Part 5
LAMMAS. Et mitään, pienokainen, et mitään muuta kuin syönyt pikku veljeni, kaksi siskoani, kolme setääni, tätini, isäni ja äitini... Mutta maltahan, maltahan, on ne hampaat minullakin, jahka makaat tuossa maassa...
AASI. Ja minulla kaviot...
HEVONEN korskeillen. Saattepa vielä nähdä sen, minkä vielä saatte nähdä!... Puraisenko hänet kuoliaaksi vai potkaisenko?... Kummin tahansa! (Hän lähestyy suurenmoisin elein Tiltiliä, mutta kun tämä näyttää hänelle veistään, säikähtää Hevonen, pyörähtää perin ja laukkaa pois.) Oohoh! Ei sillä tavalla! Ei tuo ole rehellistä peliä... Rupeaa vastustelemaan!...
KUKKO voimatta salata ihailuaan. Näittekö, se poika ei ole arkalasta kotoisin!...
SIKA Karhulle ja Sudelle. Hyökätkäämme yhdessä heidän kimppuunsa... Minä autan teitä, takaa... Me tyrkkäämme heidät kumoon ja panemme pikku tytön miehiä myöten, niin pian kuin hän makaa maassa...
SUSI. Narratkaa heitä katsomaan tuonne... Minä sill'aikaa teen kiertoliikkeen...
Kiertää Tiltilin taa ja hyökkää hänen selkäänsä ja kaataa hänet kontalleen.
TILTIL. Juudas! Petturi!... (Hän nousee toiselle polvelleen, huitoo veitsellään ja suojaa parhaansa mukaan pikku sisartaan, joka huutaa hädissään. -- Huomatessaan, että Tiltil on puoleksi maassa, kaikki Eläimet ja Puut lähestyvät ja koettavat iskeä. Yhtäkkiä tulee hämärä. Epätoivoissaan huutaa Tiltil apua.) Auttakaa! Auttakaa! Vahti! Tulehan tänne! Tule tänne!... Vahti! Vahti!... Missä on Kissa?... Vahti! Vahti!... Mirri! Mirri!... Joutukaa! Auttakaa!
KISSA teeskennellen, syrjästä. En pääse... nyrjäytin käpäläni...
TILTIL torjuen iskuja ja puolustautuen parhaansa mukaan. Avuksi, Vahti!... Minä uuvun!... Heitä on liian monta!... Karhu! Sika! Susi! Aasi! Kuusi! Pyökki!... Vahti! Vahti!
Laahaten perässään katkaisemiaan siteitä hyökkää Koira esiin Tammen rungon takaa ja tyrkkien tieltään Puita ja Eläimiä hän heittäytyy Tiltilin eteen ja puolustaa häntä raivoisasti.
KOIRA vimmatusti purren. Tässä olen! Tässä olen!... Elä pelkää, pikku jumala!... Ei hätää mitään!... Hampaistani saakoot senkin!... Siinä sait, Karhu, paksuihin pakaroihisi!... Hahhaa!... Kuka tahtoo vielä? Siinä sait, Sika, siinä sait, Hevonen, siinä sait häntääsi, Sonni!... Hei, hei!... Siinä ratkesivat Pyökin pöksyt!... Siinä repesi Tammen kauhtana!... Korjaa luusi, senkin Kuusi!... Hei vain! On vähän vari, vaan ei se mitään...
TILTIL nääntymäisillään. En jaksa enää!... Sypressi iski minua päähän...
KOIRA. Ai, se on Paju, joka iski... Löi käpäläni poikki!
TILTIL. Nyt ne hyökkäävät taas!... Kaikki yhdessä!... Nyt se on Susi!...
KOIRA. Malta, kyllä minä sinut höyhennän!...
SUSI. Hullu... Etkö ole veljemme? Hänen vanhempansa hukuttivat pentusi!...
KOIRA. Siinä tekivät oikein!... Hyvä, että heidät hukutettiin, koska olivat sinun näköisesi!...
KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Luopio!... Pöllö!... Petturi!... Katala!... Juudas!... Jätä hänet!... Pelasta henkesi!... Tule meidän puolellemme!...
KOIRA hehkuen tulta ja uhrautuvaisuutta. En! En!... Yksin kaikkia vastaan... En, en!... En petä jumaliani! parhaimpia! kaikkein suurimpia!... (Tiltilille) Varo Karhua!... Varo Sonnia!... Käyn häntä kurkkuun... Ai! Aasi potkaisi minulta kaksi hammasta!
TILTIL. En jaksa enää, Vahti!... Ai! Jalava iski... Katso, kädestäni vuotaa verta... Se oli joko Susi tai Sika...
KOIRA. Odota, pikku jumala... Anna, kun suutelen sinua, nuolaisen haavaa, se auttaa... Seiso takanani... Ne eivät uskalla enää tulla... Nyt ne tulevat taas!... Nyt on leikki kaukana!... Mutta ei hätää mitään!... Pystyyn vain!...
TILTIL vaipuu maahan. En jaksa enää...
KOIRA. Tullaan! Kuulen, vainuan!...
TILTIL. Missä? Kuka?...
KOIRA. Tuolla, tuolla! Se on Valo!... Hän on löytänyt meidät!... Olemme pelastetut, pikku kuningas! Suutele minua!... Pelastetut!... Katso! Ne jo väistyvät, hajaantuvat... Ne pelkäävät...
TILTIL. Valo! Valo!... Tulkaahan!... Joutukaa!... Ne kapinoivat!... Ne ovat kaikki meitä vastaan...
Valo tulee; sitä mukaa kuin hän lähestyy, valaisee Aamurusko metsää.
VALO. Mitä tämä on?... Mitä on tapahtunut?... Etkö sinä, onneton, siis tietänyt?... Kierrä Timanttia!... Ne palajavat Hiljaisuuteen ja Hämäryyteen; etkä sinä enää näe heidän tunteitaan...
Tiltil kiertää Timanttia. -- Heti kohta kaikkien Puiden henget rientävät runkoihinsa, jotka sulkeutuvat. Eläinten henget katoavat samalla tavalla; kauempana näkyy vain rauhallinen Lehmä ja Lammas y.m. laitumella. -- Metsä on käynyt vaarattomaksi, hiljaiseksi. Tiltil katselee ympärilleen.
TILTIL pyyhkien veistään. Minne ne hävisivät?... Mikä niitä vaivasi?... Olivatko ne tulleet hulluiksi?...
VALO. Eivät, sellaisia ne ovat aina; mutta sitä ei tiedä, koska sitä ei näe... Sanoinhan sinulle, että on vaarallista herättää heidät, kun minä en ole mukana...
TILTIL. Ei se mitään, mutta ilman Koiraa... ja jos minulla ei olisi ollut veistäni... En olisi koskaan uskonut heitä niin ilkeiksi...
VALO. Nyt näet, että Ihminen on yksin maailmassa, yksin kaikkia vastaan...
KOIRA. Pitelivätkö ne sinua hyvin pahoin, pikku jumala?
TILTIL. Hiukan vain, mutta ei sillä väliä... Mitiliin ne eivät edes koskeneetkaan... Mutta entä sinä itse, Vahti hyvä?... Suustasihan vuotaa verta ja käpäläsi on poikki?...
KOIRA. Ei se mitään... Huomenna on kaikki hyvin... Mutta kovalle se otti!...
KISSA tulee nilkuttaen pensaikosta. Kyllä otti kovalle! Härkä puski minua vatsaan... Se ei näy päälle päin, mutta sitä särkee niin... Ja kun Tammi löi minulta käpälän poikki...
KOIRA. Olisi hauskaa tietää, minkä käpälän...
MITIL silitellen Kissaa. Mirri parka, voi sinua, Mirri parka, ihanko totta?... Missä sinä olit, kun en sinua lainkaan nähnyt?...
KISSA ulkokullaillen. Rakas, pikku äiti, minä haavoituin heti käydessäni Sian kimppuun, kun se ilkimys aikoi syödä sinut suuhunsa... Silloin Tammi iski minua niin, että olin vähällä pyörtyä...
KOIRA Kissalle, hampaittensa välistä. Minulla olisi sanottavana sinulle pari sanaa, senkin... Mutta olkoon, perästähän kuuluu...
KISSA valitellen Mitilille. Pikku äiti, kuuletko, se haukkuu minua... Se aikoo tehdä minulle pahaa...
MITIL Koiralle. Jätä hänet rauhaan, ilkeä elukka...
Menevät.
Esirippu
NELJÄS NÄYTÖS
KUUDES KUVAELMA
Esiripun edessä.
Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli, Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.
VALO. Haltijatar Berylune on lähettänyt minulle tiedon, että Sininen Lintu mahdollisesti on täällä...
TILTIL. Missä?
VALO. Täällä, hautuumaalla, joka on tämän muurin takana... Luultavasti se piilee jonkun tässä hautuumaassa lepäävän vainajan haudassa... Kun nyt vain saisi tietää, kenen... Heidät on tarkastettava järjestänsä jokainen...
TILTIL. Tarkastettava? Miten se voisi tapahtua?...
VALO. Sopivin hetki on keskiyön aika; silloin ei tarvitse pelätä, että heitä liiaksi häiritään... Sinä kierrät Timanttia ja näet heidän lähtevän haudoistaan, tai näet sinä hautainsa pohjassa ne, jotka eivät tule ulos...
TILTIL. Eivätkö ne pane pahaksensa?...
VALO. Eivät vähääkään, niillä tuskin on siitä aavistustakaan... Ne eivät pidä siitä, että heitä häiritään, mutta kun heillä yleensä on tapana olla liikkeellä keskiyön aikana, ei se heitä rasita...
TILTIL. Miksi Leipä, Sokeri ja Maito ovat niin kalpeita? Miksi ette sano mitään?...
MAITO horjuen. Minua pyörryttää...
VALO hiljaa Tiltilille. Elä heistä välitä... Ne pelkäävät vainajia...
TULI hypellen. Minä en heitä pelkää... Olen tottunut heitä polttamaan... Ennen aikaan minä poltin heidät kaikki; se oli paljon hauskempaa kuin tätä nykyä...
TILTIL. Mutta miksi Vahtikin vapisee?... Pelkäätkö sinäkin?...
KOIRA hampaat kalisten. Minäkö?... Enhän minä vapise... Minä en koskaan pelkää; mutta jos sinä menet pois, tulen minäkin...
TILTIL. Miksi ei Kissa virka mitään?...
KISSA salaperäisesti. Minä tiedän, mitä se on...
TILTIL Valolle. Tuletko sinä meidän kanssamme?...
VALO. En, on parempi, että Ilmiöiden ja Eläinten kanssa jään hautuumaan portille. Aika ei ole vielä tullut... Valo ei voi vielä päästä tunkeutumaan kuolleiden luo... Jätän sinut yksin Mitilin kanssa...
TILTIL. Eikö Vahti voisi jäädä luoksemme?...
KOIRA. Minä jään tänne, minä jään... Minä tahdon jäädä pikku jumalani luo...
VALO. Se on mahdotonta... Se on Haltijattaren käsky, ja sitä täytyy totella; eikä teidän muuten tarvitse mitään pelätä...
KOIRA. Hyvä, hyvä, mutta jos he aikovat tehdä sinulle pahaa, tee vain näin (Hän viheltää), niin minä tulen... Sitten tehdään, niinkuin tehtiin metsässä: Hau! Hau! Hau!...
VALO. Kas niin, hyvästi nyt, pienokaiset... Olen tässä lähellä... (Suutelee lapsia.) Olen aina lähellä niitä, jotka minua rakastavat ja joita minä rakastan... (Ilmiöille ja Eläimille.) Te muut, tulkaa!...
Hän poistuu Ilmiöiden ja Eläinten kanssa. Lapset jäävät yksin keskelle näyttämöä. Esirippu avautuu ja seitsemäs kuvaelma paljastuu.
SEITSEMÄS KUVAELMA
Hautuumaa.
On yö. Kuutamo. Maaseudun hautuumaa. Paljon hautoja, nurmipenkkejä, puuristejä, hautakiviä.
Tiltil ja Mitil seisovat erään pilarinpuolikkaan vieressä.
MITIL. Minua pelottaa!...
TILTIL koettaa olla rohkea. Minua ei milloinkaan pelota...
MITIL. Sano, ovatko kuolleet pahoja?
TILTIL. Eivät, koska eivät elä...
MITIL. Oletko sinä nähnyt kuolleita?...
TILTIL. Näin minä kerran, silloin kun olin hyvin pieni...
MITIL. Mimmoista se on, sano?
TILTIL. Se on ihan valkoista, ja hyvin kylmää, eikä se liiku, eikä puhu...
MITIL. Näemmekö heidät, sano?...
TILTIL. Kyllä varmasti, koska Valo sanoi...
MITIL. Missä kuolleet ovat?
TILTIL. Täällä, nurmen alla tai näiden suurten kivien alla...
MITIL. Ovatko ne siellä koko vuoden?...
TILTIL. Ovat.
MITIL osoittaen hautakiviä. Nuoko ovat heidän huoneidensa ovia?
TILTIL. Ne.
MITIL. Tulevatko ne ulos kauniilla ilmalla?
TILTIL. Eivät ne voi tulla ulos muulloin kuin yöllä...
MITIL. Miksi ei?
TILTIL. Koska ovat paitasillaan...
MITIL. Tulevatko ne ulos, kun sataa?...
TILTIL. Eivät ne tule silloin, kun sataa...
MITIL. Onko siellä hyvä olla?
TILTIL. Sanotaan, että siellä on hyvin ahdasta...
MITIL. Onko siellä pieniä lapsia?...
TILTIL. Totta kai, koska siellä on kaikkia niitä, jotka kuolevat...
MITIL. Mitä he syövät?...
TILTIL. Juuria...
MITIL. Saammeko me nähdä heidät?
TILTIL. Totta kai, koska saa nähdä kaiken, kun on Timanttia kiertänyt...
MITIL. Mitä ne sanovat?...
TILTIL. Eivät mitään, koska kerran eivät puhu...
MITIL. Miksi ne eivät puhu?
TILTIL. Koska heillä ei ole mitään sanomista...
MITIL. Miksi heillä ei ole mitään sanomista?...
TILTIL. Ole vaiti...
He ovat vaiti hetken aikaa.
MITIL. Milloin sinä kierrät Timanttia?
TILTIL. Kuulithan sinä, että Valo käski odottamaan keskiyötä, koska silloin emme häiritse heitä...
MITIL. Miksi emme silloin häiritse heitä?
TILTIL. Koska he silloin muutenkin lähtisivät hengittämään raitista ilmaa...
MITIL. Eikö ole jo keskiyö?
TILTIL. Voitko erottaa tornikellon taulun?...
MITIL. Voin, minä näen sen pikku viisarinkin...
TILTIL. Nyt se soi... kuuletko?
Kuuluu keskiyön kaksitoista kellonlyöntiä.
MITIL. Mennään pois...
TILTIL. Nyt se on myöhäistä, koska minä heti paikalla kierrän Timanttia...
MITIL. Elä, Tiltil, elä tee sitä!... Mennään pois!... Minua pelottaa, minua pelottaa niin kauheasti!
TILTIL. Eihän tässä ole mitään hätää...
MITII. Minä en tahdo nähdä kuolleita!... Minä en tahdo heitä nähdä!...
TILTIL. Eihän sinun tarvitsekaan. Sulje silmäsi!...
MITIL tarttuu Tiltiliä vaatteihin. Tiltil, minä en voi!... En mitenkään! Ne nousevat maan sisästä!...
TILTIL. Elä nyt vapise noin... Nehän tulevat vain tuokioksi...
MITIL. Sinähän vapiset itsekin... Ne hirvittävät minua!...
TILTIL. Nyt on oikea hetki, aika rientää...
Tiltil kiertää Timanttia. Lyhyt, kaamean hiljaisuuden ja liikkumattomuuden hetki; sen kuluttua ristit alkavat hiljalleen horjua, nurmipenkit avautuvat, hautakivet nousevat paikoiltaan.
MITIL kyyristyy Tiltiliin kiinni. Nyt ne tulevat!... Siinä ne ovat!
Silloin alkaa auenneista haudoista vähitellen koheta kukinta, ensin hento ja arka niinkuin vesihöyry, sitten vaalea ja puhdas ja yhä enemmän tiivistyvä, nousten yhä ylemmä, käyden yhä runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi, jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy, kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat, linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä, häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.
MITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?
TILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan...
Esirippu
KAHDEKSAS KUVAELMA
Esiripun edessä, joka kuvaa kauniita pilviä.
Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli, Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.
VALO. Nyt luulen olevani Sinisen Linnun jälillä. Ihme, ettei se heti johtunut mieleeni... Vasta tänä aamuna, saadessani uusia voimia aamun koista, välähti se mielessäni kuin taivaasta tullen... Olemme nyt lumottujen puutarhojen perillä, missä ovat kohtalon valvonnan alaisina kaikki Ihmisten Ilot ja Onnet...
TILTIL. Onko niitä siellä paljon? Saako ne omakseen? Ovatko ne pieniä vai suuria?
VALO. Niitä on pieniä ja suuria, karkeita ja hienoja, hyvin kauniita ja myöskin vähemmän miellyttäviä... Rumimmat heistä karkoitettiin joku aika sitten näistä puutarhoista ja ne pakenivat Onnettomuuksien turviin. -- Sillä on huomattava, että Onnettomuudet elävät luolassa, joka on aivan lähellä Onnen puutarhaa. Sen erottaa siitä vain jonkunlainen sumuharso tai hieno esirippu, jota yhtä mittaa häilyttelee Oikeuden korkeuksista tai Iäisyyden ääriltä puhalteleva ilman henki... On sentähden oltava hiukan varuillaan... Yleensä Onnet ovat hyvin siivoa väkeä, mutta on heidän joukossaan kuitenkin joitakuita, jotka ovat vaarallisempia ja kavalampia kuin suurimmat Onnettomuudet...
LEIPÄ. Tulin ajatelleeksi, kuulkaahan!... Jos ne ovat vaarallisia ja kavalia, eikö olisi ehkä viisainta, että me odottaisimme portilla, ollaksemme heti valmiina rientämään apuun, jos lapset olisivat pakotetut pakenemaan?...
KOIRA. Ei yhtään niin! ei yhtään niin!... Minä tahdon seurata kaikkialle pikku jumaliani!... Jääkööt portille kaikki ne, jotka eivät uskalla tulla sisään!... Me emme tarvitse (katsoo Leipään) pelkureita emmekä (katsoo Kissaan) pettureita...
TULI. Minä menen mukana!... Näyttää kuin siellä tulisi olemaan hauskaa!... Siellä luultavasti tullaan tanssimaan...
LEIPÄ. Saako siellä syödäkin?
VESI vaikeroiden. En ole ikänäni tuntenut pienintäkään Onnea. Tahdon hänet kerrankin nähdä...
VALO. Olkaa vaiti! Ei kukaan kysy teidän mielipidettänne... Olen päättänyt näin: Koira, Leipä ja Sokeri menevät lasten mukana. Vesi ei mene, koska hän on liian kylmä, eikä myöskään Tuli, koska hän on liian levoton. Maitoa kehoitan mitä hartaimmin jäämään ulkopuolelle, koska hän on liian herkkä vaikutuksille; Kissa saa tehdä, niinkuin itse tahtoo...
KOIRA. Kissa pelkää!...
KISSA. Minä pistäyn ohi mennen tervehtimässä eräitä Onnettomuuksia, jotka ovat vanhoja ystäviäni ja asuvat tässä lähellä...
TILTIL. Entä sinä itse, etkö sinä tulekaan?...
VALO. En voi tässä asussani tulla sinne, missä Onnet asuvat; useimmat heistä eivät voi minua sietää... Mutta minulla on tässä tiivis huntu, jonka heitän ylleni mennessäni tervehtimään Onnellisia ihmisiä... (Hän käärii auki pitkän hunnun ja kiertää sen huolellisesti ympärilleen.) En tahdo, että säde sielustani sattuisi heihin ja säikähdyttäisi heitä, sillä monet Onnet ovat onnestaan arkoja, eivätkä ole edes onnellisiakaan... Kas näin, nyt heidän ei tarvitse mitään pelätä, ei vähemmän kauniiden eikä edes kaikkein rumimpienkaan...
Esirippu avautuu ja yhdeksäs kuvaelma paljastuu.
YHDEKSÄS KUVAELMA
Onnen puutarhat.
Esiripun avautuessa näkyy puutarhojen etualalla eräänlainen korkeiden marmoripylväiden muodostama sali; pylväiden välissä riippuu kultanuorien varassa raskaita, purppuranpunaisia verhoja, peittäen koko taustan. Laitteet johtavat mieleen venetsialaisen ja flaamilaisen (Veronese, Rubens) renesanssitaiteen aistillisimpia ja komeimpia esityksiä. Köynnöksiä, runsaudensarvia, kiehkuroita, maljakkoja, veistoksia, ylellisiä kultauksia kaikkialla. -- Keskustassa on jykevä ja satumaisen ihana pöytä jaspiksesta ja kullatusta hopeasta, jonka päällä on kynttiläjalkoja, kristallilaseja, kulta- ja hopea-astioita ja mitä merkillisimpiä ruokia. Tämän maailman suurimmat Onnet syövät, juovat, meluavat, laulavat, heittelehtivät, vetelehtivät tai nukkuvat pöydän ympärillä paistien, ihmeellisten hedelmien, vesikannujen ja viiniruukkujen keskessä. Ne ovat suunnattoman suuria, sanomattoman lihavia ja punottavia, samettiin ja kirjailtuihin pukuihin puettuja, päässä kultakruunuja, helmiä ja kalliita kiviä. Kauniit orjattaret tuovat lakkaamatta sulkatöyhdöillä koristettuja ruokia ja vaahtoavia viinejä. -- Soitto on meluavan jokapäiväistä ja räikeitä, jossa vaskitorvet ovat voitolla. -- Raskas, punainen valaistus. --
Tiltil, Mitil, Koira, Leipä ja Sokeri seisovat aluksi hiukan peloissaan Valon ympärillä etualalla, oikealla. Kissa menee sanaakaan sanomatta perälle, oikealle, kohottaa erästä tummaa esirippua ja katoaa.
TILTIL. Keitä ovat nuo lihavat herrat, joilla on niin hauska ja jotka syövät noita herkkuja?
VALO. Ne ovat Maailman Suurimmat Onnet, ne, jotka voi nähdä paljaalla silmällä. On mahdollista, että Sininen Lintu joskus on eksynyt heidän joukkoonsa, vaikkei se olekaan luultavaa. Elä sentähden vielä huoli kiertää Timanttia... Tarkastamme kiireimmittäin ja vain muodon vuoksi tämän osan salia.
TILTIL. Uskaltaako heitä lähestyä?...
VALO. Epäilemättä. Ne eivät ole pahoja, vaikka ovatkin hiukan raakoja ja huonosti kasvatettuja.
MITIL. Kylläpä niillä on makeita leivoksia!...
KOIRA. Ja metsällistä ja makkaroita ja lammasta ja vasikan maksaa... (julistaen) Ei mikään koko maailmassa ole parempaa, ei mikään ole ihanampaa, eikä mikään ole sen veroista kuin vasikan maksa!...
LEIPÄ. Paitse kaikkein hienoimmista vehnistä leivotut neljän kilon leivät!... Oo, ne ovat suurenmoisia, ne ovat ihmeen ihania!... Ne ovat suurempia kuin minä...
SOKERI. Pyydän anteeksi, pyydän tuhat kertaa anteeksi... Sallitteko... En tahtoisi loukata ketään, mutta elkäähän toki unhottako kaikkia näitä imeliä, jotka ovat tämän pöydän kunnia ja joiden loisto ja ihanuus, jos niin saamme sanoa, voittaa kaiken, mitä on tavattavana ei ainoastaan tässä salissa, vaan luultavasti kaikkialla muuallakin...
TILTIL. Katsokaahan, kuinka ne ovat tyytyväisen ja onnellisen näköisiä!... Kuulkaahan, kuinka ne huutavat ja nauravat!... Nyt ne näkivät meidät...
Ja todella onkin kymmenkunta Suurempaa Onnea noussut pöydästä alkaen vaivaloisesti ja vatsojaan pidellen lähestyä lapsia.
VALO. Elä pelkää, ne ovat hyvin ystävällistä väkeä... Ne tulevat luultavasti pyytämään sinua pöytäänsä... Elä suostu mihinkään, elä ota vastaan mitään, muuten voit unohtaa tehtäväsi...
TILTIL. Enkö saa ottaa pikku leivostakaan? Miksi en? Ne ovat niin makean näköisiä, niin tuoreita, niin hyvin sokeroituja, niiden päällä on hedelmäsylttiä, katsokaa, ne ovat kermalla voideltuja, miksen saa?
VALO. Ne ovat hyvin vaarallisia, ne voisivat lamauttaa tahtosi. Täytyy osata uhrata jotain sen velvollisuuden vuoksi, joka on täytettävänä. Kieltäy kohteliaasti, mutta varmasti... Siinä ne ovat...
SUURIN ONNI ojentaa kätensä Tiltilille. Päivää, Tiltil!...
TILTIL ihmeissään. Tunnetteko minut?... Ken olette?...
SUURIN ONNI. Olen Suurin Onni, olen Rikkaana-olemisen-onni, ja tulen veljieni puolesta pyytämään teitä, teitä ja perhettänne, läsnäolollanne kunnioittamaan meidän ainaista ateriaamme... Tulette istumaan siellä tämän maailman oikeiden ja suurinten Onnien parhaimmiston seurassa. Sallikaa minun esitellä teille heistä huomattavimmat. Tässä on vävypoikani Omistamisen-onni, jolla on vatsa pullea kuin päänala. Tässä on pulloposkinen Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni. (Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni tervehtii suojelevasti.) Tässä on Onni-juoda-juotuaankin ja Onni-syödä-syötyäänkin, ne ovat kaksoset ja niiden jalat ovat makaroonista. (Ne tervehtivät horjuen.) Tässä on Onni-olla-mitään-tietämättä ja hän on kuuro kuin kampela, ja Onni-olla-mitään-ymmärtämättä, ja hän on sokea kuin myyrä. Tässä on Onni-olla-mitään-tekemättä ja Onni-nukkua-enemmän-kuin-on-tarpeen; niillä on kädet leivän sydämestä ja silmät hedelmähyytelöstä. Tässä on vihdoin Röhö-Nauru, jolla on suuta korvia myöten ja jota ei kukaan voi vastustaa...
Röhö-Nauru tervehtii nauraen katketakseen.
TILTIL osoittaen sormellaan erästä Suurinta Onnea, joka pysyttelee hiukan syrjässä. Entä tuo, joka on selin eikä uskalla lähestyä?...
SUURIN ONNI. Antakaa hänen olla, hän hiukan ujostelee, eikä hänestä ole lasten seuraan... (Tarttuu Tiltiliä käsiin.) Mutta tulkaahan toki! Juhla-ateria alkaa... Tämä on kahdestoista sitten auringon nousun... Kaikki muut ovat jo saapuneet... Ettekö kuule, kuinka kaikki vieraat yhteen ääneen kutsuvat teitä... En voi esittää teitä kaikille, koska heitä on niin äärettömän monta... (Tarjoten käsivartensa lapsille.) Sallikaa minun saattaa teidät kunniasijalle...
TILTIL. Kiitän nöyrimmästi teitä, herra Maailman Suurin Onni... Ikävä kyllä en voi... Valitettavasti täytyy meidän... Meillä on kovin kiire, etsimme Sinistä lintua... Ette sattumalta tiedä, missä hän piilee?
SUURIN ONNI. Sininen lintuko? Odottakaahan... Niinpä niin, nyt muistan... Olen joskus kuullut hänestä puhuttavan... Sehän on kai niitä lintuja, joita ei voi syödä... Ei häntä ainakaan ole koskaan näkynyt meidän pöydällämme... Siitä päättäen hänestä ei täällä paljoakaan välitetä... Mutta olkaa huoletta, meillä on tarjottavana paljon parempaa... Tulkaa seuraamme, yhtykää meihin, tulkaa katsomaan, mitä kaikkea me teemme...
TILTIL. Mitä te teette?
SUURIN ONNI. Me teemme aina sitä, ettemme koskaan tee mitään... Meillä ei ole hetkenkään lepoa... Meidän täytyy juoda, syödä, nukkua... Aika ei tahdo mitenkään riittää...
TILTIL. Onko se hauskaa?
SUURIN ONNI. Onhan se... Sen täytyy olla, koska ei ole muutakaan täällä Maan päällä...
VALO. Eikö todellakaan?...
SUURIN ONNI osoittaen sormellaan Valoa, hiljaa Tiltilille. Kuka on tuo huonosti kasvatettu nuori ihminen?...
Edellisen keskustelun aikana on joukko toisarvoisia Suuria Onnia lähennellyt Koiraa, Sokeria ja Leipää, vetäen heidät seuraansa. Yhtäkkiä huomaa Tiltil heidät veljellisesti istumassa isäntiensä kanssa pöydässä syömässä, juomassa ja remuamassa.
TILTIL Valolle. Näettekö!... Nekin syövät ja juovat heidän kanssaan!...
VALO. Kutsu heidät pois... muuten paha perii!...
TILTIL. Vahti!... Vahti!... Tuletko? Heti paikalla, kuuletko!... Ja te siellä, Sokeri ja Leipä, kuka on antanut teille luvan poistua luotani?... Mitä teillä on siellä tekemistä, senkin tottelemattomat?
LEIPÄ posket pullollaan. Etkö voisi puhua meille hiukan kohteliaammin?...
TILTIL. Mitä? Uskallatko sinä minua sinutella? Mitä sinä oikein ajattelet? Ja sinä, Vahti!... Noinko sinua on opetettu tottelemaan? Heti tänne!... polvillesi! polvillesi ja heti paikalla!...
KOIRA puoliääneen pöydän päästä. Kun syön, en välitä kenestäkään enkä kuule mitään...
SOKERI metisesti. Anteeksi, mutta emmehän voi lähteä noin vain ja loukata näitä herttaisia isäntiämme...
SUURIN ONNI. Näettehän!... Ne näyttävät teille hyvää esimerkkiä... Tulkaa, teitä odotetaan. Emme mitenkään salli, että kieltäydytte... Viemme teidät väkisin! Auttakaa minua, Onnet! Kiskomme heidät väkisin pöytään, teemme heidät onnellisiksi vasten tahtoaan!...
Kaikki Suuret Onnet kiskovat, ilosta huutaen ja kömpelösti hypellen, lapsia, jotka koettavat panna vastaan minkä voivat, samalla kun Röhö-Nauru kietaisee kätensä Valon vyötäisten ympäri.
VALO. Kierrä Timanttia, kierrä pian!...