Part 11

Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan, »että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten, Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»

Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:

»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen kynttilät.»

Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.

»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi sydämen pohjasta.

»Ja koskiko lausumasi Horatiuksen säe sekin tätä asiaa?»

»Koski kyllä, Elfride.»

He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan ja astui samaan huoneeseen.

»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken hankittujen sukulaisten osaksi.

Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään; ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä toivat.

Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja suuteli häntä sitten.

»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän itsekään.»

Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma — komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia, toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan vanhemman.

Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki, ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä, vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria, sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin toisten eriskummallisuuksia.

Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, _signis auroque rigentes_, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.

_Oikea käsi_:

1. Koruttomasti kehystetty soikea onyx, joka kuvasi paholaisen päätä. 2. Viheriä jaspis-intaglio punaisine viiruineen. 3. Kultasormus, siinä kammottavan aarnin kuva. 4. Meriviheriä jättiläisjalokivi ja sen ympärillä pienempiä jalokiviä. 5. Antiikkinen karneoli-intaglio ja siinä karkeloivan satyyrin kuva. 6. Kulmikas rengas; siihen siselöityinä lohikäärmeenpäitä. 7. Särmätty karfunkkeli, johon liittyi kymmenen pientä smaragdia j.n.e., j.n.e.

_Vasen käsi_:

1. Punaisenkeltainen konnankivi. 2. Paksu, värilliseksi emaljoitu sormus ja siinä hyasintti. 3. Ametystinkarvainen safiiri.- 4. Kiilloitettu rubiini, jalokivien ympäröimä. 5. Abbedissan kaiverrettu sormus. 6. Tumma intaglio j.n.e., j.n.e.

Tätä verrattain merkillistä jalokivi- ja metallimäärää lukuunottamatta mrs Swancourtilla ei ollut minkäänlaisia koruja.

Mrs Troyton oli heidän pari kuukautta aikaisemmin toisensa kohdatessaan tehnyt Elfrideen edullisen vaikutuksen. Mutta toinen asia on pitää miellyttävänä jotakin satunnaista tuttavaa, toinen mielistyä omaan äitipuoleensa. Elfriden tunteenomainen epäröinti kesti kuitenkin vain tuokion ajan. Hän päätti pitää hänestä yhä vieläkin.

Mrs Swancourt oli maailmannainen tiedoiltansa, toiminnaltansa taas sellaisen vastakohta, kuten hänen naimaliittonsakin osoitti. Elfride ja lady kietoutuivat kohta keskusteluun, ja mr Swancourt jätti heidät kahden kesken.

»Miten saattekaan aikanne täällä kulumaan?» kysyi mrs Swancourt, kun muutamia vihkimistä koskevia huomautuksia oli lausuttu. »Ratsastatte, luulen ma.»

»Niin. Mutta en kovin paljon, sillä isä ei mielellään salli minun liikkua yksinäni.»

»Teidän pitää saada joku, joka pitää teitä silmällä.»

»Sitäpaitsi minä luen ja kirjoitan hieman.»

»Teidän pitäisi kirjoittaa romaani. Ne henkilöt, jotka eivät liiku maailmassa niin paljon, että voisivat romaanin elää, auttavat itseänsä kirjoittamalla sen.»

»Minä olen niin menetellyt», virkkoi Elfride silmäillen arasti mrs Swancourtia, ikäänkuin olisi pelännyt, että asia sillä taholla joutuisi naurunalaiseksi.

»Se on oikein. Mikä onkaan sen aiheena, kultaseni?»

»Aiheena — niin, sen aihe on keskiajalta.»

»Kun ette tiedä mitään nykyisestä ajasta, jonka jokainen tuntee, te varmuuden vuoksi valitsette ajan, jota ette tunne te enempää kuin kukaan muukaan. Eikö niin? Ei, ei; en minä sitä tarkoita, kultaseni.»

»Minulla on ollut hieman tilaisuutta tutkia keskiaikaista taidetta ja keskiajan tapoja Endelstowin kirjastossa ja yksityismuseossa, joten ajattelin sepittää jotakin kaunokirjallista. Minä tiedän, että sellaisten romaanien aika on ohi, mutta asia huvitti minua kovin.»

»Milloin se ilmestyy?»

»Ei suinkaan milloinkaan.»

»Mitä joutavia, tyttöseni. Julkaise se kaikin mokomin. Kaikki naishenkilöt ovat nykyjään sellaisissa puuhissa; ei tietenkään ansion vuoksi, vaan antaakseen tuleville miehilleen takeita kunnioitettavista henkisistä kyvyistänsä.»

»Oivallinen keksintö meidän naisten tekemäksi.»

»Minä puolestani kyllä pelkään, että se muistuttaa erästä alakuloista sotajuonta — heitetään linnanmuurien yli leipiä piirittäjien joukkoon ja ilmaistaan sittenkin pikemmin epätoivoista tilannetta kuin varojen runsautta.»

»Oletteko koskaan sitä yrittänyt?»

»En; minä olin mennyt niin pitkälle, etten voinut edes tuohon turvautua.»

»Isä sanoo, ettei yksikään kustantaja huoli minun kirjastani.»

»Saadaanpa nähdä. Minä vakuutan sinulle, kultaseni, että kirjasi on painettu ensi vuonna näihin aikoihin.»

»Niinkö tosiaankin!» huudahti Elfride osittain mielihyvän kirkastamana, vaikka hänen mielensä syvyydet olivatkin varsin tummat. »Minä ajattelin, että aivot ovat välttämätön, joskin ainoa edellytys, jos haluaa päästä kirjallisuuden tasavallan jäseneksi. Minunlaiseni aivan tavallinen olento piankin ajetaan jälleen ulos.»

»Eipä suinkaan. Kunhan kerran sinne pääset, olet kuin vesipisara kristallimaljassa — ympäristösi juhlistaa sinun tavallisuutesi.»

»Se olisi erittäin mieluista», sopersi Elfride ajatellen Stepheniä ja toivoen voivansa ansaita itselleen suuren omaisuuden kirjoittamalla romaaneja, jotta voisi mennä hänen kanssaan naimisiin ja elää onnellisena.

»Sitten me lähdemme Lontooseen ja sieltä Parisiin», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen puhunut siitä isällesi. Mutta meidän on sitä ennen muutettava kartanoon, ja me ajattelemme jäädä toistaiseksi Torquayhin. Emme huolineet lähteä kuherrusmatkalle kahden kesken, vaan tulimme kotiin sinua noutamaan ja lähdemme kaikin kylpypaikkaan pariksi-kolmeksi viikoksi.»

Elfride suostui mielellään, jopa iloisestikin; mutta hän oivalsi nyt selvästi, että hän ja hänen isänsä tämän naimaliiton vuoksi olivat lakanneet olemasta ne läheiset sukulaiset, joina olivat vielä muutama viikko sitten olleet. Nyt oli mahdotonta kertoa hänelle Stephen Smithin kanssa sattunutta hurjaa seikkailua.

Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana. Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa, varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden, jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet auttamattomasti vaimoksensa.

Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen hänelle suomista värivivahduksista.

XIII

Lontoossa lokakuussa — kaksi kuukautta myöhemmin.

Beden majatalo on merkillinen siinä suhteessa, että sen valtakadun puoleinen julkisivu ilmaisee erikoista varakkuutta ja arvokkuutta, takaovi sitävastoin johtaa sellaisiin katusokkeloihin, joita tapaa mistä muualta tahansa tästä suuresta kaupungista. Seurauksena on ensinnäkin, että majatalon huoneiden asukkaat voivat nähdä paidattomia olentojen tapoja ja huvituksia, kunhan kurkistavat ulos takaikkunasta; sitäpaitsi he voivat kuulla jonkin karun äänen lausuvan terveellisiä, joskin epämiellyttäviä sosiaalisia huomautuksia, heidän korviinsa voi kantautua horjahtelevien askelten, lyöntien tai kaatumisen kaiku, joiden aiheuttajana on jokin juoppo tai eukkonsakurittaja, joka astelee kadun poikki häiriten sen rauhaa. Sellaiset henkilöt usein kulkevat majatalon läpi käyttämällä hyväkseen sen takana olevalta kadulta johtavaa ketunkoloa, mutta he eivät milloinkaan jää oleilemaan majatalon piiriin.

On tuskin tarpeen huomauttaa, että kaikki ravintolalle ominaiset näköalat ja liikunnot ovat mitä säännöllisimmät. Sinä kauniina lokakuun iltana, jona seuraamme sinne astelevaa Stepheniä, leppoisa ovenvartija istuu tuolillansa sykomoripuun alla pieni keppi kädessään. Puun oksissa me havaitsemme paksun nokiverhon, joka riippuu oksista riekaleina, niinkuin savupiipussa. Oksien mustuus ei nyt puuta korjaa eikä kaunista — se on melkein lehdetön — mutta kevätaikana lehdistön raikas vihreys näyttää senvuoksi kaksinverroin kauniilta. Aitauksessa on kukkatarha ja siinä komeita georgiinejä ja krysanteemeja. Mies on poimimassa lehtiä nurmikolta.

Stephen etsii oikean oven ja nousee vanhoja, mutta leveitä portaita ja saapuu ensimmäiseen kerrokseen ovelle, jossa on mustin kirjaimin painettuna »Mr Henry Knight». Seinä on paksu; sen kummassakin pinnassa on ovi. Ulompi sattuu olemaan auki; Stephen astuu sisemmän luo ja koputtaa.

»Sisään!» kuuluu jostakin etäältä.

Siinä on aluksi pieni eteishuone, jota erottaa sisäsuojista parin-kolmen kyynärän levyinen laudoitettu kaarikäytävä. Sen edessä riippuu pari tummanviheriää verhoa, jotka peittävät kaikki mitä sisempänä on. Verhojen takaa kuuluu sulkakynän nopea, rapiseva juoksu. Eteishuoneessa on sekasortoinen joukko erilaisia esineitä — enimmäkseen vanhoja kehystettyjä painokuvia ja maalauksia — seinää vasten nojaamassa. Kaikki näkyvissä olevat kirjat olivat niin suuria, ettei niitä olisi varas voinut kuljettaa pois — toiset niistä lepäävät nurkassa isolla tammisella pöydällä, toiset lattialla kuvien seassa, ja niiden joukossa näkyy vielä vanhoja nuttuja, hattuja, sateenvarjoja ja kävelykeppejä.

Stephen työnsi verhon syrjään, ja hänen edessään istui mies, joka kirjoitti ikäänkuin olisi ollut henki kysymyksessä — kuten olikin.

Kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, tukka tummanruskea, parta kähärä, viikset kummassakin suupielessä partaan yhtyvät, joten suun todellinen ilme peittyi alinomaiseen näennäiseen jäykkyyteen.

»Tiesinhän minä, että sinä siellä olit, kunnon veikko», virkkoi Knight hymyillen ojentaen kättänsä.

Knightin suu ja silmät tulivat nyt näkyviin. Ne olivat hyvännäköiset ja näyttivät nuoremmilta ja raikkaammilta kuin kasvojen muut osat, joissa ilmeni selvästi mietinnän kalvas karva. Suu ei ollut vielä täysin menettänyt nuorekkaan kaarevia viivojansa, ja jos silmät olivatkin kaksitoista vuotta kestäneiden ankarain lukujen aikana kadottaneet poikaiän kirkkautta, niin niiden katseeseen oli sensijaan tullut levollisuus, joka siihen hyvin sopi.

Naishenkilö olisi sanonut, että huoneessa oli tupakantuoksua, mieshenkilö, ettei sitä ollut.

Knight ei noussut seisomaan. Hän katsahti uuninreunalla olevaan kelloon ja kääntyi sitten jälleen kirjoittamaan osoittaen sormellansa tuolia.

»Minua ilahduttaa, että olet tullut. Minä palasin kaupunkiin eilen. Nyt älä puhu, Stephen, kymmeneen minuuttiin; minulla on täsmälleen sen verran aikaa viimeisen postin lähtöön. Yhdennellätoista minuutilla minä olen teidän miehenne.»

Stephen, jolle tällainen vastaanotto ei suinkaan ollut outo, istuutui, ja Knightin kynä jatkoi kulkuansa heiluen kuin laiva myrskyssä.

Cicero nimitti kirjastoa talon sieluksi; täällä oli koko talo pelkkää sielua. Osa lattiaa ja puolet seinäpinnoista olivat tavallisten ja tavattomien kirjahyllyjen peittämät; muun alan valtasivat erilaiset taide-esineet, joita niiden omistaja oli keräillyt matkoillaan Ranskassa ja Italiassa.

Ainoastaan yksi ilta-auringon valojuova lankesi huoneeseen nurkassa olevasta pihanpuoleisesta ikkunasta. Ikkunalla oli akvaario. Päivän useimpina hetkinä se oli pelkkä tympeännäköinen parallellopipedi, mutta muutamina illan tuokioina, kuten nyt, harhaileva, lempeä säde valaisi ja lämmitti siinä piilevää maailmaa, ja silloin moniväriset zoofyytit avasivat ja ojentelivat ulottimiansa, vesiruohot kävivät heleän läpikuultoisiksi, simpukankuoret hohtelivat kullankeltaisina, koko tuo arka yhteiskunta ilmaisi iloa selvemmin kuin mitkään sanat.

Mainittujen kymmenen minuutin kuluttua Knight heitti kynän kädestänsä, soitti poikaa viemään kirjeet postiin, sulki oven ja huudahti: »Kas niin, Jumalan kiitos, kaikki on valmisna. No, Stephen, käännä tuolisi tännepäin ja kerro, mitä olet koko tämän ajan tehnyt. Oletko pitänyt vireillä kreikantaitoasi?»

»En.»

»Kuinka niin?»

»Minulla ei ole ollut riittävästi aikaa.»

»Mitä joutavia.»

»Minä olen sensijaan tehnyt yhtä ja toista. Ja olen tehnyt jotakin erinomaistakin.»

Knight kääntyi katsomaan Stepheniä suoraan silmiin. »A-haa! Sallihan minun katsoa sinua suoraan kasvoihin ja kysyä jotakin.»

Stephenin kasvojen puna tummeni.

»Kas vain, Smith», virkkoi Knight pideltyään tukevasti hänen olkapäitänsä ja terävästi tutkien hänen ilmeitänsä minuutin ajan, »sinä olet rakastunut.»

»Niin — seikka on se —»

»Annahan kuulua.» Mutta kun Knight sitten havaitsi Stephenin näyttävän sangen alakuloiselta, hän muutti puheensävynsä ystävällisemmäksi. »Kuulehan, Smith, poikaseni, sinä tunnet minut riittävän hyvin tietääksesi, että jos haluat asian minulle seikkaperäisesti kertoa, niin minä kuuntelen; ellet sitä tee, ei mieleeni suinkaan juolahda vaatia sitä kuultavakseni.»

»Minä sanon sen verran, että olen rakastunut ja haluan mennä naimisiin.»

Knightin ilme ei ollut hyvääennustava.

»Älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut enemmän», huudahti Stephen huomatessaan ystävänsä kasvoissa tapahtuneen muutoksen.

»Minä en tuomitse. Tietääkö äitisi asiasta?»

»Ei mitään varmaa.»

»Entä isä?»

»Ei. Mutta minä kerron sen sinulle. Se nuori henkilö —»

»Älähän, tuo on kovin epäritarillista. Mutta minä kenties ymmärrän hieman mielentilasi, niin että jatkahan. Sinun rakastettusi —»

»On säädyltään minua ylhäisempi.»

»Aivan niinkuin pitääkin.»

»Ja hänen isänsä ei halua kuulla asiasta puhuttavankaan asiain nykyisellä kannalla ollessa.»

»Sekin varsin tavallista.»

»Ja nyt tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Hänen kotonansa on sattunut jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi uudelleen pyytää lupaa isältä. Niinpä olemmekin nyt vaiti. Tällävälin on eräs Intiassa toimiva arkkitehti kirjoittanut mr Hewbylle tiedustellen, voisiko hän löytää nuoren apulaisen, joka olisi halukas lähtemään Bombayhin. Palkaksi hän ehdottaa 350 rupiaa kuukaudessa eli suunnilleen 35 puntaa. Hewby on maininnut asiasta minulle, ja minä olen käynyt tri Wrayn luona, joka sanoo minun suuremmitta vaaroitta voivan tottua sikäläiseen ilmanalaan. Lähdenkö siis vai enkö?»

»Sinä tarkoitat: koska siinä tarjoutuisi mahdollinen keino nuoren ladyn saavuttamiseen.»

»Niin; minä ajattelin, että voisin lähteä sinne ja ansaita hieman rahaa ja sitten tulla takaisin ja pyytää häntä omakseni. Vuoden kuluttua minulla on vapaus harjoittaa ammattiani itsenäisesti.»

»Voitko häneen luottaa?»

»Epäilemättä — elämän loppuun asti!»

»Mistä sen tiedät?»

»Mistä sen yleensäkään tietää? Hänestä olen varma.»

Knight paneutui mukavampaan asentoon ojatuolissaan. »Vaikka tunnenkin hänet täydellisesti sellaisena kuin hän elää sydämessäsi, en kumminkaan tunne häntä sellaisena kuin hän elää lihassa. Tahdon vain kysyä sinulta; perustuuko tuon Intiaan lähtemistä koskeva ajatuksesi yksinomaan siihen, että luotat hänen uskollisuuteensa?»

»Perustuu kyllä. Minä lähden yksinomaan hänen tähtensä.»

»Kuulehan, Stephen, sinä saat minut pahaan pulaan. Jos ilmaisen todelliset ajatukseni, niin loukkaan sinun tunteitasi; ellen sitä tee, niin loukkaan omaa arvostelukykyäni. Sitäpaitsi sinun tulee muistaa, etten minä tunne naisia erikoisen hyvin.»

»Sinulla on sentään ollut kiintymyksiä, vaikka et niistä minulle paljoa kerro.»

»Ja minä toivon sinun vain menestyvän, kunnes kerron sinulle enemmän.»

Tuo isku sai Stephenin säpsähtämään. »Minulla ei ole milloinkaan ollut syvää kiintymystä», jatkoi Knight. »Minä en ole milloinkaan löytänyt naista, joka olisi ollut sen arvoinen. En ole myöskään ollut milloinkaan kihloissa aikoen mennä naimisiin.»

»Sinä kirjoitat ikäänkuin olisit ollut sata kertaa kihloissa, jos niin on lupa sanoa», virkkoi Stephen, äänessä loukkaantunut sävy.

»Voipa niin olla. Mutta tiedätkö, Stephen, asioista kirjoittavat ainoastaan ne, jotka niitä vain puolittain tuntevat. Ne, jotka tuntevat ne perinpohjin, eivät huoli sellaiseen vaivaan antautua. Sen, mitä tiedän naisista ja samoin miehistäkin, muodostaa joukko ylimalkaisuuksia. Minä ahertelen ahertelemistani ja luon vain silloin tällöin pikaisen silmäyksen näköpiirissäni oleviin ihmisiin — niinkuin varis lentää vaapotellessaan, eikä mitään sen enempää.»

Knight vaikeni ikäänkuin olisi johtunut jotakin erikoista ajatuslatua noudattelemaan, ja Stephen silmäili hartaan kunnioittavasti opettajaa, jonka mielen uskoi yhdellä rupeamalla voivan ahmaista kaiken sen, mitä hänen omaan päähänsä sisältyi.

Knightin ja Stephen Smithin kesken vallitsi tunteenomainen kiintymys, mutta ei mitään suurta älyllistä toveruutta. Knight oli nähnyt nuoren ystävänsä hänen ollessa kirsikkaposkinen onnellinen poikanen, oli mieltynyt häneen, pitänyt häntä silmällä ja uhrautuvasti auttanut poikaa kirjojen pariin, kunnes pelkkä suosiminen muuttui tuttavuudeksi ja se vuorostaan kypsyi ystävyydeksi. Niinpä, vaikka Smith ei suinkaan ollut se mies, jonka Knight olisi vapaaehtoisesti valinnut ystäväksensä — eipä edes yhdeksi kymmenestä ystävästänsä — hän sittenkin oli tavallaan hänen ystävänsä. Olosuhteet, kuten tavallista, ratkaisivat asian. Kuinka moni meistä voikaan sanoa kaikkein lähimmästä alter egostansa — kaikkia etäisempiä ystäviä ollenkaan lukuunottamatta — että hän on juuri se ihminen, jonka olisimme valinneet, että häneen sisältyy kaikki ne inhimillisen luonnon piirteet, joita rakastamme, kaikki ne periaatteet, joita itse noudatamme, ja puuttuu kaikki se, mitä vihaamme? Me olemme vain oppineet tuntemaan henkilön olemalla pitkät ajat fyysillisesti hänen läheisyydessään, hän on voittanut luottamuksemme ja vihdoin kiintymyksemmekin toimien jonkinlaisena hätävarana.

»Mitä sinä hänestä ajattelet?» rohkeni Stephen hetkisen vaiettuaan tiedustella.

»Vaikka uskonkin hänen hyviin ominaisuuksiinsa sinun lausuntosi nojalla», vastasi Knight, »niinkuin uskomme niiden roomalaisten runoilijain etevyyteen, joista emme tiedä muuta kuin sen, että he ovat eläneet, minä sittenkin ajattelen, ettei hän pysy sinulle uskollisena, jos vietät Intiassa — sanokaamme kolme vuotta.»

»Hän pysyy sittenkin!» huudahti Stephen epätoivoisena. »Hän on pelkkää hienotunteisuutta ja kunniantuntoa. Ja yksikään sellainen nainen, joka on uskonut itsensä jollekin miehelle niinkuin hän minulle, ei voi mennä naimisiin toisen kanssa.»

»Millä tavalla hän on uskonut itsensä sinulle?» kysyi Knight uteliaana.

Stephen ei vastannut. Knight suhtautui hänen rakkauteensa niin epäilevästi, ettei auttanut missään tapauksessa sanoa kaikkea, mitä oli aikonut.

»Hyvä, ole sanomatta», virkkoi Knight. »Mutta sinä edellytät varmaksi sellaista, mikä on kysymyksenalaista, kuten lemmenasioissa luullakseni välttämättä joutuu tekemään.»

»Minäpä sanon sinulle erään toisen asian», väitti Stephen vastaan. »Muistanet, mitä kerran sanoit minulle naisista, jotka suostuvat suuteloon. Muistathan? Että meidän ei suinkaan pidä ihastua ikihyviksi, jos he sellaisessa tilaisuudessa meitä viehättävät, vaan päinvastoin kohta epäillä heitä, jos heidän hämmingissään ilmenee vähänkin sitä, mitä mainitaan nimellä _grace_ — että kömpelö taitamattomuus on sellaisen kohtauksen varsinainen sulo, koska se osoittaa, että me olemme ensimmäisinä sellaista osaa heidän kanssaan näyttelemässä.»

»Se on aivan totta», virkkoi Knight mietteissään.

Sattui useasti, että oppilas siten muisti mestarin opetuksia viimeksimainitun ne jo ehdittyä unohtaa.

»Juuri niin oli hänen laitansa!» huudahti Stephen riemuissaan. »Hän oli niin hämillään, ettei tiennyt, mitä teki.»

»Mainiota, mainiota!» virkkoi Kngiht lepytellen. »Niinpä en tiedäkään sanoa muuta kuin että voit mielestäni lähteä Bombayhin huolimatta hiuksenhienosti selvitellä menettelysi syitä. Ei kukaan tiedä tarkoin, millaisiin periaatteisiin kulloinenkin toiminta nojautuu tai mitä se tarkoittaa.»

»Niin; minä lähden Bombayhin. Minä kirjoitan tässä pari riviä, jos sallit.»

»Nuku, ennenkuin asian päätät — se on paras menetelmä — ja kirjoita huomenna. Astu nyt tuonne ikkunaan, istu ja katsele näkymääni. Minä aion mennä ulos aterioimaan tänä iltana ja pukeudun tässä matkalaukustani käsin. Minä tuon, mitä tarvitsen mukanani tänne, jottei ole tarvis vaivautua takaisin asuntooni Richmondiin ja sieltä takaisin.»

Knight astui keskelle huonetta ja avasi matkalaukkunsa, Stephen lähti ikkunan luo. Auringon valojuova oli kiivennyt ylemmäksi, väistynyt ja hävinnyt; zoofyytit nukkuivat; huoneessa vallitsi hämäryys. Mutta sitten ikkuna jälleen välkähti valoisaksi.

»Kas niin!» virkahti Knight. »Missä on Englannissa muualla senvertaista nähtävänä? Minä istun siinä katsellen joka ilta ennenkuin lähden kotiin. Avaa hiljaa ikkuna.»