Part 9

Hän pysähtyi ja katseli vihoissaan ja vavisten kuuta, jonka pilkut selvemmin kuin muulloin olivat kasvojen näköiset -- kasvojen, jotka olivat selittämättömät, käsittämättömät. Ritari kohotti nyrkkiin puristetun kätensä tuota hiljaista katselijaa kohtaan tuolla ylhäällä, ja hänen sielunsa puhui hänen suljettujen huuliensa välistä: "Sinä, sinä, joka hopeasirpin kirotun lahjan avulla kahlehdit sukuni hengen omaan henkeesi, yölliseen taivaaseen ja korpien syvyyteen! Sinä, joka kostat kääntymisemme Herraan Kristukseen kiihottamalla pakananaisen, sen mustasilmäisen verenimijän, imemään sydämeni mehun! Alako sinä!"

He olivat nyt lähellä kalliomurrosta.

"Surunlapsi, onko tie äitisi luo pitkä?" kysyi herra Erland, haparoiden puukkoaan viittansa alta.

"Taas puhut sinä niin kummallisesti... Niinkuin et muka sitä tietäisi", sanoi Surunlapsi ja katseli isänsä kasvoja. Eivät ne olleet sen näköiset kuin tavallisesti, kun salainen voima hänessä vaikutti. Ne olivat synkät niinkuin päivällä, vielä synkemmät ja kamalammat.

Kauhea epäilys lensi läpi Surunlapsen mielen. Hän pysähtyi ja huudahti, samalla kun hänen povensa vapisi:

"Herra Erland, me palaamme linnaan. Seuraa minua!"

"Mikä naurettava oikku, kun kerran olemme lähteneet ulos ja niin kauan myrskyssä ja pimeässä vaeltaneet äitiäsi tavataksemme! Ei, hurskas pyhiinvaeltaja, me jatkamme matkaamme. Kohta kai lienemme jo perilläkin."

"Me palaamme! Minä käsken sinun palaamaan!"

"Haa, sinä lasket hupaista leikkiä. Etkö ole palvelijani? Enkö ole herrasi? Kuka meistä käskee?"

Ei ollut enää epäilemistäkään. Se salainen voima, johon pieni opas oli luottanut sanoessaan: "Minä käsken", ei vaikuttanutkaan; Surunlapsen tahto ei tepsinyt. Ritari oli hereillä; sen näki Surunlapsi hänen raivoisista katseistaan.

Kuoleman tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen ritarin eteen, syleili hänen polviaan ja rukoili:

"Herra Erland... isä... älä tee minulle pahaa!"

"Mitä pelkäät sinä? Joko moittii sinua omatuntosi? Kas niin, älä kujeile siinä! Ylös, poika, ja vie minut äitisi luo!"

Erland tarttui poikaa tiukasti käteen ja riuhtasi hänet ylös.

"Minä vien sinut hänen luokseen. Mutta... et kai tahdo tappaa häntä? Et kai tahdo äidilleni tehdä mitään pahaa?"

"Älä ajattele häntä; ajattele itseäsi", sanoi ritari. "No, totteletko sinä, vai uskallatko vastustella?"

"Herra Erland, minä tottelen... tottelen mielelläni. Mutta lupaa..."

"Vaiti!" huusi ritari ja veti, voimatta enää mielialaansa salata, metsästyspuukon tupestaan. "Sinä olet äitisi rikostoveri, ja niin totta kuin hän on elinvoiman sydämestäni imenyt, lupaan minä, että hänen oma sydämensä on tänä yönä veitseni kärjessä hytkähtelevä. Ja sinulle sanon minä, että jos hetkeäkään vitkastelet opastamasta minua hänen luokseen, minä tapan sinut ja opastan itse itseni. Ja jos en häntä tänä yönä tapaa, niin tulevat metsästystorvet huomenna soimaan, tulevat koirat irti laskettaviksi ja metsästysajo toimeenpantavaksi saartamaan sitä pirullista noita-akkaa. Hän ei ole pääsevä käsistäni. Älä sen vuoksi enää sanallakaan kärsivällisyyttäni koettele! Muista itsesi vuoksi sitä tottelevaisuuden valaa, jonka olet minulle vannonut! Eteenpäin!"

"Ei, ei!" parkasi Surunlapsi hätähuudon voimalla ja tarttui vielä kerran ritarin polviin. Tämä irroitti rajusti hänen kätensä ja potkasi hänet vihaa ja inhoa kuohuen luotaan.

"Roisto, voisin sinut yhdellä nyrkin iskulla musertaa! Ylös, sanon minä, ja vie minut matkamme määrään! Tottele tai kuole!"

"Isä, säästä minua! Älä tapa minua!"

"Isä", virkkoi ritari yhä kasvavalla raivolla; "sinä, joka saatanan loihtutempuilla kauan olet kahlehtinut ja turmellut sieluani, sinä, joka olet helvetin sukua, perkeleen ja noita-akan sekasikiö, uskallatko vielä häväistä kristittyä miestä häntä isäksesi kutsumalla! Sinun tulee kuolla yhdessä äitisi kanssa. Vielä viimeisen kerran käsken minä: nouse ylös ja opasta minua!"

Ja kun poika ei liikahtanut, tarttui ritari hänen käteensä ja laahasi hänet mukanaan. Surunlapsen jäsenet tarttuivat puunjuuriin, orjantappurat niitä raatelivat. Kipu ja pelästys panivat hänet vaikeroimaan, mutta hänen valituksensa ja se vähäinen vastarinta, jota hän koetti tehdä, lopettivat verisissä unelmissaan olevan ritarin kärsivällisyyden. Hän pysähtyi, katseli uhriaan äärettömällä vihalla ja iski puukkonsa hänen rintaansa.

Hän oli poistunut muutamia askelia siitä paikasta, jota Surunlapsen veri punasi, kun hän pysähtyi ja virkkoi itsekseen:

"Isä! Mikä valhe!"

Hän astui taas muutamia askeleita, mutta pysähtyi ja virkkoi taas:

"Isä! Mikä anteeksi antamaton, julma, kauhea valhe! Minä palaan ja huudan hänen korvaansa: sinä valehtelet! Minä en ole isäsi... Minä huudan: kirottu ollos sen valheesi tähden!"

Musta pilvi kulki kuun editse ja seutu pimeni. Mutta ritari oli kuulevinaan kuolevan korinaa ja meni ääntä kohti. Hän kompastui ruumiiseen. Taas paistoi kuu. Se valaisi kasvoja, jotka eivät olleet Surunlapsen, valaisi kamalasti vääntyneitä, sinisen kalpeita, verivaahtoon tahraantuneita kasvoja. Siinä makasi tuntematon, mustaverinen mies. Hänen rintansa oli paljas, ja ritari, joka hämmästyneenä katseli häntä, näki siinä suuren murhamiehen merkkejä: paiseita ja mustia pilkkuja.

"Rutto!" mutisi ritari kalpein huulin.

Hän nousi ylös ja kulki eteenpäin tietämättä minne meni. Hän vei kätensä otsalleen, jonka takana veri kihisi sekavissa aivoissa. Milloin kulki hän kiivaammin; milloin pysähtyi hän ja katseli keltaisen kalpeata, surullista kuuta. Hän meni ilman mitään määrää ja mitään ajattelematta. Hän kuuli puitten lehvien kuiskailevan sanoja, milloin julmia, niin että niitä säpsähti; milloin ilkkuvia, niin että hän kiukuissaan hammasta puri ja repi ne lehdet, jotka noin olivat kuiskailleet, irti oksistaan; milloin hullunkurisia, niin että hän nauraa hohotti; milloin surullisia, että hän vuodatti kyyneleitä.

Mutta kaikista kummallisimmin kuiskaili yölliselle kulkijalle, joka sitä lähestyi, kuusi kukkulan laella, metsäpuron reunalla, sillä sinne sattuma hänen askeleensa johti. Se seisoi siellä niinkuin ennen muinoin, solakkana, suorana, ylpeänä ja myrskyä uhkaavana. Surisiko se särkynyttä sielua, kuihtunutta vartaloa, jolla muinoin, vaikkakin jalommissa muodoissa, oli sama oman voiman ja ylpeyden leima kuin hänelläkin? Vai ivasiko se? Hän ei tiennyt kumpaako se teki, mutta hän tahtoi tietää sen ja kuulosteli, ja kun hän kuulosteli, oli hän tuolta ylhäältä, vai omasta rinnastaanko, kuulevinaan jotain, joka sanoi: "Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaalean punaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkahintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä maita peittää..." Pyh, mitä varten muistella tätä laulua? Ei ole mitään syytä sitä nyt laulaa. Ei ole mitään ivaa eikä mitään sääliä, vaan pelkkää lapsellisuutta sitä laulaa. Eihän voi siitä suuttua eikä sille nauraa. Niin päätteli yöllinen kulkija mielessään. Samassa muisti hän puukon, joka hänellä vielä oli kädessään, ja kun hän kuutamossa sen terää tarkasteli, ajatteli hän:

"Se voisi todellakin olla verta minun verestäni."

Hän nakkasi aseen menemään ja ajatteli, että hän kuitenkin oli aika onnellinen, kun olentonsa oli särkynyt niin moneksi kappaleeksi, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli oikea. Paloitellun käärmeen osat elävät epätoivoista liikkuvaa elämää, ennenkuin kangistuvat ja muuttuvat kuolleiksi osiksi jostain, joka ennen oli yhtenäistä. Mutta että ne pyrkivät yhtymään, niinkuin taru kertoo, sitä ei yöllinen vaeltaja voinut ymmärtää. Hän puolestaan ei mitään yhtymistä halunnut. Parasta oli jäljettömiin kadota, ja hänen pitäisi nyt oikeastaan nauraa kaikelle, kun tiesi, että rutto raivoaa nyt kautta maailman ja tuhoo kaikki murhamiesten sikiöt, joita maassa matelee. Sitten saisivat ruohot ja kukkaset kasvaa rauhassa eläinten hampailta eikä mikään kirves tulisi kaatamaan puita, jotka silloin vapaasti saisivat kutoa oksistaan holvin yli vaikenevan maan. Silloin olisi paratiisi kaikessa komeudessaan uudistettu. Kun ei vaan sitten mitkään Aatamit ja Eevat tulisi sitä uudelleen turmelemaan! Uutta Aatamia seuraisi uusi Kain, joka veljensä murhasi, ja Kainia isät, jotka poikansa tappoivat, ja isiä pojat, jotka isänsä tappoivat. Tällaisissa sekavissa mietteissä jatkoi ritari harhailuaan ristiin rastiin metsässä.

Silloin sattui päivän koittaessa, että hän näki tulen tuikkivan ja meni sitä kohti.

PÄIVÄN KOITTO.

Tulen valo tuli kalliomurroksesta.

Tämä yö -- niin oli Singoalla päättänyt ja sanonut sen Surunlapsellekin -- tulisi olemaan hänen onnensa viimeinen yö. Oliko se ennustus siitä, mitä tänä yönä tapahtuisi? Ei, Singoallalla oli kyllä ennustustaito, oli hyvin kehittynyt aavistelemiskyky; mutta itse olisi hän aina vakuuttanut, että tämä oli päätös eikä aavistus. Se onni, jota hän oli nauttinut, oli ääretön; se pyyhki pois kaikki hänen kärsimyksensä, hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan näiden öiden salaperäisestä riemusta ja unhottumattomista hetkistä hänen lemmittynsä ja puolisonsa rinnalla. Ne olivat nyt luetut nuo hetket, sillä hän ymmärsi, ettei Erland voinut niitä kestää. Hän olisi kuoleva, ja hajaannus yöllisen ja päiväisen elämän välillä tulisi kestämään. Mutta eikö muisto olisi kylläksi voimakas sulostuttamaan sitä kaipuuta, jota hän tulisi tuntemaan, sittenkun oli sanonut Erlandille viimeiset peruuttamattomat jäähyväisensä ja poistunut ainiaaksi hänen läheisyydestään. Mutta miksi kaipuuta? Eikö elämä voi olla unelma, jossa mielikuvitus tarjoo sydämelle sen, mitä se haluaa, jossa menneisyys on takaisin saatua todellisuutta, missä ei kaipuulla ole mitään sijaa? Niin, unessa tulisi Singoalla loppuelämänsä elämään. Toisella puolella meren, kaukana itäisten arojen takana, on maa, missä palmut kohoovat vihreän sinistä taivasta kohden ja ilma on täynnä unettavaa kukkien tuoksua.

Se on levon ja unelmien maa. Siellä on kallioon hakattuna kummallinen temppeli, jota valkopukuiset, äänettömät papit vartioivat. Siellä uinailee pehmoisilla patjoilla pylvästöjen varjossa papittaria, joiden ainoana tehtävänä on silloin kun tamtam soipi, tanssia kulta- ja helmipukuihin puettuina tanssi aistien iloksi ja sitten palata iankaikkista olemattomuutta miettimään. Sinne aikoo Singoalla kulkunsa suunnata, kun kerran tämän havupuiden maan jättää. Siellä on hän palmulle puhuva Pohjolan kuusesta, lotuskukkaselle lummekukasta ja itselleen on hän kertova loppumatonta tarinaa sinisilmäisestä nuorukaisesta ja laulava tätä tarinaa kuin kehtolaulua sydämelleen, kunnes sydän herpoo ja sykkimästä lakkaa. Surunlapsi on oleva tämän temppelin poikapappi, sillä tapa on siellä semmoinen, että jumalan uhritulen sytyttää siellä poikanen, jonka kauneudessa näkyy kaiken katoavaisuus. Siellä on Surunlapsi pyhistä kirjoista, joita papit säilyttävät, oppiva entisaikain viisautta, ennenkuin se ennustus on täyttynyt, minkä äiti on hänen silmäkulmiensa luomista lukenut.

Niin oli Singoalla päättänyt. Hän oli koristautunut jäähyväisjuhlaan. Hän oli kauniimpi tänä yönä kuin sinä päivänä kymmenen vuotta takaperin, jolloin Erland ensi kerran näki hänet metsäpuron reunalla. Onni oli tuonut takaisin hänen nuoruutensa kauneuden, mutta henkisempänä ja enkelillisenä. Rakkaus ja uhrautuvaisuus, jotka olivat läpitunkeneet hänen olentonsa, olivat tehneet hänen kauneutensa taivaalliseksi. Se olisi hurmannut silmää niinkuin silmäys toisesta maailmasta, ellei siinä samalla olisi välkkyillyt jotain tästäkin maailmasta, vaikkakin sen tutkimattomimmista syvyyksistä -- jotain honkametsän huminasta ja tähtiyön salaperäisyydestä, jotain lumottua ja luonnon kummaa...

Rotko oli koristettu syksyn viimeisillä ruusuilla. Assim oli sytyttänyt tulen lieteen. Singoalla oli sanonut hänelle, että se nyt tapahtuu viimeisen kerran ja äänetönnä oli Assim sen ilmoituksen vastaanottanut. Singoalla oli käskenyt hänen pitämään kaikki valmiina lähtöä varten huomenaamuna, ja vaieten oli Assim hänen tahtonsa täyttänyt. Nyt istui hän ja tuijotti tuleen ja näki, kuinka kekäleet tummenivat, hiiltyivät ja tuhkaksi muuttuivat. Hänestä tuntui välistä kuin ei olisi hän lieden tuleen katsellut, vaan oman sydämensä tuleen.

Singoalla istui sammaleisella vuoteellaan otsa käteen nojaten, unelmiin vaipuneena, ja kuulostaen ääniä, jotka voisivat ilmaista odotettujen tulon. Hän voi istua noin tunnin toisensa perästä. Hänen elämänsä oli näinä päivinä ollut juuri tuollaista vartoilemista. Hän tuskin huomasi ajan kulun, mutta piti kuitenkin hetkistä lukua.

Ulkona raivosi myrsky. Silloin tällöin osui tuulenpuuska kalliolohkareiden välitse rotkoon ja uhkasi sammuttaa tulen.

"He viipyvät kauan tänä yönä", sanoi Assim muutamien tuntien vaitiolon jälkeen. Ja kun tähän huomautukseen ei odotettu vastausta eikä saatu, virkkoi hän itsekseen, pannen muutamia risuja tuleen: "Vielä vähän aikaa on tuli palava. Mutta kohta se on itsensä loppuun kuluttava. Hyvä on. Me pääsemme rauhaan."

Assim meni rotkon suulle, katseli pilven keskessä vaeltavaa kuuta taivaalla ja kuunteli nautinnolla myrskyn laulua. Ihanammin kuin tänä yönä ei ollut pohjolan metsä koskaan soinut, niin tuntui ainakin hänestä. Hän tahtoi pukea sanoihin mitä tunsi, mutta ei voinut. Sen hän kuitenkin käsitti, että metsän laulu ilmaisi arvoa ja vihaa, tuskia ja miehuutta, synkkiä kokemuksia ja voiton varmuutta.

Mutta näiden äänien seasta kuului muitakin, jotka eivät olleet myrskyn. Ne huusivat ulkona metsässä: Alako, Alako! -- ja Assimin kasvot, jotka olivat ilmaisseet jotain haaveilevaa ja uinailevaa, kävivät silloin valppaiksi, kuulostaviksi ja kummasteleviksi. Kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, etteivät korvansa häntä pettäneet, sanoi hän Singoallalle:

"Täällä metsässä on ihmisiä, jotka huutavat avukseen kansamme Jumalaa!"

"Se on rukoukseni kaikua", sanoi Singoalla ja kohotti päätään; "minä olen rukoillut kansani jumalalta kieltäymyksen voimaa ja olen sen saanut. Mutta etkö kuule muita ääniä metsässä? Etkö kuule Erlandin ja Surunlapsen ääntä?"

"En."

"Yö on peloittava niille, jotka peljätä osaavat. Ehkä vapisee Surunlapsen sydän ja ehkä vie pelko hänen askeleensa harhaan. Mene heitä vastaan, Assim, ja opasta heidät tänne!"

"Täällä on paljon tutkittavaa tänä yönä metsässä", sanoi Assim ja meni. --

Kun hän vihdoinkin palasi, oli hänellä kuoleva poika sylissään ja hän laski sen Singoallan jalkojen juureen.

* * * * *

Olisihan kyllä voinut olla tukalaa pujotella välitse ja kiivetä ylitse noiden mullin mallin olevien kalliolohkareiden, varsinkin öiseen aikaan ja hämärässä kuutamossa; mutta kävihän se sentään aika helposti, ja ritarista tuntui kuin hän useamman kuin yhden kerran olisi tätä tietä kulkenut ja siihen miltei tottunut. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän poikasena ollessaan, jolloin niin paljon metsässä harhaili ja etupäässä haki ja rakasti sen hämärimpiä piilopaikkoja, kuitenkaan ollut lähemmin tutustunut tähän hullunkuriseen polkuun, joka uhkasi saattaa itseensä vuoren kuninkaan linnaan.

Nyt ei hän enää ollut kaukana rotkon suulta. Silloin pysähdytti hänet se ajatus, että hänkin kulki tänä yönä metsässä jatkaakseen pakanakuninkaan Torin työtä ja tappaakseen metsän pahimman peikon, jättiläisnaisen, tuon viekoittelevan, joka oli imenyt elinvoiman hänen sydämestään. Mutta sitten muisti hän ruton, joka oli tullut maailman kaikkea elämää hävittämään, ja joka siis teki tappamisen turhaksi, jopa naurettavaksikin. Ja hän muisti tuon kalpean pojan ja sanan: isä, ja puukon, josta tippui voivottelevia veripisaroita ja jonka hän pensaaseen nakkasi, ja muisti kuusen kukkulan laella ja laulun: "Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kuin hämärä maita peittää."

Ne olivat kaikki sekavia muistoja, eikä ritari kyennyt niitä järjestämään. No niin, miksei pysyä niille kaikille välinpitämättömänä, ja miksi vähääkään välittää mistään menneestä, nykyisestä tai tulevasta? Kunhan kulkee kulkeakseen, ei välitä matkansa määrästä, menee tuonne rotkoon siksi, että on sattunut askeleensa sinne päin suuntaamaan eikä minkään muun vuoksi. Onhan vain kuin uoma yhtä mittaa vuotavan mielialojen virran, mutta antaa virran mennä menojaan eikä koeta pysäyttää sen laineita. Sellaisessa mielentilassa kulki ritari eteenpäin ja astui väliäpitämättömin askelin rotkoon.

Hän katseli ympärilleen. Hänen vieressään seisoi, seinään nojaten, mustaverinen mies, joka häntä hehkuvin silmin katseli. Mutta se ei liikuttanut ritaria. Se oli taaskin noita vaikutuksia, joista voi olla aivan välinpitämätön. Mutta syvemmällä rotkossa näki hän muutakin. Näki naisen kauniimman kuin koskaan oli voinut kuvitella, surullisemman, polvistuessaan tuossa kuolleen pojan yli, kuin kaikki se suru mitä ritari oli voinut ajatella -- sillä siinä surussa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, oli aina ollut heikkoutta ja lohdutuksen tarvetta tai myöskin epätoivoa ja vihaa, mutta tämä suru oli luonnollinen ja sekoittamaton eikä se ollut mitään muuta kuin oma itsensä. Hän tunsi tuossa naisessa kasvojenpiirteitä, joita hän oli rakastanut ja vihannut, epäjumaloinut ja kironnut; hänen muistonsa eteen kuvastui päivän paistetta ja kukkaistuoksua, yöllistä pimeyttä ja kauhua. Hän tunsi taas mielensä hämmentyvän. Silloin kuuli hän mustan miehen sanovan:

"Singoalla, ritari on täällä. Et tarvitse enää kauemmin odottaa kuolemaa."

Ja ritarille sanoi mies, hänen käteensä tarttuen:

"Älä vitkastele, vaan päätä, mitä olet alkanut! Hän tietää, mitä varten tulet. Surunlapsi ehti ilmoittaa tulosi, ennenkuin silmänsä ummisti. Sinä tulet kostamaan vääryyttä, jota Singoalla on sinulle tehnyt, kun teki sinut silmiensä valoksi ja sydämensä haluksi ja lupauksiensa puolisoksi ja poikansa isäksi. Hän on julmasti loukannut sinua rakkaudella ja uskollisuudella. Hän ansaitsee kuoleman ja toivoo sitä kättesi kautta. Hän tahtoo kuolla oikeutetun vihasi ensimmäisen uhrin -- oman poikasi -- viereen. Niin, hän on hyvin rikollinen ja ansaitsee kuoleman, sen voin minä todistaa, joka olen kuullut ne lukemattomat huokaukset, joita muistosi on pusertanut hänen rinnastaan, ja nähnyt ne loppumattomat kyyneleet, joita hän on sinun tähtesi vuodattanut. Tapa hänet, herra ritari! Sitten tulee tilinteko meidän välillämme."

"Se on tarpeetonta", sanoi ritari; "minä lähdin häntä tappamaan, niinkuin sanot, mutta metsä on mieleni muuttanut. Rutto on tullut eikä enää maksa vaivaa kuoleman kanssa kilpailla. Sen ja paljon muutakin olen metsässä oppinut. Sitäpaitse ei tuo nainen ole se, jota etsin, vaikka he ovatkin toistensa näköiset. Tuo tuossa on ihminen; hän itkee kuollutta lastaan ja hän näyttää niin surulliselta, että rintani voivottelee häntä katsellessani..."

"Mitä", huudahti Assim, "etkö aio lopettaa mitä olet alkanut? Onko sinulla rohkeutta peräytyä? Jos uskallat mielesi malttaa, silloin saat kuulla sen kamalan..."

"Älä jatka", sanoi ritari, "minulla on rohkeutta mihin tahansa enkä minä mitään pelkää. Ei kukaan ole vielä voinut sanoa minun pelkäävän. Minulla on rohkeutta malttaa mieleni. Älä häiritse minua, sillä sielussani alkaa valjeta, ja minä olen kohta saava muistoni kootuksi. Tämän naisen kasvot luovat valoaan syvälle menneisyyden kuiluihin."

"Joudu!" sanoi Assim; "hän _tahtoo_ kuolla kätesi kautta. Hän ei voi elää ja samalla kertaa tietää, että sinä hänen puolisonsa, olet tappanut hänen ja sinun poikasi. Älä ole julma tuota naisparkaa kohtaan! Hän anoo kuolemaa kuin armoa. Palkitse hänet siitä lempeydestä, jota hän on sinulle osoittanut! Hän ei ole virkkanut kovaa sanaa lapsensa murhaajasta; itseään on hän syyttänyt, vaan ei sinua..."

"Niin", sanoi ritari, "olet oikeassa. Hänen kasvonsa ilmaisevat liikuttavaa hyvyyttä. Minä rakastan noita kasvoja, vaikka niitä nähdessäni tahtoo sydämeni sulaa. Minä olen kova ja karkea mies, kiivasluontoinen ja taipuvainen ihmisiä ylenkatsomaan; mutta tämä nainen voisi pelkällä läsnäolollaan muuttaa minut, varsinkin jos saisin hänen jalkainsa juuressa istua ja hän jostain pyhästä kirjasta tahtoisi lukea minulle Jumalan rakkaudesta ja armosta..."

"Hän ei ole sama kuin ennen", sanoi Assim ja häntä kammotti; "hän puhuu kuin mielipuoli. Herra ritari", huusi hän, "älä kokoo muistojasi, varo lapsuutesi muistoja; muuten ehkä johtuu mieleesi päällikön viisitoistavuotias tytär, tuo hento lapsi, jonka sydämen ryöstit... Näkisit todellisuuden ja katuisit niin, ettet sitä kestää jaksaisi! Ei, pidä ne pyhät ennakkoluulosi, jotka tähän saakka ovat olleet varustuksesi, kilpesi ja jousesi, ja juokse umpisilmässä sitä tietä, jota olet verellä tahrannut! Minä sanon sinulle, että tämä mustasilmäinen nainen on olento, aivan toista sukua kuin sinä, on salaperäinen luonnon lapsi, joka yhtä vähän kuin kukkakaan on muuta kastetta saanut kuin mikä lankee taivaasta, joka ei koskaan ole rukoillut minkään muun temppeliholvin alla kuin tähditetyn taivaan ja jota eivät mitkään muut pyhät savut ole kietoneet kuin ne, jotka usvana maasta nousevat. Pyhää vettä ei hänen päälleen ole heitetty, eivät koskaan ole häntä papit siunanneet eikä hänellä ole toivoakaan sinun taivaaseesi tulla. Hän on -- kuuletko? -- hyljätty olento, pakana, puoleksi peikko, noita, joka katseidensa ja poskiensa ja äänensä pakanallisella loihtuvoimalla on sinut noitunut ja tästä kauheasta rikoksestaan kuoleman ansainnut. Ylös ritari! Pistä hänet kuoliaaksi! Olet aseeton... täss' on miekka. Tapa noita-akka, niinkuin olet tappanut hänen sikiönsä! Pian! Älä arvele! Pian, tai tapan minä sinut!"

Ja Assim pisti miekkansa Erlandin käteen ja tahtoi temmata hänet mukaansa. Mutta tämä irroittautui ja sanoi kiivastumatta:

"Sinä puhut, niinkuin olet kuullut munkkien puhuvan. Jo riittää. Sinä tahdot sekoittaa mieleni, mutta se ei onnistu. Tuo nainen tuossa ei ole noita, vaan jumalanlapsi, joka suree maailman onnettomuutta ja jonka sydän minunkin kurjuuttani hellii. Sillä en tahdo kieltää olevani onneton. Tekee mieleni itkemään ja katumaan, vaikken oikein tiedä, olenko ainoastaan minä rikkonut jotain vastaan, vai onko kohtalokin minua vastaan rikkonut."

Hän astui muutamia askeleita Singoallaa kohden ja jatkoi:

"Vaimo parka, sinä suret tuota poikaa, etkä ehkä tiedä, että minä olen hänet tappanut. Ritarikunniani kautta vakuutan minä, että kernaasti tahtoisin antaa henkeni saadakseni hänet henkiin ja tuskasi lohdutetuksi. Mutta sitä en minä voi, ja lupaan vain sen, minkä voin täyttää: etten enää koskaan palaja kattoni alle, vaan, jos rutto minut säästää, pukeudun jouhipaitaan elämäni loppuajaksi ja elän kasvien juurista ja rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi syntejäni. Sen tahdon tehdä. En tästä päivästä ole vaimoani Helenaa näkevä enkä poikaani Erlandia; jätän linnani ja tavarani, ja vietän päiväni katumuksen tekijänä täällä metsässä. Se ei tosin voi sinun suruasi lievittää, mutta minua se on lohduttava, sillä joka hetki tunnen yhä selvemmin, että olen onneton; kuta kauemmin sinua katselen, sitä enemmän mieleni selviää, kuta varmemmaksi muistoni tulevat, sitä varmemmasti tulen minä vakuutetuksi siitä, että sinä... oi, Jumalani!... että sinä... niin, minä tunnen sinut, Singoalla... sinä nuoruuteni unelma... ensimmäinen rakkauteni... puolisoni!"

Oltuaan tähän saakka liikkumatonna kuin kuvapatsas, kumartui Singoalla nyt yhä lähemmä poikansa ruumista kohden, ja ritari kuuli hänen itkevän. Silloin meni hän hänen luokseen, nosti hänet ylös ja sulki hänet syliinsä. Hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, joiden läpi kimmelteli selvinnyttä mieltä ilmaiseva katse. Mutta tämä syleily oli lyhyt; eräs ajatus sen keskeytti; ritari kääntyi pois ja kulki käsi otsallaan ulos rotkosta, ja Assim, joka seurasi häntä louhukosta, näki hänen hiljalleen astuvan metsän sisään.

RUTTO.

Kun päivä koitti, oli ilma raskas ja taivas pilvessä. Silloin kun aurinko jonkun kerran puhkasi pilvet, oli sen valo kellan vaaleaa ja outoa. Oli herennyt tuulemasta ja tullut tyyni ilma, joka pilvisestä säästä huolimatta oli tukehduttavan kuuma.