Part 5

»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja miehuullisesti.»

Stephen huokasi syvään ja lausui hiljakseen, katkerasti: »Te olette minua taitavampi. Te osaatte tehdä mitä tahansa — minä en osaa mitään tehdä! Miss Swancourt!» huudahti hän rajusti, sydämen kurkkua ahdistaessa, »minun täytyy teille sanoa, kuinka teitä rakastan! Poissaollessani olen kaiken aikaa teitä sydämessäni palvonut.»

Ripeänä nuorukaisena hän syöksyi Elfriden viereen, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ennenkuin toinen osasi arvatakaan, ja niin molempien kiharat sekaantuivat toisiinsa.

Ilmi puhkeava rakkaus oli Elfridelle siinä määrin uppouusi, että hän vapisi yhtä paljon tunteensa uutuutta kuin tunnetta itseänsä. Sitten hän äkkiä irroitti itsensä ja nousi seisomaan harmissaan siitä, että oli vastustelematta suostunut tähän hetkelliseenkään puristukseen. Hän päätti pitää tätä mielenosoitusta ennenaikaisena.

»Te ette saa ryhtyä sellaisiin», virkkoi hän keimailevan kopeasti, joskaan ei varsin vakuuttavasti. »Ja — ette saa tehdä niin toista kertaa — ja isä tulee tuossa paikassa.»

»Sallikaa minun suudella teitä — edes kerran», virkkoi Stephen hienotunteisesti kuten ainakin ja ollenkaan havaitsematta toisen käytöksen teennäisyyttä.

»En; en kertaakaan.»

»Vain poskeen?»

»En.»

»Otsaan?»

»En missään tapauksessa.»

»Te siis olette suostunut johonkin toiseen? Ah, sitähän ajattelinkin!»

»En ole, tiedän, etten ole.»

»Ette minuunkaan?»

»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa oli.

Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu oli lopussa.

Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti, että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille, kolmen tai neljän peninkulman päähän.

Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä, puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:

»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee, kärisee, kärisee!»

»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt. »Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»

»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin. Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen poikki.»

»Siunatkoon, vaunujen aisa poikki!» huudahti Elfride. Hän tunsi pettymystä; Stephen kaksi verroin. Kirkkoherra osoitti suurempaa kiivautta kuin tapaus näytti edellyttävän. Stepheniä se kiusasi ja hämmästytti. Hän ei ollut otaksunut, että mr Swancourtin suorasukaisuuteen ja hyvänluontoisuuteen saattoi liittyä niin paljon piilevää ankaruutta.

»Te ette saa olla millännekään», virkkoi vihdoin kirkkoherra. »Tie on hieman liian pitkä jalan kuljettavaksi. Elfride voi ratsastaa ponyllansa, ja te saatte minun vanhan ratsuni, Smith.»

Elfride huudahti riemastuneena: »Te ette ole milloinkaan nähnyt minua satulassa — teidän pitää se nähdä!» Hän loi katseensa Stepheniin ja luki heti hänen ajatuksensa. »Ah, te ette ratsasta, mr Smith?»

»Valitettavasti en.»

»Ajatella, ettei mies osaa ratsastaa!» huudahti hän verrattain nenäkkäästi.

Kirkkoherra tuli Stephenin avuksi. »Se on varsin tavallista; hänellä on ollut muuta opittavaa. Minä suosittelen seuraavaa suunnitelmaa: Elfride ratsastakoon, ja te, mr Smith, astelette hänen vierellänsä.»

Tämä ratkaisu herätti Stephenissä salaista iloa. Se lupasi kaikki pitkän retken nautinnot, ja jalkamatkan väsymyksen tuottama ikävystymisen vaara oli sekin vältetty. Ponihepo satuloitiin ja tuotiin portaiden eteen.

»Kuulkaahan, mr Smith», virkkoi Elfride käskevästi — hän astui alakertaan ratsastuspuvussaan ja ilmeni nyt, kuten ainakin puhua vaihdettuansa, miellyttävän teoksen uutena painoksena — »te saatte tänään tehtävän suoritettavaksenne. Nämä korvarenkaat ovat minulle erikoisen rakkaat; mutta valitettavasti niiden kiinnittimet ovat niin lyhyet, että ne pyrkivät putoamaan, kun liiaksi heilutan päätäni, ja ratsastaessani minä en voi niitä tarkata. Tekisitte minulle ritarin palveluksen, jos pitäisitte niitä silmällä ja tarkkaisitte niitä alinomaa koko päivän ja sanoisitte minulle, kun niistä jommankumman kadotan. Ne livahtavat niin helposti irti, eikö totta, Unity?» jatkoi hän kääntyen puhuttelemaan sisäkköä, joka seisoi ovella.

»Niin tekevät, neiti, niin tekevät!» virkkoi Unity pyörein silmin surkutellen.

»Kerran minä löysin toisen niistä pihanurmikolta», jatkoi Elfride mietteissään.

»Ja toisen kerran vainion veräjältä», puuttui Unity puheeseen.

»Ja kerran huoneeni lattiamatolta», lisäsi Elfride hilpeästi.

»Ja kerran se killui alushameenne koruompeluksessa, ja kerran se oli vierinyt pitkin selkäänne, neiti, eikö totta? Ja millaisessa hädässä te olittekaan, neiti, ennenkuin sen löysitte, eikö totta?»

Stephen otti Elfriden hentoisen jalan käteensä. »Yksi, kaksi, kolme, ja satulaan!» sanoi Elfride.

Valitettavasti ei käynyt niinkuin piti, Stephen horjahti nostaessaan, ja ratsu käännähti pois. Elfride kopsahti takaisin maahan hieman äkillisemmin kuin olisi ollut suotavaa ja miellyttävää. Smith näytti ihan masentuneelta.

»Mitäpä tuosta», virkkoi kirkkoherra rohkaisten, »yrittäkää uudestaan! Tuo pieni temppu vaatii harjoitusta, vaikka näyttääkin kovin helpolta. Seisokaa lähempänä hevosen päätä, mr Smith.»

»Minä en salli hänen yrittää toista kertaa», virkkoi Elfride hitusen harmistuneena. »Worm, tulkaahan tänne ja auttakaa minut satulaan.» Worm astui esiin, ja Elfride oli kohta satulassa.

Sitten lähdettiin matkaan, aluksi mitään virkkamatta. Laakson kuuman ilman pyyhkäisi toisinaan heidän kasvoiltansa viileä tuulenhenki, joka kierteli eteenpäin rantamaan notkoja pitkin.

»Luulenpa», virkkoi Stephen, »että mies, joka ei itse osaa istua satulassa eikä auttaa toista siihen nousemaan, tuntuu hyödyttömältä ja haitalliselta; mutta minä opettelen kaiken tuon teidän tähtenne, miss Swancourt, tosiaankin sen teen.»

»Teidän harvinaisia ominaisuuksianne», lausui Elfride opettavaan sävyyn, kuten sopiikin ratsastavan naishenkilön tietämättömälle jalankävijälle, »on se, että eräitä asioita koskeviin hyviin tietoihinne liittyy eräitä toisia koskeva täydellinen tietämättömyys.»

Stephen loi häneen vakavan silmäyksen.

»Nähkääs», sanoi hän, »maailmassa on niin paljon muuta opittavaa, etten ole huolinut hankkia itselleni tuota taidon palasta. Minä ajattelin sen olevan itselleni hyödyttömän; mutta nyt en enää niin ajattele. Minä opettelen ratsastamaan ja mitä siihen kuuluu, koska niin ollen pidätte minusta enemmän. Pidättekö minusta nyt paljon vähemmän?»

Elfride silmäili häntä syrjäkatsein vaipuneena kriitillisiin mietteisiin, joihin vastasi toisen hellä silmäys.

»Olenko minä mielestänne _La Belle Dame sans merci_?» aloitti Elfride äkkiä vastaamatta hänen kysymykseensä. Ajatelkaahan, mr Smith, että lausuisitte:

»Ma nostin hänet satulaan ja muuta mitään nähnyt en; kun puoleeni hän kumartui tenhoisan laulun laulaen; hän löysi juuret makeat ja mannan villin hunajan,»

»Ja siinä kaikki, mitä hän teki.»

»Ei, ei», virkkoi nuori mies hiljakseen ja yhä enemmän punastuen.

»Ja oudoin kielin lausui näin: Sua rakastan.»

»Ei ollenkaan», puuttui Elfride nopeasti puheeseen. »Nähkääs, kuinka minä osaan ratsastaa täyttä laukkaa. No, Pansy, matkaan!» Elfride läksi, ja Stephen näki hänen heleän hahmonsa pienenevän linnun kokoiseksi hänen edetessään — ja hiuksien liehuessa.

Stephen asteli samaan suuntaan eikä voinut pitkään aikaan nähdä merkkiäkään hänen palaamisestansa. Tympeänä kuin kukka vailla aurinkoa hän istuutui kivelle tien viereen, ja neljännestuntiin ei kuulunut eikä näkynyt ratsua enempää kuin ratsastajaakaan. Sitten Elfride ja Pansy ilmaantuivat kukkulan laelle sievää vauhtia.

»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.

»No, mitä sanottekaan minulle pitkän poissaoloni jälkeen, mr Smith?»

»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu», sanoi Stephen.

»Minä en voi vastata siihen kunnolla nytkään.»

»Miksi ette voi?»

»Koska en tiedä, olenko _minä teille_ merkittävämpi kuin kukaan muu.»

»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.

»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.

»Ja miksi ei huuli huulta vasten?» jatkoi Stephen uskaliaasta

»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte suudella kättäni, jos haluatte.»

Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.

»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»

»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin kuolla teidän tähtenne, Elfride!»

Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.

Stephen kävi salaa hänen käteensä.

»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa minua yllättää.»

Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista, joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.

»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan! Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»

»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä», virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.

»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»

»Minä vakuutan teille, miss Swancourt, ettei mielessäni ollut vilpin häivääkään. Minä tahdoin painaa sievän, vakavan suutelon käteenne; siinä kaikki.»

»Ei, tuo on jälleen liehakoimista! Ja te ette saa katsoa minua silmiin tuolla tavalla», virkkoi Elfride pudistaen päätänsä ja kiiruhtaen muutamia askelia edelle. Niin hän ohjasi kulkua halki vainioiden kohti rantakallioita. Vainioiden rajalla, lähellä meren rantaa hän sanoi haluavansa nousta satulasta. Hevonen kiinnitettiin, ja molemmat nuoret lähtivät kulkemaan epäsäännöllistä polkua, joka lopulta päättyi kalliotasanteeseen meren ja korkeimman huipun keskivaiheilla. Etäällä heidän aitansa ja edessänsä lepäsi valtameren ankara ulappa; yksinäisten karien vaiheilla leijailivat valkoiset, kirkuvat lokit alinomaa näyttäen aikovan laskeutua istumaan, mutta aina jatkaen lentoansa. Molemmin puolin kohosivat rantakallioiden karut ja myrskyn-murentelemat ääriviivat. Nuorukaisen ja neitosen takana oli houkutteleva, luonnon muodostama komero, johon sopi pari-kolme henkilöä. Elfride istuutui, ja Stephen istuutui hänen viereensä.

»Pelkäänpä, ettei ole oikein soveliasta tämäkään», virkkoi Elfride puolittain kysyvästi. »Emmehän ole vielä tunteneet toisiamme riittävän kauan näin menetelläksemme, emmehän!»

»Olemme kyllä», vastasi Stephen päättävästi, »aivan riittävän kauan.»

»Kuinka sen tiedätte?»

»Tuttavuutemme riittävyyden tai riittämättömyyden määrää tuokioittemme sykähtely eikä suinkaan ajan pituus.»

»Niin, niinpä kyllä. Mutta toivoisinpa isän aavistavan tai tietävän, kuinka _vallan uudella tavalla_ menettelen. Hän ei ajattelekaan mitään sellaista.»

»Rakkahin Elfie, toivoisinpa, että olisimme naimisissa! Tiedän kyllä, että on väärin niin sanoa, ennenkuin minut paremmin tunnette, mutta sittenkin toivon, että olisi niin laita. Rakastatko minua syvästi, sydämestäsi?»

»En!» kuiskasi Elfride.

Tuon ilmeisen kiellon kuultuansa Stephen käänsi päättävästi kasvonsa toisaalle ja painui uhkaavan vaitiolon valtoihin. Ainoat hänen mielenkiintoansa herättävät oliot näyttivät olevan ne muutamat kymmenet merilinnut, jotka kaartelivat etäällä ilmassa.

»Minä en aikonut teitä kerrassaan torjua», sopersi Elfride hieman säikähtyneenä. Havaitessaan toisen yhä vaikenevan hän lisäsi pelokkaammin: »Jos sanotte sen vielä kerran, niin minä kenties en ole ihan — ihan niin itsepäinen — jos — jos ette halua minun olevan.»

»Elfride, rakas Elfride!» huudahti Stephen suudellen häntä.

Se oli Elfriden ensimmäinen suutelo. Hän oli kömpelö ja tottumaton, vastusteli — ei antautunut. Ei ollut kysymystäkään niistä näennäisistä yrityksistä vapautua pyydyksestä, jotka vain johtavat ahtaampaan sokkeloon, ei mitään lopullista vastaanottavaisuutta, ei olkapään painumista olkapäähän, käden käteen, kasvojen kasvoihin ja huulien asettumista oikeaan kohtaan ratkaisevana tuokiona kaikesta kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Puuttuipa vielä se siro, joskin näennäisesti satunnainen asentoon vaipuminen, jonka monet ovat havainneet ratkaisun enteenä ja lemmittyä vieläkin suloisemmaksi muovaavana seikkana. Miksi tuo kaikki puuttui? Siitä syystä, ettei ollut kokemusta. Naisen täytyy suudella monet kerrat ennenkuin hän suutelee hyvin.

Huulten harjoittaminen näitä lemmentervehdyksiä varten noudattaa todellisuudessa niitä periaatteita, joita silmänkääntäjät ovat kehitelleet »kortin ajamista» koskevissa esityksissään. Kortti on vaihdettava sievästi, huomaamatta, pistettävä alle ja tarjottava vasta sinä silmänräpäyksenä, jolloin mitään aavistamattoman henkilön käsi ehtii korttikasaa tavoittamaan. »Ajaminen» on toimitettava niin vaatimattomasti ja kuitenkin niin pakottavasta että pilan esineenä oleva henkilö tosiaankin luulee valitsevansa, vaikka hänelle työnnetään käteen.

Sellaisia helpotuksia ei nyt ollut olemassa, ja Stephen oli siitä tietoinen. Aluksi hän tuokion ajan pahoitteli sitä, että suutelon pilasi hänen vastustelunsa, mutta sitten hän ilokseen havaitsi, että hänen kömpelyytensä oli hänen sulonsa.

»Pidätkö siis minusta ja rakastatko minua?» kysyi Stephen.

»Pidän kyllä.»

»Paljonkin?»

»Niin.»

»Ja enkö saa kysyä, tahdotko odottaa minua ja tulla kerran vaimokseni?»

»Miksikä en?» virkkoi hän viattomasti.

»On olemassa eräs este, rakas Elfride.»

»Ei minun tietääkseni.»

»Otaksuhan, että minuun liittyy jotakin, mikä tekee sinulle melkeinpä mahdottomaksi suostua tulemaan vaimokseni tai isällesi sopeutua sellaiseen ajatukseen.»

»Mikään ei voi saada minua luopumaan rakkaudestani; sinun luonteessasi ei voi olla minkäänlaista virhettä. Minä tiedän, että se on puhdas ja jalo, ja kuinka voisinkaan niinmuodoin olla sinulle kylmäkiskoinen?»

»Eikö siis mikään muu ole meihin vaikuttava — eikö mikään minusta itsestäni riippumaton seikka määrää minuun kohdistuvia tunteitasi, Elfie?»

»Ei mikään», virkkoi hän helpotuksesta huoahtaen. »Siinäkö kaikki? Ulkonaiset seikat? Mitäpä minä niistä?»

»Sinä voit tuskin asiaa arvostella, rakkaani, ennenkuin kuulet, mistä on kysymys. Jätetään asia, kunnes palaamme kotiin. Minä luotan sinuun, mutta en voi olla hilpeä.»

»Rakkaus on uusi ja tuore meille kuin kasteinen nurmi, ja me olemme yhdessä. Rakastavaisten maailmassa se merkitsee paljon. Stephen, minä luulen arvaavani välisemme eron — kenties miesten ja naisten välisen eron yleensäkin. Minä olen tyytyväinen voidessani rakentaa onneani jollekin sattumalta tarjoutuvalle läheiselle perustalle; sinä tahdot muovata koko maailman onnesi mukaiseksi.»

»Elfride, sinä lausut toisinaan sellaista, mikä saa sinut viisi vuotta vanhemmaksi itseäsi tai minuakin. Tuo huomautuksesi kuuluu siihen lajiin. Minä en voisi ajatella niin _vanhasti_, yritinpä miten tahansa... Ja eikö kukaan rakastaja ole sinua ennen suudellut?»

»Ei kukaan.»

»Minä tiesin sen; sinä olit niin tottumaton. Sinä ratsastat hyvin, mutta et osaa ollenkaan sievästi suudella, ja ystäväni Knight sanoi kerran, että se on naisessa erinomainen puutos.»

»Tulehan nyt; minun täytyy nousta jälleen satulaan, muuten emme ehdi kotiin päivällisajaksi.» He palasivat Pansyn luo. »Enpä usko painoani nuoren miehen epävakaisen kämmenen varaan», jatkoi hän hilpeästi, »vaan käytän mieluummin portinpieltä tukikohtana. Kas niin — nyt olen jälleen oma itseni.»

He lähtivät kotiinpäin samassa hitaassa tahdissa.

Elfriden hilpeys sai Stephenin luopumaan mietteliäisyydestänsä, ja molemmat unohtivat kaiken muun paitsi hetken tuntojansa.

»Minkätähden sinä aloit minua rakastaa?» kysyi Elfride kauan katseellansa seurailtuansa lentävää lintua.

»En tiedä», vastasi Stephen vitkaan.

»Varmasti tiedät», tutkaili Elfride.

»Kenties silmiesi vuoksi.»

»Mitäpä niistä? Älähän kiusaa minua huolettomalla vastauksella. Mitäpä silmistäni?»

»Oh, ei mitään mainitsemisen arvoista. Ne ovat vain hyvät, en osaa muuta sanoa.»

»Kuulehan, Stephen, minä en pidä sellaisesta. Minkätähden aloit minua rakastaa?»

»Kenties sinun suusi vuoksi?»

»Mitäpä minun suustani?»

»Minä ajattelin, että suu on kylläkin mukiinmenevä —»

»Se ei ole kovinkaan lohdullista.»

»Siinä sievä jurotus ja suloiset huulet; mutta oikeastaan ei sen enempää kuin kenellä muulla tahansa.»

»Älähän huoli keksiä kaikenlaista joutavaa, rakas Stephen. Sano kerrankin: minkä-tähden-aloit-minua-rakastaa?»

»Kenties niskasi ja hiustesi vuoksi, mutta en ole kumminkaan varma siitä. Tai kenties joutilaan veresi vuoksi, joka vain vaelteli pois poskistasi ja jälleen takaisin; mutta enhän ole varma. Tai kättesi ja käsivarsiesi vuoksi, koska ne saattoivat varjoon kaikki muut kädet ja käsivarret, tai jalkojesi vuoksi, jotka karkeloivat hameesi helman alla kuin pienet hiiret; tai kielesi vuoksi, joka soi niin herkän heleästi. Mutta enhän ole ollenkaan varma.»

»Kaikki tuo on helposti sanottu; mutta enpä välitä rakkaudestasi, jos se vain tuolla tavoin minua latteasti kuvailee eikä ole ollenkaan varma ja järkeilee jaarittelee. Mutta mitä _tunsitkaan_, Stephen» (samalla Elfride salaa nauraen loi häneen hilpeän katseen), »kun sanoit itseksesi 'Minä varmaankin alan rakastaa tuota naista’?»

»Minä en ole milloinkaan niin sanonut.»

»Tai kun sanoit itseksesi: 'Minä en milloinkaan tule rakastamaan tuota naista’?»

»En ole sanonut niinkään.»

»Niinpä sanoit: 'Luulenpa, että minun on rakastaminen tuota naista’?»

»Enkä sanonut.»

»Mitä sitten?»

»Se oli jotakin paljoa epämääräisempää — ei mitään niin nimenomaista.»

»Sanohan minulle, sano, sano!»

»Ajattelin, ettei ollut lupa sinua ajatella, jos oikein sinua rakastin.»

»Ah, tuota en ymmärrä. Sinusta ei saa selkoa. Ja minä en kysy sinulta enää milloinkaan — en milloinkaan — en kysy, minkätähden syvimmässä sydämessäsi aloit minua rakastaa.»

»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»

»Riittää; minä koetan saada sen riittämään... Minä luulen tietäväni, minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»

»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee olemaan pitkä.»

»Minun mielestäni olisi parempi... Stephen, älä huoli puhua siitä ennenkuin huomenna.»

»Miksi?»

»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme yksi onnen päivä enemmän... Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»

»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä. Kunpa hän voisi saapua tänne.»

»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi valtoihinsa.»

»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen, »sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»

»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen sanoit.»

»Hän on hieno mies, nauroitpa miten tahansa, miss Elfie.»

»Minä tiedän, että hän on sankarisi. Mutta mitä hän tekee? Eikö mitään?»

»Hän kirjoittaa.»

»Mitä hän kirjoittaa? En ole milloinkaan kuullut hänen nimeänsä mainittavan.»

»Koska hänen persoonallisuutensa, samoinkuin erinäisten toisten hänen kaltaistensa, sulattaa itseensä eräs suuri ME, nimittäin se käsinkoskematon olio, jonka nimenä on _Nykyaika_ — yhteiskunnallinen ja kirjallinen aikakauslehti.»

»Onko hän ainoastaan aikakauslehden toimittaja?»

»_Ainoastaan_, Elfie! Minä voin vakuuttaa sinulle, että on hieno asia kuulua _Nykyajan_ toimituskuntaan. Hienompi kuin olla huomattava kaunokirjailija.»

»Tuo on piikki minulle onnettoman _Kellyonin linnani_ johdosta.»

»Ei, Elfride», kuiskasi hän, »sitä en tarkoittanut. Minä tarkoitan, että hän todellakin on melkoinen kirjallisuuden mies eikä aivan tavallinen toimittaja. Hän kirjoittaa arvokkaampia asioita, vaikka toisinaan arvostelee kirjojakin. Hänen tavalliset tuotteensa ovat yhteiskunnallisia ja eetillisiä kirjoitelmia — kaikki se, mitä _Nykyaika_ kirjallisten katsaustensa ohella sisältää.»

»Minä myönnän, että hänen täytyy olla lahjakas, jos hän kirjoittaa _Nykyaikaan_. Lehti tulee meille silloin tällöin. Minä haluaisin isän sen tilaavan, mutta hän on kovin vanhoillinen. Mutta sitten eräs toinen tuota mr Knightiä koskeva seikka — minä arvelen, että hän on erittäin hyvä ihminen.»

»Erinomainen ihminen. Minä pyrin pääsemään hänen läheiseksi ystäväksensä ajan mittaan.»

»Etkö jo ole?»

»En, en siinä määrin», vastasi Stephen, ikäänkuin sellainen otaksuma olisi ollut liiallinen. »Näetkös, asia oli tällainen. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin ja opetti minua; mutta minä en ole hänen läheinen tuttavansa. Olenpa iloinen, kun ehdin rikkaammaksi ja maineikkaammaksi ja hyväksi veikoksi hänen kanssaan.» Stephenin silmät säikkyivät.

Elfriden pehmeät huulet alkoivat nyrpistyä. »Sinä ajattelet alinomaa häntä ja pidät hänestä enemmän kuin minusta!»

»Enpä suinkaan, Elfride. Tunne on ihan toista maata. Mutta minä pidän hänestä, ja hän ansaitseekin enemmän kiintymystä kuin voin hänelle tarjota.»

»Sinä et ole nyt kiltti, vaan teet minut mahdollisimman mustasukkaiseksi!» huudahti Elfride itsepintaisesti. »Minä tiedän, ettet koskaan voi puhua jollekin kolmannelle henkilölle minusta niin lämpimästi kuin hänestä minulle.»

»Mutta ethän ymmärrä asiaa, Elfride», virkkoi Stephen kärsimättömin elein. »Kunhan häneen kerran tutustut. Hän on loistelias — ei, se ei ole oikea sana; hän on mietteliäs — mutta ei tuokaan hänen laatuansa ilmaise — hän on sellainen, että sinua varmaan viehättäisi keskustella hänen kanssaan. Hän on mitä haluttavin ystävä, ja siinä ei ole puoletkaan siitä, mitä voisin sanoa.»