oli saattanut hengiltä useita Gruchnon, Macbethin vaimon sukulaisia. Viimeksimainitun hallitsijan aikana tuli Skotlanti varakkaaksi ja onnelliseksi; hän edisti kauppaa ja häntä pidettiin porvarien suojelijana, kaupunkien todellisena kuninkaana. Klaanien aatelisto ei voinut antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli voittanut Duncanin, eikä myöskään sitä, että hän suojeli käsityöläisiä: se surmautti hänet ja häpäisi hänen muistonsa. Kuolemansa jälkeen tuo hyvä kuningas Macbeth tuli tunnetuksi ainoastaan vihamiestensä kertomusten kautta. Shakespearen nero vakiinnutti heidän valheensa ihmiskunnan tietoisuuteen.
Jo kauan aikaa olin epäillyt, että Siniparta oli samanlaisen onnettoman kohtalon uhri. Kaikki se, mitä minä hänen elämänvaiheistaan näin kerrotuksi, ei vähintäkään vakuuttanut minua eikä tyydyttänyt sitä johdonmukaisuuden ja selvyyden tarvetta, joka minua lakkaamatta kalvaa. Lähemmin asiaa ajateltuani keksin niissä voittamattomia ristiriitaisuuksia. Minulle koetettiin aivan liiaksi paljon uskotella tuon miehen julmuutta, jotta en olisi ruvennut sitä epäilemään.
Nämä aavistukseni eivät pettäneetkään. Tämä vaistomainen selvänäköisyyteni, joka johtui eräänlaisesta ihmisluonnon tuntemuksesta, oli piankin muuttuva eittämättömiin todistuskappaleihin perustuvaksi varmuudeksi. Erään kivenhakkaajan luota Saint-Jean-des Boisssa löysin erinäisiä Sinipartaa koskevia papereita, muun muassa hänen tiliensä pääkirjan ja erään nimettömän valituskirjelmän hänen murhaajiaan vastaan, jota syytelmää syistä, joita en tunne, ei koskaan oltu julkisuudessa esitetty. Nämä asiakirjat vakaannuttivat minua siinä uskossa, että hän oli hyvä ja onneton ja että hänen muistonsa joutui häpeään vain halpamaisten panettelujen vuoksi. Siitä asti olen pitänyt suorastaan velvollisuutenani kertoa hänen tarinansa sellaisena kuin se todellisuudessa oli kuvittelematta lainkaan sellaisen hankkeen saavuttavan menestystä. Tämä tahratun maineen puhdistamis-yritys on säädetty, sen tiedän, joutumaan hiljaisuuteen ja unohdukseen. Mitä mahtaa kylmä ja alaston totuus valheen säkenöiviä lumoja vastaan?
II.
Vuoden 1650:n paikkeilla asusti maatilallaan Compiègnen ja Pierrefondsin välillä rikas aatelismies nimeltä Bernard de Montragoux, jonka esi-isät olivat olleet valtakunnan korkeimmissa viroissa, mutta hän eleli kaukana hovista, siinä hiljaisessa huomaamattomuudessa, joka siihen aikaan verhosi kaiken, mihin ei kuninkaan katse yltänyt. Hänen Les Guillettes-nimisessä linnassaan oli vaikka kuinka paljon kallisarvoisia huonekaluja, kulta- ja hopea-astioita, seinäverhoja ja korukirjailuja, joita hän säilytti lukituissa varastohuoneissa. Kuitenkaan ei hän piiloitellut aarteitaan siitä syystä, että olisi pelännyt niiden käytännössä kuluvan; hän oli päinvastoin hyvinkin runsaskätinen ja antelias. Mutta siihen aikaan oli tavallista, että maaseudun aatelisherrat viettivät hyvin yksinkertaista elämää, söivät palvelusväkensä kanssa samassa pöydässä ja pyörivät pyhäpäivisin tanssissa kylän tyttöjen kanssa. Kuitenkin he erinäisissä tilaisuuksissa panivat toimeen muhkeita juhlia, jotka kokonaan poikkesivat arkielämän vaatimattomuudesta. Sitä varten täytyi heillä olla varastossa paljon kauniita huonekaluja ja kauniita seinäverhoja. Näin oli laita myös herra de Montragoux'n.
Hänen goottilaiseen aikaan rakennettu linnansa kantoi ajan karua leimaa. Ulkoapäin se näytti hyvinkin epäystävälliseltä ja kolkolta suurine tornintynkineen, jotka kuningas Ludvig-vainajan aikaisissa mellakoissa oli sellaisiksi rikottu. Sisältäpäin se näytti hauskemmalta. Huoneet oli koristettu italialaiseen tapaan, samoin alakerran suuri juhlakäytävä, joka ali täynnä kohokuvaveistoksia, maalauksia ja kultauksia.
Tämän käytävän toisessa päässä oli huone, jota tavallisesti nimitettiin "pikku kammioksi." Se on ainoa nimitys, jota Charles Perrault siitä käyttää. Ei haita tietää, että sitä nimitettiin myös onnettomien prinsessojen kammioksi, sentähden että muuan firenzeläinen maalari oli kuvaillut sen seinille eräitä murheellisia tarinoita: Dirken, Auringon tyttären, jonka Antiopen pojat ovat sitoneet härän sarviin; Nioben, joka Sipylen vuorella itkee jumalaisten nuolien lävistämiä lapsiaan; Prokriksen, joka odottaa rintaansa Cephaloksen keihästä. Nämä kuvat vaikuttivat aivan eläviltä ja porfyyrilaatat, joilla huoneen lattia oli kivitetty, näyttivät punoittavan noiden onnettomien naisten verestä. Eräs kammion ikkunoista avautui linnankaivantoon, jossa ei ollut yhtään vettä.
Tallirakennukset, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä linnasta, muodostivat komean rykelmän. Niissä oli pilttuita kuudellekymmenelle hevoselle ja vajoja kahdelletoista kullatulle vaunulle. Mutta Les Guillettesin pääviehätyksenä olivat kuitenkin sen kanavat ja metsät, jotka laajalti ympäröivät hovia, tarjoten tilaisuuden kalastuksen ja metsästyksen huveihin.
Useimmat seudun asukkaista eivät tunteneet herra de Montragoux'ta muulla kuin Siniparran nimellä. Totta tosiaankin, hänen partansa oli sininen, mutta se oli sininen vain siksi, että se oli musta, ja ainoastaan sentähden että se oli musta, oli se sininen. Ei tule kuvitella herra de Montragoux'ta minkään sellaisen hirvittävän kolmipäisen Typhonin kaltaiseksi, jollaisen esimerkiksi voi nähdä Ateenassa nauravan kolmeen indigoväriseen partaansa. Me pääsemme paljon lähemmäksi totuutta, jos vertaamme Les Guillettesin herraa joihinkin tuollaisiin näyttelijöihin tai pappeihin, joiden vasta-ajetut posket vivahtavat siniseen. Herra de Montragoux ei käyttänyt suippokärkistä partaa niinkuin hänen iso isänsä kuningas Henrik II:n hovissa; ei myöskään viuhkapartaa kuten hänen vaarinsa isoisä, joka kaatui Marignanon taistelussa. Samoin kuin hra de Turennellä oli hänelläkin vain viikset ja leukaparta; hänen poskensa kuulsivat siniseltä; mutta sanottakoon siitä mitä tahansa, niin ei se laisinkaan rumentanut tuota kunnon ritaria eikä pelottanut ketään. Hän vaikutti sen kautta ainoastaan miehekkäämmältä ja jos se tekikin hänet vähän jylhän näköiseksi, niin eivät naiset häntä suinkaan sen vuoksi vihanneet. Bernard de Montragoux oli hyvin kaunis mies, kookas, leveäolkainen, roteva ja rehevä, vaikkakin maalaismallinen ja paremmin kotonaan metsissä kuin kaduilla ja salongeissa. Tosin hän ei kuitenkaan miellyttänyt naisia siinä määrin kuin täten rakennetun, rikkaan miehen olisi luullut tekevän. Siihen oli syynä hänen ujoutensa, se juuri, eikä hänen partansa. Hän tunsi naisiin nähden vastustamatonta vetovoimaa ja samalla voittamatonta pelkoa. Hän pelkäsi heitä yhtä paljon kuin rakasti. Siinä kaikkien hänen vastoinkäymistensä pohjimmainen syy ja alkujuuri. Nähdessään jonkun naisen ensimäistä kertaa, olisi hän mieluummin kuollut kuin voinut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa, ja oli tämä nainen hänelle kuinka mieluinen tahansa, vaikeni hän hänen edessään kuin muuri; hänen tunteistaan puhuivat ainoastaan hänen silmänsä, joilla hän mulkoili vallan kauhistavasti. Tämä ujous teki hänet alttiiksi monenlaisille ikävyyksille, pääasiallisesti siksi, että se esti häntä solmimasta kunniallista liittoa vaatimattomien ja säädyllisten naisten kanssa ja heitti hänet aseettomana uhrina kaikkein rohkeimpien ja yritteliäimpien saaliiksi. Siitä koitui hänen elämänsä onnettomuus.
Jo varhain oli hän jäänyt orvoksi, ja työnnettyään noilla häveliäisyyden ja kauhun tunteilla, joita hän ei kyennyt voittamaan, pois luotaan ne edulliset ja sangen arvokkaat avioliittomahdollisuudet, mitä hänelle oli tarjoutunut, nai hän erään neiti Colette Passagen, joka hiljattain oli asettunut asumaan seudulle ansaittuaan jonkun verran rahaa valtakunnan kylissä ja kaupungeissa karhua tanssittamalla. Hän rakasti tätä kaikella kyvyllään ja voimallaan. Ja ollaksemme oikeudenmukaisia, täytyy meidän myöntää, että Colettella oli millä miellyttää, tuollainen kuin oli roteva ja hyllyvärintainen; hipiäkin oli hänellä vielä jotensakin tuores, vaikkakin ulkoilmassa ahavoitunut. Ylhäisen naisen asema tuotti hänelle ensin suurta hämmästystä ja iloa; hänen sydäntään, joka ei ollut paha, liikutti noin korkeassa arvossa olevan ja noin muhkearakenteisen aviomiehen hyvyys, tämä kun oli alamaisin kaikista palvelijoista ja rakastunein kaikista rakastajista. Mutta muutaman kuukauden kuluttua hänelle tuli ikävä, kun hän ei enää saanut kierrellä maailmaa. Keskellä rikkauksia, rakkauden ja huolenpidon hemmoittelemana, hänen ainoa ilonsa oli mennä tapaamaan entisen metsäläiselämänsä toveria kellariin, jossa se virui ketju kaulassa ja rengas turvassa, ja suudella sitä itkien otsalle. Nähdessään hänet allapäin, tuli hra de Montragoux itsekin surulliseksi, ja hänen murheensa vain pahensi hänen elämäntoverinsa apeaa mieltä. Se huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota hän tuhlasi tälle, koski vaimoparan sydämeen. Eräänä aamuna herätessään hra de Montragoux ei löytänytkään Colettea viereltään. Hän etsi häntä turhaan kaikkialta linnasta. Onnettomain prinsessojen kammion ovi oli auki. Siitä oli hän livistänyt vapauteen karhuilleen. Siniparran tuskaa oli vaikea nähdä. Huolimatta niistä lukemattomista sanansaattajista, joita oli lähetetty häntä etsimään, ei sen koommin kuultu mitään Colette Passagesta.
Hra de Montragoux suri häntä vielä silloinkin, kun hän eräässä Les Guillettesin juhlassa sattui tanssimaan Jeanne de La Clochen, Compiègnen tuomarin tyttären kanssa, johon hänen sydämensä syttyi. Hän pyysi hänen kättään ja saikin sen sillä siunaamalla hetkellä. Jeanne piti viinistä ja joi sitä ylenpalttisen paljon. Tämä himo kasvoi hänessä siinä määrin, että muutaman kuukauden kuluttua hän oli pullea kuin viinileilin kupu. Pahinta oli se, että tämä viinisäkki, tultuaan raivoihinsa, kieri lakkaamatta pitkin saleja ja portaita huutaen, kiroten, nikotellen ja sylkien suustaan herjauksia ja viiniä kaiken yli mitä eteen sattui. Hra de Montragoux oli vihasta ja kauhusta tyrmistynyt. Mutta sitten hän keräsi rohkeutensa ja yritti yhtä paljon kovuudella kuin kärsivällisyydellä parantaa puolisoaan tuosta niin epämiellyttävästä paheesta. Rukouksia, nuhteita, nöyriä pyyntöjä, uhkauksia, kaikkia keinoja hän käytti. Mikään ei auttanut. Hän kielsi häneltä kellarinsa viinit; vaimo hankki niitä itselleen muualta ja sellaisia, joista hän päihtyi vielä kamalammin.
Riistääkseen häneltä halun lempijuomaansa, hra de Montragoux pani kissanminttua hänen pulloihinsa. Jeanne luuli, että hän aikoi myrkyttää hänet, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja upotti kyökkiveitsen kolme tuumaa syvältä hänen vatsaansa. Hra de Montragoux oli vähällä kuolla, mutta säilytti silti täydelleen tavallisen lempeytensä. "Hän on, sanoi hän, enemmän surkuteltava kuin moitittava." Muuanna päivänä, kun oli unohdettu sulkea onnettomien prinsessojen kammion ovi, meni Jeanne de La Cloche sinne aivan sekapäisenä, kuten tavallisesti, ja nähdessään seinillä nuo maalatut hahmot tuskaisissa asennoissa ja henkitoreissaan, luuli hän niitä todellisiksi naisiksi ja pakeni kauhuissaan suin päin metsään kirkuen: murhaa! Kuullessaan miten Siniparta huusi häntä ja juoksi hänen jälessään hän heittäytyi kanavaan ja hukkui sinne. Uskomatonta, mutta totta, hänen puolisonsa suri tätäkin kuolemaa, niin sääliväinen sydän hänellä oli.
Kuusi viikkoa tuon tapaturman jälkeen hän otti pitemmittä mutkitta aviokseen Gigonnen, arentimiehensä Traignelin tyttären. Hän kulki puukengissä ja tuoksui sipulilta. Hän oli muuten kaunis tyttö, paitsi että hän katsoi toisella silmällään kieroon ja ontui toiselta jalaltaan. Heti naimisiin päästyään tuli tämä entinen hanhipaimenetar mielettömän kunnianhimoiseksi eikä enää uneksinut muusta kuin uusista arvoista ja uusista komeuksista. Hänen mielestään eivät hänen koruompelein somistetut pukunsa enää olleet kyllin kallisarvoisia, hänen helmiset kaulakäätynsä enää kyllin hienoja, hänen rubiininsa kyllin suuria, hänen vaununsa kyllin kullattuja, hänen lammikkonsa, metsänsä, maansa kyllin laajoja. Siniparta, joka ei milloinkaan ollut tuntenut kunnianhimoa, kärsi puolisonsa pöyhkeilevästä mielenlaadusta, ja kun hän ei viattomuudessaan tiennyt, oliko parempi ajatella ylvästelevästi kuten tämä tai vaatimattomasti kuten hän itse, syytti hän melkein itseään jonkinlaisesta luonteen latteudesta, joka oli hänen elämäntoverinsa ylhäisten mielitekojen vastuksena; ja täynnä epävarmuutta hän milloin kehoitti tätä kohtuullisesti nautiskelemaan tämän maaliman antimista, milloin taas kiihoitti itseään ajamaan takaa kultaa ja kunniaa aivan mielettömyyksien rajoille. Hän oli järkevä, mutta aviollinen rakkaus voitti hänessä järkevyyden. Gigonne ei enää ajatellut muuta kuin saada esiintyä ylhäisten parissa, tulla kutsutuksi hoviin ja päästä kuninkaan rakastajattareksi. Kun eivät nämä halut voineet toteutua, kuivui hän kokoon harmista, sai keltataudin, johon hän kuoli. Siniparta rakennutti hänelle itkien ja huokaillen mahtavan hautapatsaan.
Näin yhtämittaisten kotoisten vastoinkäymisten murtamana ei tuo kelpo ritari kenties enää olisi ollenkaan valinnut itselleen uutta puolisoa, mutta hänet itsensä valittiin ja sen teki neiti Blanche de Gibeaumex, erään yksikorvaisen ratsuväkiupseerin tytär; toisen korvansa väitti tämä menettäneensä kuninkaan palveluksessa. Blanche oli hyvin älykäs ja hän käytti tätä älyään pettääkseen miestään. Hän petti häntä kaikkien seudun aatelismiesten kanssa. Ja hän teki sen niin taitavasti, että hän saattoi harjoittaa uskottomuutta itse linnassakin ja yksinpä aivan miehensä silmien alla, ilman että tämä huomasi mitään. Sinipartaraukka aavisteli kyllä jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Onnettomuudekseen Blanche, joka käytti kaikki taitonsa pettääkseen aviomiestään, ei ollut yhtä ovela pettämään rakastajiaan, tarkoitan, salaamaan sitä, että hän petti heitä toinen toistensa kanssa. Eräänä päivänä eräs aatelismies, jota hän oli rakastanut aikaisemmin, yllätti hänet onnettomien prinsessojen kammiossa yhdessä erään aatelismiehen kanssa, jota hän paraikaa rakasti, ja lävisti hänet miekallaan. Muutamia tunteja myöhemmin löysi eräs linnan palvelijoista tuon naisparan sieltä kuolleena, ja tämä huone herätti senjälkeen yhä enemmän kauhua. Siniparta-raukka, joka samalla kertaa sai tietää sekä suuresta häpeästään että vaimonsa murheellisesta lopusta, suri jälkimmäistä onnettomuutta paljon enemmän kuin edellistä. Hän rakasti Blanche de Gibeaumexia aivan erikoisella lämmöllä ja hellemmin kuin mitä hän oli rakastanut Jeanne de La Clochea, Gigonne Traigneliä tai edes Colette Passagea. Kuultuaan, että Blanche oli häntä lakkaamatta pettänyt ja ettei hän enää milloinkaan voisi häntä pettää, valtasi hänet suuri tuska ja levottomuus, joka päivä päivältä, sensijaan että olisi lieventynyt, yltyi yhä kiihkeämmäksi. Hänen kärsimyksensä kävivät niin sietämättömiksi, että ne aiheuttivat sairauden, joka pani pelkäämään pahinta.
Käytettyään tuloksettomasti erilaisia lääkkeitä, ilmoittivat lääkärit, että ainoa tehokas parannuskeino hänen tautiinsa oli ottaa nuori vaimo. Silloin hänen mieleensä juolahti hänen pikkuserkkunsa Angèle de La Garandine, jonka hän uskoi mielisuosiolla saavansa, sentähden että hän oli varaton. Mikä lisäksi rohkaisi häntä pyytämään Angèlea vaimokseen oli se seikka, että häntä yleensä pidettiin yksinkertaisena ja vähätietoisena. Kun älykäs nainen juuri oli häntä pettänyt, tuntui typerä turvalliselta. Hän nai neiti de La Garandinen, mutta huomasi pettyneensä laskelmissaan. Angèle oli lempeä, Angèle oli hyvä, Angèle rakasti häntä; hänessä ei itsessään ollut taipumuksia pahaan, mutta kuka tahansa saattoi vietellä hänet siihen milloin tahansa. Tarvitsi vain sanoa hänelle: "Tehkää näin, jotteivät hepenenne turmeltuisi, tulkaa tänne, jotta ei susi söisi teitä", tai: "Sulkekaa silmänne ja ottakaa tämä pieni lääkeannos" ja heti hän yksinkertaisuudessaan teki mitä lurjukset tahtoivat ja he tahtoivat häneltä tietenkin sitä, mikä oli aivan luonnollista, sillä hän oli sievä. Hra de Montragoux, jota tämä vilpitön vaimo petti ja loukkasi yhtä paljon ja enemmänkin kuin mitä Blanche de Gibeaumex oli tehnyt, oli kaikeksi onnettomuudekseen nyt lisäksi siitä tietoinen, sillä Angèle oli aivan liian viaton ja avomielinen mitään häneltä peittääkseen. Hän sanoi miehelleen: "Herraseni, minulle sanottiin sitä; minulle tehtiin tätä; minulta otettiin tämä; minä näin tuollaista; minä tunsin tällaista." Ja yksinkertaisuudellaan hän tuotti tuolle poloiselle linnanherralle kuvaamattomia kärsimyksiä. Hän kesti ne miehuullisesti. Kuitenkin saattoi hän joskus erehtyä sanomaan tuolle yksinkertaiselle luontokappaleelle: "Te olette kana", ja lyömään häntä korvalle. Nämä korvapuustit panivat alulle sen maineen, että hän oli julma, jonka nimen hän sittemmin sai kantaa. Muuan kerjäläis-munkki, joka vaelsi Les Guillettesin ohitse kerran kun hra de Montragoux oli kurppia ampumassa, tapasi rouva Angèlen nukenvaatteita neulomassa. Havaitessaan, että hän oli yhtä yksinkertainen kuin kaunis tuo hyvä munkki otti hänet aasinsa selkään uskotellen hänelle, että enkeli Gabriel odotteli häntä viidakossa solmiakseen hänen jalkaansa helmiset sukkanauhat. Luullaan, että susi söi hänet suuhunsa, sillä kuuna päivänä ei häntä enää sittemmin nähty.
Kuinka saattoikaan Siniparta näin turmiollisten kokemusten jälkeen vielä ryhtyä uuteen liittoon? Sitä ei voisi ollenkaan käsittää, ellei tietäisi, miten suuri valta kauniilla silmillä on herkkään sydämeen. Tuo kunnon ritari tapasi naapurilinnassa, jossa hänen oli tapana käydä, nuoren aatelisen orpotytön, nimeltä Alix de Pontalcin, joka, senjälkeen kun hänen ahne holhoojansa oli ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, ei enää halunnut muuta kuin päästä luostariin. Hyväntahtoiset ystävät rupesivat välittäjiksi saadakseen hänet muuttamaan päätöstään ja suostumaan hra de Montragoux'n vaimoksi. Hän oli moitteettoman kaunis. Siniparta, joka odotti saavansa hänen sylissään nauttia autuuden äärettömyyttä, pettyi vieläkin kerran toiveissaan, ja tällä kertaa oli pettymys sitä lajia, että se kävi hänen tunnolleen enemmän kuin kaikki hänen edellisissä avioliitoissa kärsimiänsä harmit. Alix de Pontalcin kieltäytyi itsepintaisesti toteuttamasta sitä yhdyselämän lakia, jonka alaiseksi hän kuitenkin oli lupautunut. Turhaan pyysi ja rukoili hra de Montragoux häntä suostumaan vaimokseen; hän oli kuuro kaikille rukouksille, kyynelille, soimauksille, torjui luotaan miehensä mitättömimmätkin hyväilyt, riensi lukitsemaan itsensä onnettomien prinsessojen kammioon, jossa hän murjotteli yksin yökausia. Ei koskaan tultu tietämään tämän jumalallisille ja inhimillisille laeille niin vastaisen menettelyn syytä; luultiin sen johtuvan siitä, että hra de Montragoux'lla oli sininen parta, mutta se, mitä yllä kerroimme tästä parrasta, tekee sellaisen otaksuman sangen vähän todenmukaiseksi. Sitäpaitsi tämä on seikka, josta on vaikea mennä päättelemään mitään. Aviomiesparka kärsi julmasti. Unohtaakseen sen hän metsästi raivoisasti ajattaen kuoliaaksi koiria, hevosia ja jahtirenkejä. Mutta vaikka hän palasi linnaansa uupuneena ja kankeana, niin heti, kun hän vain vilaukseltakin näki neiti de Pontalcinin, palasivat taas samalla kertaa sekä hänen voimansa että hänen vaivansa. Vihdoin viimein kun hän ei enää jaksanut kauemmin kestää tätä kidutusta, anoi hän, että Rooma purkisi avioliiton, joka ei ollut muuta kuin naamio, ja saikin välittämällä kauniin lahjan Pyhälle Isälle kanoonisen lain perusteella eron. Että hra de Montragoux lähetti luotaan pois neiti de Pontalcinin kaikin naiselle kuuluvin kunnianosoituksin, sensijaan että olisi antanut hänelle aimo selkäsaunan, osoittaa vain, että hänellä oli voimakas sielu ja suuri sydän ja että hän oli itsensä herra samoin kuin hän oli Les Guillettesin. Mutta hän vannoi, ettei mitään naissukupuolta enää koskaan tästä lähin pääsisi hänen oviensa sisäpuolelle. Jospa hän olisi pitänytkin valansa loppuun asti.
III.