Part 2

Mutta vielä sittenkin kun lumi peitti kukkulan, tuli Erland Hurtan seuraamana purolle, ei kuitenkaan niin usein kuin ennen. Ei hän enää odottanut Singoallaa tapaavansa, mutta hän rakasti tuota paikkaa, ja hän lauloi omia laulujaan ja kuunteli niiden kaikua, sillä Singoallan nimeä hän lauloi.

Ritari Pentti ihmetteli pojan vaihtelevaa mieltä ja kysyi monta kertaa, joko kaikki sudet ja ketut olivat tapetut metsistä ja joko kaikki petolinnut olivat vieraille maille menneet, koskapa Erland ei tuonut mitään riistaa kotiin. Toista tietävät kuitenkin paimeneni, sanoi hän, sillä usein kertovat he, että karvaiset ryövärit ovat hävittäneet karjaani. Sellaisiin puheisiin ei Erland paljoa vastannut. Mutta Elfrida rouva iloitsi poikansa käytöksestä, joka oli nyt lempeämpää kuin ennen; toisinaan luuli hän kuitenkin huomaavansa raskasmielisyyttä ja kyseli painoiko mikä hänen mieltään. Mutta Erland vastasi, ettei hänen mieltään mikään painanut ja katseli ulos salin ikkunasta tuota korkeata kuusta, joka kukkulalla kasvoi.

Talvella oli Erland ahkerammin isä Henrikin opissa kuin muulloin. Joka päivä ohjasi hän askeleensa luostariin. Portinvartija, veli Johannes, joka tunsi hänen soittonsa, pisti silloin sileäksi ajellun päänsä portin luukusta, tervehti nuorta herraa ja avasi hänelle portin. Munkkien kammioiden välitse vievän käytävän läpi kulki Erland kirjastoon, missä priori tavallisesti oleskeli. Se oli keskikokoinen huone, katto oli kupera ja ikkuna korkea ja suippokaarinen. Ikkunaruudut olivat pienet ja lyijypuitteiset, ja aurinko oli polttanut ne niin, että ulkona olevat koivut näyttivät tuulessa heiluessaan vihreiltä varjoilta. Seinät olivat kuvakoristeisia kirjakaappeja täynnä; vasikannahkaisiin kansiin sidotut kirjat olivat ketjuilla ja lukoilla seiniin kytketyt. Lukkojen avaimet olivat priorin tallessa. Varokeinolla oli kahdenlainen tarkoitus: suojella kalliita aarteita rosvoilta, mutta myöskin estää munkkeja ottamasta alas ja lukemasta kirjoja priorin tietämättä, sillä monet näistä kirjoista olivat, niinkuin hän sanoi, roomalaisten pakanain kirjoittamia ja saattoivat olla vaarallisia kokemattomien lukea.

Oppilas sai päivä päivältä yhä suurempaa suosiota opettajaltaan. Ja niin tapahtui eräänä talvi-iltana, kun Erland istui hänen vieressään kirjastossa, että priori paiskasi kiinni sen "kirkkoisän", jota oli lukenut, ja merkitsevä ilme kasvoillaan meni kirjahyllylle, vapautti erään toisen kirjan vankeudestaan ja asetti sen oppilaansa eteen.

Hän ei ole enää lapsi, sanoi priori itsekseen; hänen ymmärryksensä kehittyy huomattavasti; en epäile antaa hänen lukea tätä kirjaa johdollani. Se on vaarallinen. Ja se on juuri tämä vaara, joka uhkaa hänen ikäisiään, mutta vanhemman ystävän opastamana on siihen tutustuminen vaarattomampaa.

Se oli Ovidiuksen teos "Muuntumiset." Huolellisesti valitsi priori ne paikat, jotka katsoi hyödyllisiksi lukea.

Ja niin lukivat he Heron ja Leanderin rakkaudesta, ja Erland antoi mielessään Herolle Singoallan kasvot; he lukivat Pyramuksen ja Tisben rakkaudesta ja Erland antoi mielessään Tisbelle Singoallan säteilevät silmät, ruskean ihon ja punahuulet.

Hän luki heidän rakkaudestaan, ei, heidän rakkaudestaan hän ei lukenut, vaan heidän onnettomasta kohtalostaan, ja tarina oli vähällä saada hänen silmänsä kyyneltymään.

Samoin kuin rouva Elfrida iloitsi isä Henrikkikin Erlandin muuttuneesta mielestä. Usein istui hän pojan kädet omiinsa suljettuina ja kertoi jotain oman elämänsä runsaista kokemuksista. Usein ajoivat muistot pilven hänen otsalleen, ja hän katseli tarkkaavasti Erlandia. Oli kuin olisi hän mielellään tahtonut jotain tälle virkkaa, mutta ei kuitenkaan virkkanut. Suuria ajatuksia liikkui isän aivoissa, mutta hän pelkäsi, ettei Erlandin mieli vielä ollut tarpeeksi valmistunut ottamaan vastaan niitä siemeniä, joita hän tahtoi kylvää.

Eräänä iltana kevättalvesta tapahtui, sittenkun opettaja ja oppilas olivat yhdessä lukeneet, että vanhus laski kätensä nuorukaisen olkapäille, ja hänen silmänsä säihkyivät innostuksen tulta. Puoleksi kuiskaavalla äänellä, joka kuului juhlalliselta ja salaperäiseltä lampun laimeasti valaisemassa holvissa, puhui hän siitä, miten henki aineen voittaa, miten näkymätön sana hallitsee jäntevät kädet ja uhkaavat mielet, ruhtinaat ja herrat ja kaiken maailman sotajoukot, vaikka ne olisivat niin lukuisat kuin meren hiekka. Rakennetaan suuri rakennus, jonka perustus on maassa ja jonka torni taivasta tavoittelee (niin puhui hän), ja kun se valmistuu, silloin ei maa ole enää maa, vaan maallinen taivas, taivaallisen taivaan heijastus; perustus on jo pantu, pylväät pystytetyt, jotkut niistä kohoavat jo pilviin; mutta pahat jättiläiset, jotka aavistavat, että tuosta rakennuksesta on tuleva vankila johon heidät timanttikahleilla ikuiseksi kytketään, ovat tarttuneet pilareihin kukistaaksensa ne; mutta työ on valmistuva, sillä hyvän voima on suurempi kuin pahan, koska Jumala on suurempi kuin perkele. Mutta ajassa ajallisessa elää Jumala vain puhtaissa ihmissydämissä, ja jokainen sydän, joka hänelle aukenee, antaa tukea hänen vallalleen täällä maan päällä. Tahdotko sinä (niin puhui ukko pojalle) tulla Jumalan liittolaiseksi? Tahdotko kantaa kivesi tähän rakennukseen? Se ei ole helppoa, sillä miehen voima ei siihen riitä eikä miehen rohkeus; siihen vaaditaan kieltäymystä kaikesta maallisesta. Onko sinulla voimaa uhrata elämäsi ruusu Jumalalle ja pitää elämän orjantappura itseäsi varten? Enempää en nyt voi sanoa.

Niin puhui isä Henrikki, ja Erland, joka tosin ei oikein hänen sanojansa ymmärtänyt, tunsi ne kuitenkin sydämessään ja sanoi tahtovansa olla Jumalan liittolainen. Silloin asetti vanhus kätensä siunaten hänen päänsä päälle.

MUUKALAISET EGYPTIN MAALTA

Kevät on tullut, järvellä uiskennelleet jäälohkareet ovat sulaneet auringon paisteessa, puut tekevät urpuja ja metsä tuoksuu.

Näetkö, Erland, nuo muuttolintuparvet, jotka ylhäisissä ilmoissa liitelevät? Ne palaavat etelästä. Tunnetko raikkaat tuulahdukset, jotka käyvät avoimista ikkunoista läpi ritarisalin? Ne tuovat tervehdyksiä kaukaisilta mailta. Eikö nyt palaa hänkin, hän, jonka muistoa talvi ei ole saanut unhon nietoksiin upotetuksi. Kuule! Metsistä kuuluu ihmisten ääniä, kavioiden kopsetta, vaunujen pyörien kolinaa ja piiskojen läiskettä. Kuuluu kuin olisi suuri seurue tulossa. Ja metsän reunasta tulee esille kirjava joukko: miehiä pitkissä kauhtanoissa, naisia kirjavissa hameissa, puolialastomia lapsia, jotka meluavat, nauravat ja itkevät, hevosia, vaunuja ja koiria. He lähestyvät linnaa. Kaikki rientävät ikkunoihin, palvelijat, jotka pihamaalla työskentelevät, levähtävät ja katselevat ihmetellen tulevia; vartija katselee kysyvästi ritaria ja tämä antaa merkin sillan laskemiseen. Muukalaiset kulkevat sillan poikki, mutta jättävät hevosensa ja vaununsa ulkopuolelle. He järjestyvät puoliympyrään; miehet ottavat viittansa alta esille huiluja ja harppuja; mustasilmäiset ja mustatukkaiset nuoret tytöt, joiden paljailla käsivarsilla helmiä hohtaa ja tummien ja punaisten hameiden saumoissa tekokultaa kimmeltää, astuvat esiin naisten joukosta; huilut ja harput äännähtelevät, ja tytöt tanssivat outoja tansseja. Hurjina kuin räiskyvän tulen kipinät, keveinä kuin tuulonen vihreällä niityllä pyörivät he toistensa ympärillä kimakan soiton sävelien mukaan, kunnes huilut ja harput vaikenevat, tanssi taukoo ja tytöt kiiruhtavat takaisin vanhempien naisten luo. Silloin ilmaantuu isä Henrikki nostosillalle; hän tulee luostarista, jossa muukalaiset äsken olivat olleet. Ja muukalaisista muuan, roteva mies, kaikkia muita komeammin puettu, astuu häntä vastaan ja syvään kumartaa. Isä viittaa häntä itseään seuraamaan. He lähestyvät linnan rappuja, jonne ritari Pentti on laskeutunut kuullakseen, keitä vieraat ovat ja mitä he tahtovat.

Tuo roteva mies kumartaa nöyrästi Ekön herran edessä ja panee molemmat kätensä otsalleen. Musta on hänen pitkä tukkansa, sinisen musta tuo kähärä parta hänen huuliensa ympärillä, musta, ylpeä ja kuitenkin arka se katse, jonka hän ritariin luo.

Hän vaikenee, mutta isä Henrikki puhuu hänen puolestaan:

"Nämä ihmiset pyytävät armoanne, jalo herra, ja lupaa saadakseen asettaa majansa metsäänne, sillä he aikovat viipyä täällä muutamia päiviä, jonka jälkeen taas jatkavat matkaansa. Sillä tietäkää, jalo herra, että nämä ihmiset ovat kansaa, jolta Jumala kieltää levon ja rauhan, tuomittuaan heidät polvi polvelta vaeltamaan maasta maahan. Merkillinen on heidän kohtalonsa, ja otollista on sitä ajatella, sillä se todistaa Jumalan kaikkivaltiutta ja ankaraa vanhurskautta ja meidän pyhän oppimme ijäti pysyvää totuutta.

"Näiden kierteleväin ihmisten esi-isät asuivat, niinkuin tämä mies, joka on heidän päällikkönsä, minulle on sanonut, tuhatta kolme sataa ja enempi kuin neljäkymmentä vuotta sitten Egyptin maassa. He olivat arvossa pidetty kansa, Ismaelin, Abrahamin ja Hagarin pojan heimoa, ja heillä oli omat asuinsijansa siunatuissa seuduissa, jotka olivat yhtä hedelmälliset kuin Gosenin maa. Silloin saapui eräänä päivänä heidän maansa ääriin matkamies, naisen seuraamana ja käsivarrellaan pienoinen lapsi. Itsellensä ja perheellensä pyysi matkamies yön ja raju-ilman suojaa heidän kattonsa alla. Kaikkialla kieltäydyttiin sitä antamasta ja osoitettiin heitä talosta toiseen. Mutta matkamiehet, jotka he oveltansa käännyttivät, olivat pyhä Jooseppi, taivaallinen kuningatar Maria ja maailman vapahtaja. Ja rangaistukseksi tästä synnistä tuomitsi Jumala heidät ja heidän lapsensa kaksi tuhatta vuotta kodittomina harhailemaan, ilman muuta toivoa henkensä elättämiseksi kuin minkä ihmiset armostansa antaisivat. Enempi kuin puolet heidän vaivaloisesta matkastaan on jo päättynyt, mutta vielä tulee 23 sukupolvea, kolmen vuosisadan aikana, kuolemaan sille tielle, joka on heidän kuljettavanaan, ennenkuin he ovat päässeet siihen päämäärään, mihin pyrkivät: isänmaahan ja sovintoon Jumalan kanssa. Jalo herra, tämä kansa, joka pyytää vierasvaraisuuttanne muutamiksi päiviksi, on harhaillut monissa maissa, eikä ole turhaan anonut tätä samaa armoa ruhtinailtakaan. Katuvina pyhiinvaeltajina on heitä pidettävä; pilkatuita, ylenkatsotuita, pois sysätyitä ja vainotuita ovat he monin paikoin, sillä kärsimyksen malja on heidän käteensä pantu, mutta Rooman valtakunnan keisari on heille kuitenkin suojeluskirjan antanut ja ovat he myöskin saaneet armon esiintyä pyhän isämme edessä Roomassa."

Kun isä Henrikki oli näin puhunut, otti päällikkö viittansa taskusta moniin nauhoihin käärityn pergamentin, kiersi sen auki ja jätti sen uudella kumarruksella ritari Pentille.

Ritarin olisi ollut vaikea lukea sanoja mitkä olivat pergamentille kirjoitetut, mutta sen alla olevasta suuresta sinetistä, jossa oli Rooman valtakunnan vaakuna, ymmärsi hän, että tämä oli se suojeluskirje, josta isä Henrikki oli puhunut. Ritari silmäili kunnioittavasti pergamenttia, jätti sen takaisin päällikölle ja virkkoi hänelle, keskeyttäen priorin, joka aikoi puhettansa jatkaa:

"Ylen merkillistä on se, mitä olen teistä kuullut, ja minusta näyttää, että tekisin synnin, samanlaisen kuin se, mistä itse rangaistusta kärsitte, ellen sallisi teidän muutamia päiviä viipyä maallani. Ruokaa ja juomaa ei ole teiltä sillä aikaa puuttuva, ja mitä teihin tulee, päällikkö, kutsun teidät kattoni alle vierailemaan."

Päällikkö kiitti nöyrin sanoin, mutta selitti, että esi-isiltä peritty lupaus kielsi häntä samoinkuin hänen heimoaan hakemasta yösijaa huoneessa, olkoon se sitten kivestä tai puusta, ennenkuin heidän rangaistuksensa on loppuun kulunut. Vielä sanoi hän syyksi siihen, että oli muutamain päiväin vierasvaraisuutta pyytänyt, sen, että hänen täällä piti tavata heimolaisjoukko, joka joksikin ajaksi oli hänestä eronnut muita seutuja kulkeakseen, mutta joka nyt taas tulisi häneen yhtymään.

Kun ritari Pentti ja kiertolaisten päällikkö vielä olivat vaihtaneet muutamia lauseita, poistuivat vieraat sille aukealle metsään, mihin kerran ennenkin olivat majansa pystyttäneet. Sinne antoi ritari Pentti viedä ruokaa ja juomaa yltäkyllin, niin että heillä oli runsaasti ravintoa kokonaiseksi viikoksi.

Mutta mustatukkaisten tyttöjen joukossa, jotka olivat kartanolla tanssineet huilujen ja kielisoittimien tahdissa, oli Erland tuntenut Singoallan. Hän se oli tanssia johtanut, sillä hän oli päällikön tytär ja kaikista kaunein.

Isä Henrikki viipyi linnassa sen illan, keskustellakseen ritari Pentin kanssa noista merkillisistä vieraista ja antaakseen hänelle niitä lisätietoja, joita oli saanut päälliköltä kuulla, kun tämä äsken oli käynyt hänen puheillaan luostarissa ja pyytänyt häneltä puoltolausetta ritarin luo mennäkseen.

ERLAND JA SINGOALLA.

Erland oli alussa kuunnellut isä Henrikin kertomusta, joka tuntui hänestä kummalliselta ja koski sitä kansaa, johon Singoalla kuului; mutta kohta ajoi levottomuutensa hänet salista pois: hän vaelsi huoneesta huoneeseen, juoksi kiertoportaita myöten ylös korkeimpaan tornikammioon, katseli yli metsän ja järven ja kuunteli vierasten hevosten tiukujen kilinää, kiiruhti taas rappuja alas linnan puutarhaan, joka oli hyvin hoidettu, mutta pieni ja muurien ympäröimä, ja sijaitsi linnan eteläisellä puolella, missä ilta-aurinko nyt valoi punaisen keltaista valoaan yli Elfrida rouvan kukkasten ja ruokakasvien. Mutta sielläkään ei hän viipynyt kauaa, vaan riensi neitosten kammioon, jossa hän muutoin kävi harvoin. Täällä säilytti Elfrida rouva kiilloitetussa kaapissa poikansa juhlavaatteita, ja täällä oli kuvastin hiotusta teräksestä, jossa neitoset kernaasti kasvojaan katselivat. Erland avasi kaapin, otti esille kallisarvoisen ulkomaalaisesta kankaasta tehdyn ja koreilla hopeahakasilla varustetun puvun, ja pukeutui siihen. Hän suki vaaleanruskean tukkansa niin, että kiharat levisivät pitkin lainein hänen hartioittensa yli. Ketä varten hän koristelihe, sen tiesi hän, mutta ei kukaan muu. Kun hän oli valmiiksi puettu, heitti hän jousen olalleen, vihelsi mukaansa Hurtan, satuloi hevosensa ja ratsasti pois yli nostosillan metsään päin. Elfrida rouvan ja neitosten silmät seurasivat häntä, sillä hän oli kaunis katsella ajaessaan keikailevan heponsa selässä, jota kaunisti korea loimi. Mutta Elfrida rouva meni saliin ja ilmoitti ritarille, että Erland oli ratsastanut pois eikä luultavasti palaisi ennen kuin seuraavana päivänä; aivan varmaan oli hän Ulfåsaan ajanut, Gudmund Ulfsax'in taloon, sillä minkä vuoksi olisi hän itsensä koristanut noin, ellei ihanan Helena neidon, tulevan morsiamensa vuoksi.

Mutta kaikkein vähimmin ajatteli Erland Helena Ulfsaxia, vaikkei ollutkaan hienompaa hipiää eikä kirkkaampia sinisiä silmiä kenelläkään koko Virdalannissa. Se hipiä, jota Erland ajatteli, oli ruskea; silmät, jotka hänen mielessään loistivat, olivat tummanruskeat, ja tyttö, jota varten hän oli koristautunut, ei ollut nimeltään Helena, vaan Singoalla.

Elfrida rouvan aavistus ei toteutunut, sillä vähää ennen auringon laskua nähtiin Erlandin ajavan takaisin yli nostosillan. Hän oli harhaillut metsässä ja ollut ahon läheisyydessä ja puitten välitse nähnyt vieraiden majojaan pystyttävän, hevosiaan ruokkivan ja ruokaansa keittävän. Mutta esille hän ei ollut ratsastanut. Singoallaa ajatellen oli hän sinne tullut, mutta nyt pelkäsi hän häntä nähdä. Siitä syystä käänsi hän kauan epäröityään ratsunsa kotiin päin. Mutta Hurtta, joka ei epäröimisistä mitään tiennyt, oli juossut leiriin, ehkä haluten tutustua niihin heimolaisiinsa, jotka seurasivat muukalaisia, ehkä myöskin tulessa paistuvain lihain houkuttelemana. Ja kun Erland linnan pihalla hyppäsi alas satulasta, tuli Hurtta metsästä ja hyppäsi isäntäänsä vasten, ikäänkuin olisi hänellä ollut tälle tervehdys noilta oudoilta vierailta. Niin saattoi ollakin, sillä hänen pörröisen kaulansa ympärillä riippui seppele metsän kukkia. Oudoissa ajatuksissa loistivat Erlandin silmät, kun hän seppeleen keksi; ehkä se oli Singoallalta, ajatteli hän. Hän irroitti sen Hurtan kaulasta ja pani sen päänaluisensa alle vuoteeseensa. Silloin saisi hän ehkä nähdä unta hänestä, joka oli kukkaset sitonut.

Epävarmaa on, toteutuiko tämä toive; mutta seuraavana aamuna pukeutui Erland taas juhlapukuunsa, kiinnitti takkinsa ympärille komean vyön, jossa riippui metsästyspuukko tuppineen, ja meni metsään, kukkulalle puron luo. Kaunista ja yksinäistä oli siellä rannalla kukkulan juurella. Kuuset kuiskailivat, puro lirisi, vuokot ja orvokit pilkistivät esille vihreästä nurmesta. Erland istuutui tavalliselle paikalleen puron reunalle; Hurtta laski päänsä hänen polvelleen. Silloin näkyi toisella rannalla -- ihan kuin olisivat he keskenään sopineet yht'aikaa tänne tulevansa -- Singoalla. Tuuli heilutteli hänen lyhyen hameensa poimuja. Hänen käyntinsä oli kevyttä, eikä hän pysähtynyt, nähdessään komeasti puetun nuorukaisen. Ei, hän hymyili tuttavallisesti, nyökäytti päätänsä iloisesti, nosti ensin toisen jalkansa ja sitten toisen, kenkiänsä riisuakseen, ja kahlasi yli puron suoraan Erlandin luo. Puro oli matala, ja ainoastaan muutamia hopeankirkkaita pisaroita pärskyi punaisille helmille, jotka olivat kiedotut tytön nilkkojen ympäri. Ei Erlandkaan ollut hämillään, vaan oli iloinen. Se oli raitis tunne, vaikkei juuri juhlallinen, sillä ei hän edes noussut seisoalleen Singoallaa tervehtimään, niinkuin oli oppinut muita tyttöjä tervehtimään. Mutta hän hymyili sydämensä pohjasta, kun Singoalla tultuaan toiselle rannalle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja virkkoi:

"Näetkö, etten ennustanutkaan oikein. Me tapaamme taas. Sinulla on hyvä isä, joka osoittaa minun isälleni vieraanvaraisuutta. Sentähden olkaamme mekin ystäviä."

"Olkaamme. Tiedätkö, Singoalla, että olen sinua ikävöinyt aina siitä päivästä jona ensi kerran täällä näimme toisemme. Olen sinusta monta kertaa untakin nähnyt, ja jos unet totta puhuvat, ei ole mielesi minua kohtaan ynseä."

"Ei ole", vastasi Singoalla ja istuutui rannalle Erlandin viereen; "kun erosin sinusta, en ollut enää sinulle vihainen; ajattelin päinvastoin, että sinä olit kaunein poika maailmassa; ei edes vihasikaan sinua rumentanut. Ei koko meidän joukossamme ole ainoatakaan, joka olisi niin kaunis kuin sinä olet. Assimia, joka sanoo tahtovansa minut vaimokseen, ei voi verratakaan sinuun."

"Kuka on Assim?"

"Hän on sen miehen poika, joka oli päällikkönä ennen isääni..."

"Ja Assim tahtoo ottaa sinut vaimokseen?"

"Tahtoo, mutta älkäämme enää puhuko Assimista. Sanoit nähneesi minusta unta; minä olen uneksinut tapaavani sinut täällä. Sentähden tulin tänne. Uneni ovat varmemmat kuin ennustukset, joka on harmillista, sillä oikein ennustaminen on kunniaksi meille naisille. Mutta oikea ennustustaito tulee vasta vanhoilla päivillä. Annahan minun kuitenkin tarkastaa kätesi poimuja... tai ei, en tahdo nähdä niitä... jos tulisit onnettomaksi, surettaisi se minua. Oi, kuinka tukkasi on kaunis" -- Singoalla hiveli kädellään Erlandin kiharoita -- "se ei ole musta niinkuin minun heimolaisillani."

Niin hän puhui ja hänen puheensa lensi yhdestä toiseen. Hän puhui kansansa retkistä, ja kuinka iloinen hän oli, kun hänen isänsä ja hänen heimonsa miehet olivat sopineet siitä että tapaisivat Erlandin isän tiluksilla ne, jotka olivat heistä eronneet. Oikeastaan oli se Assim, joka oli tätä miesten neuvostossa ehdottanut, ja tehnyt sen Singoallan kehoituksesta. Ei hän kuitenkaan aavistanut, että Singoalla tahtoi tänne Erlandin vuoksi; muuten ei Assim varmaankaan olisi Singoallan pyyntöön suostunut. Ja tätä kertoessaan hyväili tyttö Hurttaa, joka oli ystävällinen, sillä iltaa ennen oli se saanut syödäkseen Singoallan ateriasta, ja Singoallahan oli pistänyt sen kaulaan seppeleen, vaikkei se suinkaan ollut osannut antaa arvoa koristeelle.

Erland näytti nyt Singoallalle punaisen pienen helmen ja kuihtuneen kukkasen, toisen sanoi hän löytäneensä aholta, jossa hänen kansansa nytkin majaili; toisen sanoi hän ottaneensa purosta, joka oli saanut sen Singoallalta.

Mutta tyttö tempasi kuihtuneen kukkasen hänen kädestään ja heitti sen takaisin puroon.

"Minä tahdon antaa sinulle tuoreita kukkia", sanoi hän, "poimikaamme kilpaa!"

Erland suostui leikkiin ja kilpaillen poimivat he kukkasia puron rannalta. Sitten vertailivat he niitä nähdäkseen, kuka oli enemmän poiminut, ja Erlandin kimppu oli suurempi, sillä hän oli riipinyt molemmin käsin, valikoimatta, mutta Singoallan kukat olivat kauniimmat.

He istuutuivat kukkulan rinteelle järjestääkseen ja taipuvilla ruohoilla kiinni sitoakseen kukkaset kimpuiksi. Erland sitoi huonosti ja hitaasti, mutta Singoallalla oli oma tapansa sitoa kukkasia, niin että niiden eri värit kauniisti sointuivat. Sitä taitoa ei ollut kukaan hänelle opettanut, mutta hän taisi sen kuitenkin. Kun kukkaskimput olivat valmiit, vaihtoivat Erland ja Singoalla niitä, ja tyttö ei ollut tyytymätön Erlandin kimppuun, vaikka se oli epätasainen, resuinen ja huonosti tehty. Viimein sanoi Singoalla palaavansa leiriin, sillä muutoin alkaisivat hänen isänsä, Assim ja naiset ihmetellä, minne hän oli joutunut, ja etsiä häntä. Sitä hän ei tahtoisi.

Silloin sanoi Erland:

"Mene vaan Singoalla, mutta minä tahdon, että joka päivä tulet tänne, niin että saan sinut nähdä."

Singoalla mietti hetkisen ja vastasi:

"Tavatkaamme vaan joka päivä; mutta parasta on, että tapaamme vasta auringon laskettua. Meidän kansallamme on tapa semmoinen, että nuoret tytöt vaeltavat yksikseen illoilla hetkisen, sillä siitä saavat he ennustustaidon. Sanon isälleni huomenna: tahdon mennä metsään tulevaisuuden näkyjä oppimaan. Silloin sanoo hän: mene... ja minä hiivin tänne. Näetkö hämärä on hyvä senkin vuoksi, että jos Assim tai naiset ovat läheisyydessä, he eivät meitä näe. Assim tahtoo kernaasti minua seurailla."

"Onko Assim suuri ja voimakas?" kysyi Erland.

"On hän suurempi kuin sinä ja on hänellä parta, jota sinulla ei ole, ja hän on notkein nuorista miehistämme. Hän on useimmittain säyseä luonnoltaan, mutta helposti pikaistuva, ja jos hän suuttuu, niin karttavat häntä kaikki. Verta on usein hänen veitsestään vuotanut."

"Jos Assim tulee tänne, opetan minä häntä jälkiäsi karttamaan. Katso käsivarsiani, Singoalla", sanoi Erland ja kääri hihansa; "olen vain seitsentoistavuotias, mutta etkö luule, että syleilyni rutistaisi Assimin? Tulkoon hän vaan? Minä heitän hänet maahan ja painan kantapääni hänen rintaansa."

"Sitä älä tee. Miksi puhut noin ankarasti Assimista? Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos uhkaat häntä noin, en tahdo koskaan tulla tänne."

"En siedä häntä. Toivon kuitenkin, ettei hän tule tänne silloin kun me olemme täällä. Paikka on loitolla ja metsä on suuri. Miksi tulisi hän juuri tänne? Minä lupaan sinulle, Singoalla, etten taistele Assimin kanssa enkä sano hänelle edes pahaa sanaa, jollei hän ärsytä minua. Oletko tyytyväinen nyt, ja lupaatko tulla tänne huomenna, sittenkun aurinko on laskenut järven rantakallioiden taa?"

"Sen lupaan, sillä sinä et tiedä, kuinka minä rakastan katsella kasvojasi. Illallahan voit tulla leiriämme katsomaan. Isäni odottaa, että ritarin poika on tuleva hänen luokseen, joskaan ei hyvyydestä, niin ainakin uteliaisuudesta."

"Minä tulen, mutta parasta on tavata sinut yksin, Singoalla."

Nyt ojensi Singoalla kätensä Erlandille ja heitti hänelle hyvästit huomiseksi. He puristivat kauan toistensa käsiä ja katselivat toisiaan silmiin; se miellytti heitä. Mutta vihdoin huudahtivat he: huomenna! -- niin, huomenna! ja nyökäyttivät iloisesti päätään toisilleen. Mutta ennenkuin Erland oli ehtinyt kukkulalle ja Singoalla metsään kadonnut, kääntyivät he molemmat taakseen katsomaan ja heiluttivat toisilleen vielä viimeiset hyvästit.

HÄMYHETKI METSÄPURON RANNALLA.

Aurinko laskee järven rantakallioiden taa; puitten latvat hohtavat illan ruskossa; linnut asettuvat levolle; luostarin kello, joka kutsuu munkit iltarukoukseen, soi yli seudun; Erland lähtee linnasta ja kiiruhtaa yhtymäpaikkaan.