Part 3

Niin tapaa hän Singoallan joka ilta tuon suuren kuusen alla kukkulan laella, kun hämärä hiipii puitten runkojen välitse. He puhelevat alussa paljon ja leikkivät kuin lapset viheriällä rannalla; "ei ole toista niin kaunista tyttöä kuin sinä", sanoo Erland Singoallalle, ja tämä vastaa iloisesti: "oi niinkö luulet? Ennenkuin tulin tänne, katsoin kuvaani lähteestä, nähdäkseni, pitäisitkö minua kauniina."

Mutta vähitellen vaikenevat he molemmat; kernaammin kuin puhuvat, he toisiaan silmiin katselevat, ja he voivat tehdä sen hämärästä huolimatta, sillä he ovat toisiaan lähellä ja kietovat kätensä toinen toisensa kaulaan. Kun katseensa noin yhtyvät, ikävöivät myöskin huulet huulia, ja pian vaihtavat he pitkiä suuteloita, jotka samalla lämmittävät ja jäähdyttävät -- jotka samalla sammuttavat ja sytyttävät kainoja haluja.

Joka kerta kun Erland kukkulalle kulkee, soipi hänen sielussaan laulu, johon hänen huulensa eivät osaa luoda säveliä. Laulu on tämä:

"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kun hämärä maita peittää. Lähestyn kukkulaa, jossa illan tuuli kuusessa kuiskailee. Oletko siellä, Singoalla? En sinua näe, mutta minä aavistan, että sinä olet siellä, sillä tuuli tuoksuu kukkasia, sillä metsässä on hiiskumattoman hiljaista, sillä rinnassani asuu niin outo mieli. Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaaleanpunaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkaintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä peittää maita." --

Muukalaiset viipyivät aholla kauemmin kuin heidän päällikkönsä alussa oli aikonut, sillä se joukko, jota hän odotti, viipyi. Mutta ei Erland eroa ajatellut, eikä sitä ajatellut Singoalla. Heistä oli kuin he aina saisivat olla yhdessä.

Kahdeksan päivää kului; kahdeksan kertaa oli Singoalla sanonut isälleen: minä tahdon mennä tulevaisuuden näkyjä yksinäisyydessä oppimaan, ja isä oli vastannut: mene! Ja hän oli tehnyt pitkän eksyttävän kierroksen metsään, haihduttaakseen Assimia ja saattaakseen hänet harhaan kukkulalta puron luona, jos hän Singoallan askelia väijyisi. Kahdeksan kertaa olivat Erland ja Singoalla tavanneet toisensa kukkulalla, jossa ei kukaan muu paitse uskollinen Hurtta saanut heidän onneaan nähdä, sillä harvoin eksyivät tänne metsästäjät, ei ainakaan hämärän aikana, ja muukalaisten vaimot kantoivat veden ja kylvettivät lapsensa kaukana täältä, missä puro juoksi lähempänä ahoa.

Mutta yhä enemmän muuttui Singoalla näinä päivinä. Hän vapisi yhtymäpaikkaan hiipiessään, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä sieltä poissa, sillä hänen sydäntään kirveli, milloin hän ei saanut ritarin uljasta poikaa nähdä, yöllä hän näki hänestä unta, päivällä häntä ajatteli, ja oikein onnellinen ei hän ollut, ellei tuntenut solakan pojan käsivartta vyötäistensä ympärillä. Ja kuitenkin oli hän arka tietämättä miksi, kuitenkin kaikui hänen rinnassaan äänettömiä hätähuutoja, kun nuorukainen häntä läheni. Tuskin voi hän puhua, kun he vierekkäin istuivat, sillä pelko ja toivo pusertivat vuorotellen huokauksia hänen rinnastaan; ei voinut hän enää Erlandia silmiin katsoa, sillä Erlandin silmät ikäänkuin polttivat häntä; hän loi silmänsä, joita pitkät ripset varjostivat, puron lorisevaan veteen, tai kohotti ne äänettöminä vaeltaviin tähtösiin, Silläaikaa kun Erland häntä vain katselemistaan katseli. Ja kuitenkin tunsi hän hänen katseensa, voimatta niitä kohdata, niinkuin suloisen kivun sielunsa syvyydessä.

Silloin sanoi Erland eräänä iltana, kun he istuivat poski vasten poskea, niin että toisen vaalean ruskeat hiukset sekaantuivat toisen mustiin kihariin:

"Laula Singoalla! Laula joku kansasi lauluista!"

Mutta Singoalla vastasi tuskin kuuluvasti:

"En voi enää laulaa."

"Mutta kuulinhan sinun laulavan silloin kun ensi kerran toisemme tapasimme, kun Halli tahtoi sinua purra, ja minä olin sinulle ilkeä. Miksi et enää tahdo laulaa? Onko mielesi murheinen?"

"On."

"Miksi on mielesi murheinen? Olenko sinua pahoittanut?"

"Sinäkö! Et, Erland! En tiedä miksi mieleni on murheinen... Ehkä se on siksi että meidän kerran täytyy erota."..

"Erota!" huudahti Erland kalveten. "Etkö tahdo ainiaaksi jäädä tänne?"

"Tahtoisin aina olla luonasi, mutta minun täytyy seurata isääni. Kun sitä ajattelen... katsos, en ole sitä ennen ajatellut... mutta nyt luulen minä, että minä kuolen kun sinusta eroan. Minä vaellan kauas, kauas pois, yhä kauemmaksi sinun luotasi, Erland. Kun sinä tulet tänne iltasilla, ei Singoalla enää olekaan täällä; mutta hän ikävöi tänne ja on ikäväänsä kuoleva. Ehkä itket, Erland, ja nimeäni huudat, enkä minä voi sittenkään tulla..."

Singoallan silmät täyttyivät kyynelillä, ja nyyhkytykset repivät hänen rintaansa.

Erland oli kalpea ja vaikeni. Hän ei ollut ennen ajatellut eron mahdollisuutta. Hän päästi Singoallan käden ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään, sillä salaperäinen rakkaus oli heidän sydämensä yhdistänyt niin, että ilo ja suru ja valtimon liike oli molemmilla sama. Mutta kun Singoalla näki Erlandin silmien kosteina kiiluvan, tahtoi hän hymyillä, ilahuttaakseen hänen mieltään, ja virkkoi:

"Elä ole pahoillasi! Kun Singoalla on poissa, unohdat sinä hänet pian ja olet taas onnellinen."

"Unohtaisinko sinut!" virkkoi Erland ja nousi ylös. "Ei, minä en sinua koskaan unohda, en sinusta koskaan eroa, vaan seuraan sinua minne ikinä menetkin."

"Teetkö sen?" huudahti Singoalla säteilevin silmin. "Tahdotko erota isästäsi ja äidistäsi ja kauniista linnastasi ja kaikesta muusta mitä rakastat, ja seurata minua?"

"Tahdon", vastasi poika.

"Silloin olemme me mies ja vaimo; sinä olet oleva herrani ja minä sinun orjattaresi, matkoillamme kannan minä sinun kuormasi, illoilla jäähdyttelen sinun jalkojasi kylmällä vedellä, levätessämme paistan minä riistan, ojennan sinulle maljasi, kun janoat, laulan sinulle, kun mielesi on raskas, ja kärsin kaikki mitä sinäkin kärsit. Sen teen minä mielelläni, sillä minä tiedän, että sinä minua rakastat."

"Ei", sanoi Erland, "niin ei saa olla, vaan minä kannan sinun kuormasi, sillä hartiani ovat voimakkaammat kuin sinun; minä ammun sen riistan ja poimin ne marjat, jotka sinulle parhaiten maistavat; sinä et saa olla orjattareni, sillä sitä en minä tahdo, eikä se käy päinsä. Mutta olkaamme mies ja vaimo."

"Etkö tahdo heti olla mieheni?" sanoi Singoalla. "Tahdon tehdä sinut siksi siten, kuin kansallani on tapana."

Ja Singoalla otti esille pienen litteän kiven, jota käätyihin kiinnitettynä kaulassaan kantoi. Kiveen oli piirretty kuun sirppi -- vertauskuvaksi hänen kansansa Jumalasta _Alakosta_.

Tämän kiven painoi hän Erlandin oikeaan käteen ja kysyi, tahtoiko hän rakastaa häntä ainoana naisenaan kuolemaansa saakka ja vannoa hänelle uskollisuutta, jota vastaan tehty pieninkin rikos oikeuttaisi hänen ottamaan hänen maallisen elämänsä ja sulkemaan häneltä rukouksillaan taivaankin oven. Tähän vastasi Erland myöntyvästi. Silloin pani Singoalla saman kiven oikeaan käteensä teki saman valan ja lisäsi kansansa tavan mukaisesti, että hän tahtoisi olla uskollisen miehensä uskollinen orjatar ja kärsiä kaikki hänen vihansa, mutta ei vähääkään hänen uskottomuuttaan.

Tämän tehtyään sanoi Singoalla: "Nyt olet sinä mieheni, Erland, ja minä olen kaikessa tahdollesi kuuliainen." Ja kun hän oli sen sanonut, heittihe hän polvilleen nurmikolle, kohotti kätensä kuuta kohden ja puhui sanoja kielellä, jota Erland ei ymmärtänyt:

"Hän on mieheni, se ainoa jota rakastan! Tietäkää se naiset kaikki, älkääkä häntä katselko, sillä hän on minun ja ylenkatsoo teitä muita, kiitos sinulle, hyvä Alako taivaassa, sillä hän on minun, ainoa, jota rakastan!"

Toisissa oloissa olisi Erland ihmetellyt, että Singoalla kutsui häntä nyt miehekseen, vaikkei sormuksia oltu vaihdettu, ei häitä tavalliseen tapaan pidetty eikä mitään siunausta heille Herran palvelija antanut. Mutta nyt ei hän mitään sellaista ajatellut; ei tuntunut hänestä vaikealta pitää sitä valaa, jonka hän oli vannonut, sillä Singoallaa yksin hänen mielensä halusi; hän ajatteli vain miten suudella Singoallan suuta, miten levätä hänen rinnoillaan ja seurata häntä maailman ääriin.

"Istuhan vierelleni", sanoi tyttö, "ja kuuntele tarinaa, jota isäni kansan keskuudessa kerrotaan. Ne sanovat, että se mies ja se nainen, jotka ovat toistensa verta juoneet, tuntevat elämän surut ja ilot, taudit ja terveyden samalla aikaa ja samalla tavalla; että he voivat toisilleen ajatustensa kautta puhella, vaikka ovatkin kaukana toisistaan, ja että heidän sydämensä eivät koskaan erkane. Uskotko sen?"

"En tiedä, mutta minä olen kuullut, että ystävät, jotka tahtovat ikuisen liiton rakentaa, sekoittavat verensä. Singoalla", jatkoi Erland, "minä tahdon juoda vertasi; tahdotko sinä juoda minun vertani?"

"Tahdon, vielä kernaammin kuin vettä erämaan lähteestä", vastasi Singoalla.

Erland paljasti vasemman käsivartensa, sillä vasen käsi oli lähempänä sydäntä; mutta kun hän veti puukkonsa haavoittaaksensa ihoansa, pyysi Singoalla saadaksensa sen tehdä. Siihen suostui Erland. Tyttö veti tikarinsa, pisti sen hienon kärjen rakastettunsa käsivarteen ja imasi huulillaan sen pienen verihelmen, joka nuorukaisen ihosta kihosi.

Sen jälkeen paljasti hän itse vasemman kätensä. Tikarin kärellä loihti hän esille pisaran suontensa mehua, jonka Erland innokkaasti siitä suuteli pois; niin, hän peitti käsivarren loppumattomilla suuteloilla ja kietoi sen sitten kaulansa ympärille.

KAKSINTAISTELU.

Mutta mikä on se haamu, joka tulee esiin kalpeassa kuutamossa ja aavemaisella läsnäolollaan uhkaa rakastavien rauhaa?

Singoalla säpsähtää ja huutaa: "Assim!"

Synkkä tuskallinen nauru vastaa hänen huutoonsa.

Erland hyppäsi ylös ja paljasti metsästyspuukkonsa mennäkseen tulijaa vastaan. Singoalla tarttui hänen käteensä, mutta hän riuhtaisihe irti. Musta Assim näki veitsen kimmeltävän kuutamossa; hän heitti pois viittansa, hypähti taapäin samalla kun kouransa haki vyössä riippuvan tikarin kahvaa, ja virkkoi:

"Päällikön tytär ja linnan herran poika! Singoalla parka! Naiset tulevat sinua aina pilkkaamaan ja miehet sinua ylenkatsomaan!"

Ja näin puhuessaan heitti hän tikarinsa Erlandin päätä kohti. Mutta Assimin heitto ei sattunut; kiukku ja hämärä saattoivat taitavan tikarin heittäjän häpeään. Erland astui häntä vastaan veitsi kohona. Assim teki hyppäyksen taaksepäin, vikkelän hyppäyksen: hän ojensi kätensä, hänen mustat silmänsä seurasivat uhkaavan aseen liikkeitä, sormet aukenivat tarttuakseen sopivana hetkenä Erlandin ranteeseen ja tuo notkea ruumis kumartui väistääkseen odottamattomalla syrjähyppäyksellä iskua, jos ei käsi voisi sitä torjua.

"Assim on aseeton, armoa Assimille!" huusi Singoalla ja repi raivoisasti tukkaansa.

"Oletko aseeton?" kysyi Erland ja laski kätensä.

"Olen", vastasi Assim, "mutta minä olen mies."

Erland heitti metsästyspuukkonsa nurmikolle, taistellakseen pohjoismaalaisten tavoin aseetonna aseetonta vastaan.

Erland, vaalea gootti, oli seitsentoistavuotias, parraton ja keskenkasvuinen vielä; Assim, Ganges virran kansan musta jälkeläinen, oli vaeltanut kuusikolmatta kesää, lukuunottamatta niitä kahta, jotka hänen äitinsä oli häntä selässään kantanut.

He käyvät toisiansa vastaan, levittävät kätensä, painavat rinnan vasten rintaa; heidän suonensa paisuvat, heidän jänteensä ojentuvat, heidän lihaksensa jännittyvät kiireestä kantapäähän.

Mutta nyt on voitto ratkaistu. Vaalea gootti on heittänyt mustan muukalaisen maahan; hänen polvensa painaa kovasti kaatuneen rintaa, ja käsi tarttuu hänen kurkkuunsa.

Silloin rientää tyttö taistelevien luo, voittajaa hellyttääkseen, rukoillakseen voitetun puolesta. Erland kuuntelee, päästää vastustajansa ja nousee ylös.

Assim nousee ylös hänkin, mutta maahan hän tuijottaa. Hän ottaa viittansa, kääriytyy siihen ja hiipii pois.

"Voi minua!" huutaa Singoalla. "Hän on kertova leirissä kaikki. Isäni on minua lyövä, miehet ylenkatsovat minua ja naiset minua piikkaavat."

"Ei", sanoi Erland, "niin ei ole käyvä."

"Ei", huudahti Singoalla, "niin ei saa käydä, sillä me olemme mies ja vaimo."

"Tule", sanoi Erland, "minä seuraan sinua leiriin, puhuakseni isäsi kanssa. Kun minä olen vierelläsi, ei Singoallan tarvitse mitään pelätä."

"Mieheni", sanoi tyttö.

"Vaimoni!" virkkoi poika, nosti hänet syliinsä, kantoi hänet puron yli ja katosi hänen kanssaan metsän peittoon.

LEIRI.

Metsä, joka ympäröi ahoa, oli pimeässä kuin läpipääsemätön musta muuri, jonka päällä taivaan tähditetty kansi lepäsi. Avonaisella kentällä leimusi nuotioita, joiden valossa liikkui varjoja ja sieltä täältä erotti jonkun teltankin. Siellä vilisi ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja naisia, lapsia, hevosia ja koiria; siellä oli äänen sorinaa korkeimmasta bassosta kimakimpaan diskanttiin, oli laulua, soittoa, vihellyspillin teräviä ääniä, rumpujen pärinää, koirain haukuntaa, lasten huutoja, tyynesti keskustelevien miesten ääniä, riiteleviä kimeitä haisten ääniä, vasarain pauketta, jotka takoivat jotain haljennutta kuparikattilaa tai muovailivat hehkuvista rautapalasista hevosen kenkiä ja nuolenkärkiä -- kaikki tämä sekaantui korvia särkeväksi, huumaavaksi epäsoinnuksi. Singoalla oppaanaan ja pitäen häntä kädestä kiinni, astui Erland läpi väkijoukon, jossa miehet söivät, joivat, heittivät arpaa, teroittivat veitsiä ja miekkoja -- jossa naiset patoja hämmentivät, ruokkivat lapsia, paikkasivat vaatteita, puhelivat ja riitelivät, -- jossa leikki alastomia poikia ja puolialastomia tyttöjä, toisiaan korville lyöden ja raapien, nauraen ja itkien, -- jossa oli hevosia, vaunuja, tynnöreitä, huonekaluja ja työaseita -- kaikkien ohi astui hän, uteliaiden katseiden seuraamana ja kuullen puhetta ja huomautuksia kielellä, jota hän ei ymmärtänyt, päällikön, Singoallan isän, majaa kohden.

Samana iltana, jolloin Singoalla oli Erlandin luona, oli odotettu seurue saapunut leiriin ja päällikkö oli ilmoittanut, että liikkeelle lähtö olisi tapahtuva toisen päivän aamuna tästä aamusta lukien.

Päällikön maja oli etelään päin lähellä metsän rantaa. Täällä ei ollut melu eikä tungoskaan niin suuri kuin muualla. Heimon vanhimmat ja paraimmat miehet olivat tänne kokoontuneet; myöskin oli täällä muutamia naisia, jotka hiljaa, mutta innokkaasti puhelivat keskenään, kun Erland ja Singoalla lähestyivät. Nämä naiset olivat Assimin äiti, sisaret ja heimolaiset; kaikki katsoivat he päällikön tytärtä, kun hän Erlandin vierellä kulki heidän ohitsensa. Assimin äiti, vanha eukko, oli tulen valossa, ja ehkäpä myöskin päivän valossa, ilkeän noidan näköinen. Hänen pitkä, koukkuinen nenänsä näytti kasvaneen kasvoista esiin kuin kiusaksi syville silmäkuopille ja ontoille poskille... aivan niinkuin maan järistyksessä vuoret kohoavat ja maa niiden ympärillä uppoaa... hänen punaiset silmänsä säihkyivät, ja huulet, jotka mehuttomina ja voimattomina riippuivat hampaattoman kidan ympärillä, irvistivät inhottavasti. Akan kamala naama ilmaisi kiukkua ja kostonhimoa, sillä Assim oli jo kertonut, mitä puron varrella oli tapahtunut; mutta se ilmaisi myöskin ihmetystä, kun hän näki ritarin pojan kulkevan Singoallan sivulla.

Erlandin saapuessa nousivat heimon vanhimmat ylös ja kumarsivat hänelle. Majan aukossa seisoi päällikkö itse, Assimin kanssa puhellen. Molemmat näyttivät hämmästyvän vaalean nuorukaisen tuloa. Assim hiipi syrjään, heittäen synkän syrjäsilmäyksen Singoallaan. Päällikkö vei kätensä otsalleen ja kumartui Erlandin edessä, mutta hänen puoleksi maahan luoduista silmistään välähti kuitenkin mustien ripsien välitse kimmeltävä katse tyttären puoleen.

Tyttö oli kalpea, mutta hän ei pelännyt, sillä hänen kätensä oli Erlandin kädessä.

Erland sanoi tahtovansa puhua päällikön kanssa ainoastaan Singoallan läsnäollessa. Päällikkö vei hänet vaieten majaansa.

Mitä siellä puhuttiin, ei kukaan tiedä, mutta puolen tunnin kuluttua tuli Erland majasta ulos kasvot levollisina, seurassaan Singoalla, joka ylpeästi katseli Assimin äitiä ja muita naisia silmiin, sekä päällikkö, jonka otsalla näkyi jälkiä levottomista ajatuksista. Tultuaan vähän matkaa metsään pudisti Erland päällikön kättä, suuteli Singoallaa ja virkkoi:

"Olen oleva määräaikana valmis."

LÄHTÖ.

"Kuinka on Erlandin laita? Hän on synkkämielinen ja puhuu vähän", sanoi rouva Elfrida miehelleen, Pentti herralle.

"Hän kärsii yksinäisyydestä", vastasi ritari, sittenkun ensin oli miettiväisen näköisenä ottanut kulauksen maljastaan, jonka jälkeen hän antoi katseensa liidellä tuonne sinertelevien vuorten kukkuloihin, mitkä näkyivät läpi kaitaisen ikkunan; "hän kärsii yksinäisyydestä, eikä se kumma olekaan. Metsä ei enää sovi hänelle; meidän pitää syksyllä lähettää hänet kuninkaan hoviin oppimaan _mores_ ja ritarillisia harjoituksia."

Elfrida ei koskaan keskustelua jatkanut, kun tuli tästä asiasta puhe, hän ei voinut olla kaiholla ajattelematta hetkeä, jolloin nuoren Erlandin tulisi isänsä ja äitinsä luota lähteä avaraan maailmaan.

Mutta Erland istui nyt luostarin kirjastossa isä Henrikin vieressä ja luki korkeasta kaari-ikkunasta hämärästi tulevan päivän valossa roomalaisen Virgiliuksen paimenlauluja, ja kun paimen Meliboeus valitti:

_Nos patriae fines et dulcia linquimus arva_, valitti Erlandinkin sydän niin kuin tuon toisen, ja hajamielisenä kuunteli hän isä Henrikin selityksiä, vaikka nämä selitykset olivatkin mehukkaampia -- johon ei paljoa tarvittu -- kuin nuo Marius Servius vainajan puisevat ohjaukset, jotka olivat punaisella nesteellä kirjoitetut kirjan sivujen laitoihin.

Ennenkuin Erland saapui luostariin, oli hän käynyt katsomassa joka sopen linnassa, puhunut ystävällisesti kaikkien linnan palvelijoiden kanssa, käynyt lapsuutensa leikkipaikoilla, muistaen jyrkänteenkin, josta oli järveen hypännyt; hän oli käynyt niille hyvästit heittämässä, ja vasta nyt tunsi hän, kuinka rakkaat ne hänelle olivat, vaikka hän niin usein oli ikävöinyt täältä pois avaraan maailmaan.

Hän ajatteli rakasta isäänsä, rakastettua äitiänsä. Hän ajatteli munkkia, tuota hyvää opettajaansa, joka hänen vierellään istui, ja hän siunasi häntä mielessään kirjoitustaidosta, jonka oli häneltä oppinut; sillä näin lohdutteli mieltänsä Erland: minä ilahdutan kohta vanhempiani kirjeellä, joka on heille sanova, miksi olen kadonnut, että minä voin hyvin, ja että pian olen jalona ritarina palaava, kunniaa ja mainetta urotöilläni saavutettuani.

Tätä tarkoitusta varten oli hän irroittanut lehden kirjekirjasta ja pistänyt sen talteen; sille lehdelle olisi kirje kirjoitettava. "Olet uuvuksissa nyt", sanoi isä Henrikki, kun huomasi Erlandin hajamielisyyden; "hyvä, lopettakaamme... _claudite jam rivos, pueri, sat prata biberunt_."

Isä Henrikki sulki kirjan ja lukitsi sen kirjakaappiin.

"Hyvästi", sanoi Erland ja puristi isä Henrikin kättä. "Hyvä opettajani", lisäsi hän, "tahdon saada tänä iltana siunauksenne." Priori laski kätensä hänen päänsä päälle, luki siunauksen ja sulki hänet syliinsä, niinkuin hänen välistä muulloinkin oli tapana tehdä.

Nyt kuului liikettä muurien ulkopuolelta. Portinvartija veli Johannes, raotti ovea ja ilmoitti, että joukko noita muukalaisia pyrki päällikkönsä johtamana sisään kiittämään prioria hänen ystävyydestään ja sanomaan jäähyväisiä, sillä seuraavana päivänä puolen päivän aikaan aikoivat he lähteä liikkeelle. He olivat jo käyneet Ekössä ja lausuneet ritarille nöyrimmät kiitoksensa osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

Priori vastasi: "antakaa heidän tulla!"

Sillä välin heitti Erland viittansa olalleen ja lähti.

Isä Henrikki vastaanotti vieraan kansan edustajat luostarin refektoriossa. Kaikki munkit olivat läsnä. Päällikkö astui esiin, puhui ja kumarsi. Priori vastasi kaunopuheliaasti hänen sanoihinsa. Kaikki kävi juhlallisesti ja samalla ystävällisesti. Mutta sillaikaa kun päällikkö ja priori puhuivat, harhailivat muukalaisten miesten katseet ympäri huoneen seiniä ja kiintyivät kultaisiin astioihin, jotka olivat tammipöydälle asetetut, kuin myöskin pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuviin, jotka olivat seinän syvennyksiin sijoitetut. Mutta hartautta se ei varmaankaan ollut, jota heidän silmistään kiilsi, kun he näkivät taivaan kuningattaren kultaisen kruunun tai ne hopeakoristeet, jotka häntä ympäröivät. Eikä se varmaankaan ollut huoneen lämpö, joka pani erään toisten peitossa olevan miehen nostamaan hakasta lähinnä ovea olevasta ikkunasta; sillä jos lämpö olisi häntä vaivannut, olisi hän varmaankin avannut ikkunan, mutta niin ei hän tehnyt.

Jätämme luostarin ja menemme linnaan, nähdäksemme Erlandin hiljaiset jäähyväiset. Ilta on jo myöhäinen, ja luostarikellojen ääni, joka linnan asukkaille ilmoittaa levolle menon ajan olevan käsissä, on jo kauan sitten kulkenut järven yli ja kallioitten kaiun kantamana häipynyt metsään. Ritari Pentti ja Elfrida rouva nukkuvat jo; makuuhuoneen lamppu levittää seinän syvennyksestä heikkoa valoaan ja epämääräiset, väräjävät varjot kokoontuvat yhä mustempina vuoteen uutimien ympärille. Ovi saliin on raollaan; se avautuu hiljalleen. Kynnykselle pysähtyy pimeän suojaamana Erland. Hän tahtoo hiipiä vanhusten luo, nähdä vielä kerran heidän kasvonsa, sanoa heille hyvästinsä niin hiljaa, että he vain unessaan sen tuntevat; mutta vanhain uni on herkkää, he voivat herätä, pelko taistelee sydämen halujen kanssa, hän ei uskalla mennä. Hän painaa otsansa ovenpieleen ja kuuntelee rakkaiden nukkuvien hengitystä. Hänen poskensa ovat kalpeat ja hänen silmänsä ovat kyyneltyneet. Hän palaa samaa tietä, jota tuli. Hän kiiruhtaa, sillä hänestä tuntuu kuin käytävän ja rappujen pyhimysten kuvat liikkuisivat ja ojentaisivat kätensä häntä kohti. Hän kutsuu Hurttaa, kahlaa salmen yli, joka erottaa saaren mantereesta -- sillä nostosilta on ylhäällä niinkuin aina yöllä -- ja painuu metsään uskollisen koiransa seuraamana. Hänellä on yllään huonoimmat vaatteensa, eikä ainoatakaan rahaa ole hänen kuluneen takkinsa taskussa. Vyö, ja siinä riippuva metsästyspuukko ovat ainoat rahan arvoiset kapineet, mitkä hän on ottanut mukaansa isänsä linnasta.

Muukalaisten päällikkö oli sanonut ritari Pentille ja isä Henrikille, että hänen joukkonsa lähtisi liikkeelle seuraavana päivänä puolen päivän aikaan. Hänellä oli ehkä syynsä niin sanoa; Erlandille oli hän sanonut: tule ennen keskiyötä, tai tulet liian myöhään.

Kaikki oli jo valmiina lähtöön, kun Erland saapui aholle. Levottomuudella oli Singoalla häntä odottanut. Nyt otti hän hänet vastaan ilohuudolla istuessaan kirjavaan viittaan kääriytyneenä peitteistä tehdyllä vuoteella isänsä vaunuissa ja itse ohjaten pieniä, takkuisia hevoskoneja, jotka kuopivat maata levottomasti. Takana oli pitkä jono vaunuja, joiden eteen oli valjastettu hevosia ja härkiä ja jotka olivat täynnä naisia, lapsia ja tavaroita. Viittoihinsa kääriytyneinä seisoivat naineet miehet vaunujen vieressä, kukin omaisuuttaan vartioiden. Nuoret naimattomat miehet muodostivat keihäillä, jousilla ja veitsillä varustetun jälkijoukon. Hyljätyt tulet valaisivat tätä näyttämöä. Vaunujen eteen oli asetettu soihdunkuljettajia.

Päällikkö kulki takaisin omien kuormavaunujensa luota, jotka olivat rivin etupäässä, aina viimeisten luo, nähdäkseen että kaikki oli kunnossa. Hän oli kiivaasti kannustanut väkeään joutuisaan lähtöön, hänen katseensa oli levoton ja hän, tuo muuten niin syvään kumarteleva mies, oli tuskin tervehtinyt joukkonsa uutta jäsentä, tyttärensä miestä ja ritarin poikaa. Erland ei sitä merkille pannut, sillä hän ei nähnyt eikä ajatellut muuta kuin Singoallaa. Kun päällikkö oli tehnyt kierroksensa, antoi hän kellolla lähtömerkin. Soihdut hulmusivat kuusien välissä, vaunu toisensa perästä katosi metsän mustaan kitaan, ja kohta oli aho tyhjä.

Niin kulki jono eteenpäin niin nopeasti kuin pimeys ja vaikea maa sallivat. Singoalla oli laskeutunut vaunusta ja käveli Erlandin vierellä, joka ohjista talutti hevosia. Tähdet tuikkivat puun latvojen takaa, ja takanansa kuulivat rakastavaiset yksitoikkoista, surumielistä ja samalla kaunista laulua, jota joku kuormain kupeella kävelevistä lauloi. Välitse rosoisten kallioiden, läpi hiljaisien laaksojen kulki matka lyhyenä kevätyönä.