Part 2

SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila, ja sen sinä itse tiedät! Jos sinä sanoisit, että minä rakastan äitiäni enemmän kuin yksikään poika Israelissa, niin sinä puhuisit totta. Ja jos sinä sanoisit, että minä rakastan Delilaa enemmän kuin yksikään mies Filisteassa tai Israelissa rakastaa naista, niin sinä puhuisit totta. Mutta minun äitini lupauksen pyhyyttä et sinä ymmärrä.

DELILA (yhä närkästyneenä). En! Totisesti! Minä en ymmärrä!

SIMSON. Sinun _täytyy_, Delila! (Avomielisesti.) Katso. synkkä on sankarin polku; tänäpänä hänen askeleensa vievät korkeuksiin, huomenna syvyyksiin. Mutta kun minä muistan minun äitini perinnön, taas olen minä Danin sankari nuori ja puhdas, ja minun käsivarteni vahvistuu.

DELILA (äärimmilleen jännittyneenä). Minä ymmärrän, minä ymmärrän... (Äänettömyys). Minä ymmärrän, enkä tahdo sen enempää kuulla... (Alkaa hellästi hyväillä). Vain yksi on minun haluni: rakastaa sinua niinkuin sinun äitisi!

SIMSON. Ah, Delila! Se sana oli minulle suloisempi kuin kaikki, mitä sinä olet tähän asti sanonut.

DELILA (yhä hellemmin). Vielä enemmän tahdon minä sinua rakastaa, sillä minä olen Filistean tytär! Minä rakastan sinua niinkuin se, joka ensin on vihannut ja nyt rakastaa -- niinkuin ... niinkuin elämänveden käärme, jonka kultaista pikaria tuhannet tavottivat, mutta yksi ainoa sai! (Hyväilee häntä hulluuttavan intohimoisesti). Kuulitko, Simson?

SIMSON. Delila, Delila! Ei ole sinun vertaistasi auringon alla. (Vaipuu hänen syliinsä). Kuin huumaavaa myrhaa hengitän minä sinua, sinä Filistean tuhattuoksuinen yrtti, niin että minun ohimoitani pakottaa. Mitä olisi minun elämäni ilman sinun rakkauttasi? Mitä on Dan, ja mitä Israel! -- Anna minun levätä ja unhottaa kuka minä olen.

DELILA. Lepää, Danin jalopeura!

(Hyväilee hiljaa, katsellen häntä tutkivasti. Hetkisen päästä.)

Oletko sinä nyt onnellinen, Danin sankari...?

SIMSON. Jos minun onneeni jotakin lisättäisiin, totisesti: minä kuolisin.

DELILA (kuin uneen uinutellen). Lepää Danin jalopeura, lepää!

(Katselee häntä säihkyvin silmin, ankarasti ajatellen. Hänen katseessaan välähtää päätös ja hän painautuu lepäämään.)

SIMSON (hetkisen kuluttua). Miksi et puhu minulle, Delila?

DELILA (ei vastaa, mutta hänen huulillaan värehtii salattu hymy).

SIMSON. Delila! Miksi et vastaa, Delila?

DELILA (kuin havahtuen). Sanoitko jotakin, Simson...?

SIMSON. Sanoin. Minun korvani ovat tottuneet sinun ääneesi niinkuin harpun ääneen. -- Mitä ajattelit sinä niin ankarasti, Delila?

DELILA. Minä? Ah, en mitään...

SIMSON. Sinä ajattelit. Sano se minulle!

DELILA (kainostellen). Kuinka kehtaisin minä kertoa sankarille lapsen haaveita...

SIMSON (yhä uteliaammin). Sinun täytyy, Delila!

DELILA. Täytyykö minun?... Katso, Simson. -- Ah, kuinka minua kainostuttaa! -- Katso, kun minä kuulin sinun äitisi tarinan, teki se minuun niin ihmeellisen -- -- Ei, en saata minä jatkaa!

SIMSON (lapsellisen riemuisesti). Minun äitini tarinastako sinä haaveilit? Ja minun äitini poika ei saisi sitä kuulla! Jatka, Delila!

DELILA (salaperäisesti). Katso -- minä olin olevinani niinkuin sinun äitisi -- nuori ja väkevä -- mutta minä olin, niinkuin sinun äitisikin -- hedelmätön...

SIMSON. Ah, Delila! Kerro, kerro!

DELILA. Ja minä läksin niinkuin sinun äitisi toivioretkelle, ja minäkin näin enkelin... Mutta kun minä onneni huumauksessa tahdoin tehdä lupauksen, niin minä jouduin hämilleni enkä tietänyt mitä lupaisin. -- Juuri silloin sinä herätit minut...

SIMSON. Jospa minä olisin aavistanut -- -- Jatka, Delila, unelmasi loppuun, ja kerro sitten minulle lupauksesi!

DELILA (kuin ankarasti miettien). En saa minä unelmastani enää kiinni!... Mitä minä lupaisinkaan?... Suurta ja korkeata...?

SIMSON (kuin leikiten). Jospa minä voisin sinua auttaa?

DELILA. Simson!! (Hyväillen). Kuinka sinä olet hyvä, Simson! -- Sano, mitä minä lupaisin!

SIMSON. Mitä toivot sinä pojasta? -- Sen mukaan on lupaus.

DELILA. Ah! (Hilliytyen) Tietysti, tietysti. Mitäkö minä hänestä toivon? Suurta, väkevää sankaria, sellaista kuin -- etkö arvaa, Simson...?

SIMSON (Hymyillen). Kuinka minä voisin sinun sydämesi arvata!

DELILA. Sellaista kuin (kietoo käsivartensa hänen kaulaansa) -- ah, sinä Danin sankari! -- Mutta mitä minä lupaisin, että hänestä tulisi sellainen?

SIMSON (lloaan hilliten). Jospa -- jospa lupaisit syntymästä saakka pestä hänet väkevien yrttien mehuissa, voidella hänen jäsenensä parhaimmilla Filistean voiteilla?

DELILA (epätietoisena). Niinkö...? -- (Katsahtaa Simsonin silmiin). Ei, Simson, ei riitä! Jotain ihmeellistä, suurta ja vaikeata... Neuvo minua, Danin sankari, suuri ja ihmeellinen!

SIMSON (jonka on vaikea hillitä itseään, kuin leikiten). Ihmeellistä ... suurta ... ja vaikeata...? Anna, kun minä ajattelen... (Miettii ristiriitaisena. Kohoutuu äkkiä.) Mitä! Kuulitko?

DELILA (joka on myöskin kuullut, kiihtyneenä). En, en mitään kuullut. -- Simson! Minä näen sinun silmistäsi, sinä olet sen löytänyt!

SIMSON. Jospa ... minä ajattelen että jospa... (Kohoaa taas) Aivan varmasti!

DELILA (yhä kiihkeämmin). Ei, ei ole ketään. Se on jo sinun huulillasi ... minä jo aavistan...

SIMSON (levottomana). Jos tekisit pyhän lupauksen, että viiniä ja väkevätä juomaa... (Huomaa orjattaren ovessa). Orjatar!

ORJATAR. Minun ruhtinattareni!

DELILA (kiivaasti). Mene! (Kiihkeästi Simsonia hyväillen). Viiniä ja väkevätä juomaa... Mitä? Pesenkö minä? Voitelenko? Simson, Simson!

SIMSON (kohoten). Ei pidä tuleman hänen huultensa yli. (Orjattareen kääntyen). Mitä?

DELILA (hämmentyneenä). Hänen huultensa yli ... hänen huultensa yli..? (Ymmärtää. Riemullisesti.) Ikuisesti olen minä sinulle kiitollinen, Simson! (Orjattarelle). En ole sinua kutsunut!

(Viittaa menemään.)

ORJATAR. Joukko Danin miehiä, minun ruhtinattareni!

SIMSON (hämmentyneenä). Danin miehiä!?

DELILA (hämmästyneenä). Danin miehiä!!

ORJATAR. Olen koettanut estää --

SIMSON. Mitä tahtovat he täältä?

ORJATAR. Danin sankaria kysyvät he.

DELILA (kiivaasti). Ei, ei! Tulkoot huomenna!

ORJATAR. Eivät tottele. Tänä yönä, tällä hetkellä sanovat he.

SIMSON (kiihtyen). He uskaltavat!

DELILA. Heidän täytyy mennä, Simson! Minä olen puhutteleva heitä.

SIMSON (raivostuen). Ei! He tulkoot! Minä itse olen heille sanova, niin että heidän pitää tietämän ja ymmärtämän!

DELILA. Mahdotonta! (Orjattarelle). Sano: Danin sankari ei ole täällä.

SIMSON (yhä enemmän raivostuen). Minä _olen_ täällä! He tulkoot!

DELILA. Kuule minua, Simson! Tämä ainoa kerta! Katso minua...

SIMSON (osottaa makuukammioon). Mene! (Orjattarelle). He tulkoot -- heti -- tällä hetkellä!

DELILA Ah, Simson, Simson!

(Rientää kammioon päin mutta pysähtyy, tempaa päällysvaipan, jonka kietoo ympärilleen, jää kiihottuneena ja hämmentyneenä odottamaan.)

(Orjatar avaa taemman sivuoven. Viisi vanhaa miestä astuu sisään. Kumartavat.)

SIMSON (kiivaasti). Mitä tahdotte?

ENSIMÄINEN DANIN MIES (kumartuen). Israelin jumalan rauha! Anna meille -- --

SIMSON (katkaisten). Asianne!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (rauhallisesti). Tämä on palvelijaisi asia. Näin sanoi Simson lähtiessänsä: neljän päivän päästä minä palaan, ja joko minulla on liiton taulu mukanani taikka --

SIMSON (kiihtyen). Entä sitten...?

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Katso: kahdeksan päivää on siitä kulunut --

SIMSON. Entä sitten?!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Entä sitten?! (Värähtäen). Onko Israelin ahdistus Simsonille unennäköä? Eivätkö nisuvainiomme ole juuri leikatut, mutta Filistean kylissä käy suhina niinkuin metsäsirkkain joukossa ennenkuin he lentoon lähtevät.

SIMSON (ivaten). Neljäkymmentä ajastaikaa ovat teidän miekkanne ruostuneet huotrissansa. Jos teillä nyt on senkaltainen kiire, niin astukoon joukostanne se, joka tuntee itsensä kutsutuksi, ja johtakoon! En kadehdi minä hänen sankaritekojansa! (Kääntyy poispäin). Menkää!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (katsahtaa kysyvästi toisiin).

TOINEN DANIN MIES. Täällä on myös Asserista ja Naftalista miehiä, ja vuorilaidunten miehiä Jordanin tuoltapuolen!

SIMSON (ivallisesti). No, mikä vuorilla on hätänä?

JORDANIN MIES (hillitsee itsensä. Painavasti). Tämä on meidän hätämme: idän pojat hiovat taas miekkojansa!

NAFTALIN MIES. Ja tämä on meidän rukouksemme Asserin ja Naftalin rajoilta: niinkuin maamies odottaa talvisadetta, joka mullan kostuttaa ja elävänveden lähteet kuohuttaa, niin odotamme me sinun nousuasi, Danin väkevä!

SIMSON (kiihtyen). Ja sen todistukseksi te juoksette minun jälessäni niinkuin karanneen vohlan jälessä!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Älä kiivastu, Simson! Israelin ahdistus on moninaisempi kuin luulet. (Syvästi liikutettuna). Kuule. Astarten huoruus tunkeutuu niinkuin rutto kansasi keskuuteen! Herran kansa kuihtuu, ei ole hän koskaan Kaanaata hallitseva. Israel kuihtuu...

TOINEN DANIN MIES. Israel kuihtuu...

MUUT. Israel kuihtuu...

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Herran valittu kansa kuihtuu, Simson! Vaimot olivat isäimme ilo ja monet lapset heidän väkevyytensä pakanain keskellä. Katso ja kuule! Mizpaan on pystytetty porttojumalattaren patsas. Sinne juoksevat kansasi nuoret miehet heidän himotanssejaan katsomaan, ja hänen neitseensä heidän lantionväännöksiään oppimaan; siellä uhraavat he itsensä Filistean rutolle, joka syöpi Israelin niinkuin kalutun luun!

SIMSON (karkeasti ivaten). Kuinka eivät he juoksisi -- jotka ovat tähän saakka nähneet ainoastaan karitsain ja vohlain tanssia kedolla!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Minä kauhistun sinun puolestasi, Simson!

SIMSON. Ja minä häpeän sinun sanojasi -- unhotatte että seisotte Filistean ruhtinaantyttären huoneessa! (Ylimielisesti kiusotellen). Katsokaa, tuolla seisoo Filistean rutto! Astu esiin, Delila, että minun kansani lapset saavat nähdä »ruton» silmästä silmään.

DELILA (joka on seurannut keskustelua jännittyneenä, pelon ja toivon välillä, astuu pari askelta, antaen vaippansa pudota maahan ja seisoen häikäisevässä puolialastomuudessaan ylpeänä ja kiemailevana miesten edessä. Miehet kääntyvät poispäin ja nostavat kauhistuneina kätensä ristiin rinnoilleen, katsoen pitkään toisiaan.)

TOINEN DANIN MIES. Herra hillitköön meidän kielemme --

KOLMAS DANIN MIES (tarttuu häntä käsivarteen). Vaikene, veljeni! (Astuu Simsonia kohti. Hiljaisesti.) Minulla on sinulle sanoma äidiltäsi!

SIMSON (hämmästyneenä). Äidiltäni...? (Äänettömyys. Käy lähemmäksi.) Mitä käski minun äitini sanoa?

KOLMAS DANIN MIES (liikutettuna). Näin sanoi sinun äitisi: olenko minä turhaan Ekronissa vaeltanut -- olenko minä turhaan Herraa Israelin jumalaa huutanut? Palaja, poikani!

SIMSON (heltyneenä ja hämmentyneenä). Ovatko nämä minun äitini sanat?

KOLMAS DANIN MIES. Jehova tehköön minulle sen ja sen, jos minä olen jotakin lisännyt tahi poisjättänyt! Näin sanoi äitisi, Manoan jalo leski. (Jännittynyt äänettömyys). Minkä sanoman saan viedä äidillesi?

SIMSON (hellämielisesti). Näin sanokaa minun äidilleni vastaukseksi -- -- (Katsahtaa Delilaan, joka on astunut ylpeänä ja häikäisevänä lähemmäksi, katsellen ylenkatseellinen hymy huulillaan Simsonia. Puna lennähtää Simsonin kasvoille, hän astuu takaperin ja aLottaa kuohuvasti.) Tämä, _tämä_ olkoon minun vastaukseni minun äidilleni --

KOLMAS DANIN MIES (keskeyttäen). Kuule minua vielä kerta, Simson! Minulla on kolme kertaa sinun ikäsi, kuitenkin minä lankean polvilleni sinun eteesi. (Polvillaan). Minä olen nähnyt Teltan ajan ja minun isäni on kertonut Gideonin, Herran miehen ajoista. (Tarttuu hänen vaippansa liepeeseen). Älä viivy täällä hetkeäkään, Simson, vaan tule meidän kanssamme, sinä Israelin turva ja toivo! (Rukoillen). Minkä vastauksen minä saan viedä äidillesi?

SIMSON (riuhtasee itsensä irti). Tämän: olenko minä karjapoika, jota minun äitini haetuttaa kylänsä miehillä ja häpäisee vieraan kansan tyttärien edessä?

KOLMAS DANIN MIES (nousee ja katsoo häntä pitkään).

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Ja minkä vastauksen saamme viedä kansallesi?

SIMSON (huutaen). Tämän: hävetkää, seitsemänkertaisesti hävetkää, että hiivitte kuin rosvot yöllä ja etsitte sankaria kuin paennutta muulia!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (värähtäen). Onko tämä sinun viimeinen sanasi?

SIMSON. On! (Polkee jalkaa). Menkää!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Niin tahdomme mekin sanoa sinulle totuuden. (Kohottaa kätensä). Sinä, _sinä_ Simson olet Israelin turmelus! Niinkuin tuli on Filistea sinua vetänyt. Vaimosi hylkäsit sinä hänen tytärtensä tähden, ja tänäkin ahdistuksen hetkenä sinä, sankari, makaat porton polvilla!

SIMSON (raivosta tukehtumaisillaan). Porton?!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (Delilaa osottaen). Filistean porton -- olkoon hän seitsemästi ruhtinaan tytär!

SIMSON (hyökkää kädet nyrkissä häntä kohti).

DELILA (joka on siihen saakka katsonut riemuiten). Simson, Simson!

SIMSON (laskee kohotetun nyrkkinsä. Hurjasti). Ulos! Ulos!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Ei ole Israelilla sen enempi toivoa sinusta...

(Menevät.)

SIMSON. Ulos! Ulos!

(Jää hetkiseksi kuohuissaan seisomaan, syöksyy sitten ovea kohti, potkaisten sen auki ja rientäen heidän jälkeensä.)

DELILA (seisoo hämmentyneenä).

YLIPAPPI (kurkistaa orjattaren kammion ovesta). Ruhtinatar! Kuinka on --

DELILA (kiivaasti). Te uskallatte?!

YLIPAPPI. Ruhtinattareni --

DELILA. Enkö minä sanonut. älköön kukaan --

YLIPAPPI. Astarten iki-ihanan nimessä! Kuinka voisin minä olla muualla kuin siellä, missä Filistean kohtalo ratkaistaan.

DELILA. Ja mitä tahdotte minusta?

YLIPAPPI (kiihkeästi). Salaisuus?! Oletko saanut salaisuuden...?

DELILA (hämmentyneenä). Salaisuus?! -- En! -- En tiedä! -- Puolittain! -- Menkää!

YLIPAPPI. Jo puolittain! Kokonansa, kokonansa! Israelin miehet menivät vihoissaan. Voitto on juuri kädessäsi! Revi se hänen sydämestänsä!

DELILA. Vaietkaa! (Kuuntelee. Hätääntyneenä.) Menkää, menkää!

YLIPAPPI (tekee kädellään vielä yllyttävän liikkeen, katoaa).

DELILA (kiihtyneenä). Hänen salaisuutensa?! (Mietteissään). Kummallisia ihmisiä nuo Israelin miehet!... Mistä he puhuivatkaan...?

(Kuulee Simsonin askeleet, jää tyrmistyneenä odottamaan.)

SIMSON (ryntää kiihtymyksestä kalpeana sisään). Viiniä, Delila, viiniä!

DELILA (hämmästyneenä). Viiniä?

SIMSON (yhä rajummin). Filistean tulisinta viiniä! Tällä silmänräpäyksellä!

DELILA (jännittyneenä, aavistaen -- rientää säiliön luo, josta ottaa maljakon ja jalomuotoisen pikarin).

SIMSON. Kaksi maljaa, Delila!

DELILA (yhä enemmän jännittyneenä -- tuo maljat, täyttää ne ja ojentaa toisen Simsonille).

SIMSON (hurjasti). Minun äitini lupauksen malja!

DELILA (ymmärtää välähdyksenä kaiken, kohottaa kiihkeän riemun valtaamana maljansa). Sinun äitisi lupauksen malja, Simson!

SIMSON (hurjasti ivaten). Minun äitini lupauksen malja! Simsonin _ensimäinen malja_! Danin malja! Israelin malja!

(Juo. Samoin Delila, joka katselee häntä riemuisin, odottavin silmäyksin.)

(Simson seisoo pitkän hetken omituinen hymy kasvoilla.)

Ja tämän ... tämän suloisen tulen ei pitänyt tuleman minun huulteni yli! Viiniä, viiniä! (Ojentaa maljansa). Ei! (Heittää maljan lattiaan). Sandaali! Sinun purppuranpunainen sandaalisi, Delila!

DELILA (yhä riemuisemmin) Mitä?!

SIMSON (painaa hänet pantterin niskalle istumaan) Sandaali, sandaali! (Tarttuu Delilan jalkaan, josta riisuu sandaalin). Sinun elfen-valkea jalkasi! Valtakunnan antaisin minä sinun lumivalkeasta jalastasi! (Suutelee hurjasti Delilan paljastunutta jalkaa, kiertää kätensä torveksi sandaalin kantareunuksen ympäri, ojentaa sen Delilaa kohti). Viiniä, Delila, viiniä!

DELILA (hurmautuneena). Ah, Simson!

(Kaataa viiniä sandaaliin.)

SIMSON (hurjan kuohuvasti). Delilan malja! Filistean malja! Rakkauden malja! Hulluuden malja!

DELILA (katselee häntä huumautuneena).

SIMSON (kävelee kuohuissaan). Israelin narrit! Heidän uskonsa on narrien usko ja heidän jumalansa on karjanpaimenten jumala. (Ivaten). Tämän jumalan nimessä he herjaavat sitä miestä, joka on tehnyt ainoat jalot teot mitä Israelissa on tehty neljäänkymmeneen ajastaikaan. Tämän jumalan nimessä he pelkäävät tanssia kuin ruttoa ja naista ihanuudessaan kuin spitaalitautia. Tämän jumalan nimessä he vaeltavat Ekronissa, näkevät enkeleitä ja tekevät lupauksia, joille jokainen Filistean lapsikin nauraa! »Viiniä ja väkevätäjuomaa ei pidä tuleman hänen huultensa yli» -- silloin heillä on sankari! Viiniä _on_ tullut minun huulteni yli, ja kymmenkertaisten voimien tunnen minä kuohuvan suonissani. Nyt vasta minä sankari olen! Nyt vasta minä tekoja teen, joita maailma on ihmettelevä. Huomenna, huomenna minä olen näyttävä heille uuden Simsonin!

(Hänen purkauksensa aikana Ylipappi raottaa ovea ja kurkistaa. Delila peräyttää hänet kiivaalla liikkeellä.)

DELILA (tempaa maljakon ja rientää Simsonin luo). Viiniä, Simson, viiniä!

SIMSON. Viiniä! Filistean tulisinta viiniä! (Katselee Delilan kaataessa). Ihanana virtailet sinä salaperäinen neste... Kuinka paljon iloa he ovatkaan minulta riistäneet! Mutta sen kaiken otan minä tänä yönä kymmenkertaisesti takaisin! (Juo. Lähtee taas kuohuvana kävelemään.) Nyt vasta minä elämän ymmärrän! Ei ole muita jumalia kuin me itse ja meidän sydämemme rohkeus. (Katsahtaa, viinin alkaessa kohota hänen päähänsä, Delilaan, joka seisoo hurmaavana ja houkuttelevana). Ah, Delila! Et ikinä ole sinä ollut niin ihana kuin tänä yönä! Delila! (Rientää hänen luokseen ja sulkee hänet syliinsä). Kansat ovat sinun astinlautasi ja äitien kyyneleet vierivät kuin hiekkajyväset sinun jalkaisi alla. (Tempaa hänet syliinsä, kohottaen pantterin niskoille seisomaan). Pilvien korkeimmalle hattaralle minä tahtoisin sinut tänä hetkenä kohottaa ja notkistaa maan kansat polvillensa sinun eteesi. -- Viiniä, Delila -- sitä purppuranpunaista tulta, jota minä olen ollut ikäni paitsi!

DELILA (kaataa, katsoen häntä tutkivasti ja laskien sitten maljakon pöydälle divaanin viereen).

SIMSON. Delilan malja! Ikuisen kauneuden ja ikuisen hulluuden malja!

(Juo pohjaan, jää katselemaan eteensä onnellinen hymy kasvoillaan.)

DELILA (kurottaa hänen kädestään tyhjän maljan, laskien sen taakseen pöydälle ja kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen). Rakastatko sinä nyt minua...?

SIMSON (kuohuen). Miksi kysyt sitä, jonka tiedät? Kansani hätähuudot minä hylkäsin, äitini lupauksen minä rikoin -- sinut minä olisin tahtonut, vaikka se olisi maksanut minulle henkeni!

(Sulkee hänet hurjasti syliinsä.)

DELILA (kietoutuen hellänä ja huumaavana hänen ympärilleen). Niinpä olen minäkin nyt sinun iankaikkisesta iankaikkiseen!

SIMSON. Iankaikkisesta iankaikkiseen! (Lyhyt äänettömyys). Delila, sinä et tiedä, mitä minä tänä hetkenä sielussani tunnen?

DELILA. Mitä, Simson...?

SIMSON. Kamalan hulluuden tunnen minä sielussani. Ei ole sillä ihmisten mittoja eikä rajoja. Tuosta sinun rinnastasi minä tahtoisin suonen avata, ja omasta rinnastani toisen, ja juoda sinun vertasi ja sinä minun vertani, ja niin vaipua kanssasi takaisin Manalan uumeniin, missä ei ollut miestä eikä naista, vaan kaikki veret, himot ja halut, kaikki hymyt ja kyyneleet, kaikki hekumat ja kärsimykset yhtenä tulisena ikuisuuden järvenä, ilman kiistaa ja taistelua! Delila!

(Kohottaa hänet syliinsä.)

DELILA. Simson, minä pelkään!

SIMSON. Sinun kanssasi -- sinne -- mistä olemme tulleet -- (Painaa hänet divaanille ja vaipuu itse hänen rinnoilleen, intohimoisesti syleillen). Vieläkö pelkäät, Delila?

DELILA (Simsonin intohimon tempaamana vilpittömästi). En -- en -- en!

SIMSON. Nyt vasta minä ymmärrän rakkauden kaikkinielevän syvyyden. Ei kansoja -- ei jumalia -- ei ihmisiä -- ainoastaan kaksi hehkuvaa tulenliekkiä -- ympärillä ikuinen yö!

(Äänettömyys.)

DELILA (rupeaa äkkiä värisemään).

SIMSON. Mitä?! -- Sinä itket!

DELILA. Minäkö...?

(Hänen poskilleen vierivät kyyneleet. Syvä äänettömyys.)

SIMSON. Sano se minulle, Delila! -- Delila... Delila...

DELILA (Ei vastaa, ainoastaan värisee ankarasti liikutettuna. Hetken päästä hän pudistautuu, kuin lumouksesta vapautuakseen).

SIMSON. Delila?!

DELILA (jonka silmiin on syttynyt väkevä välke). Onnellinen ... onnellinen olen minä... Ja kuitenkin...

SIMSON. Mitä kuitenkin...?

DELILA. Onnellinen minä olen! Ja kuitenkin: miksi ei minun onneni ole täysi? Miksi meidän välillämme pitää oleman se kuin siinä on...?

SIMSON. En ymmärrä minä sinua?!

DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson...?

SIMSON (kuohahtaen). Iankaikkinen arvotus on nainen! Minä juuri sinulle salaisuuteni ilmaisin, minä sen jalkojeni alle poljin, ja sinä yhä kysyt!

DELILA (kohottaa hänen päänsä ja katsoo syvälle silmiin). Iankaikkinen arvotus on nainen! Sillä minä en voi sinulle todistaa että sinä valehtelet, ja kuitenkin minä sanon: et ilmaissut sinä kaikkea!

(Laskee hänen päänsä.)

SIMSON (tuskaisena). Eikö saisi minulla olla mitään itselläni?

DELILA. Ei!

SIMSON. Mutta jos se olisi harhaluulo; tarina, niinkuin se toinenkin?

DELILA. Niin en minä tahdo sinun sitä muuksi muuttamaan, ainoastaan sano se minulle.

SIMSON (painokkaasti). Oletko sinä sitten minun?

DELILA (samoin). Olen.

(Äänettömyys.)

SIMSON. Minun sieluni on kuolemaan saakka väsynyt. -- Se _on_ harhaluulo, tänä yönä minä sen kaiken ymmärrän. Mutta se harhaluulo on kulkenut minun elämäni läpi niinkuin langat kankaassa, niinkuin satu, joka tosin on satu, mutta jonka kaltaista ei kukaan muu ole kuullut.

DELILA (hyväilee häntä yhä hellemmin). Sinun satusi, Simson...?

SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen, ankarasti liikutettuna). Sinä salaisuutta kyselet ... katso: se lepää sylissäsi.

DELILA. Mitä?!

SIMSON (kohottaa molemmin käsin hiuksiaan). Tässä on minun salaisuuteni. -- Ei yhdetkään keritsimet -- ei yksikään partaveitsi ole ikinä niihin koskettanut -- sillä minä olen ollut Israelin nasiiri -- ja ne ovat olleet Herralle pyhitetyt.

DELILA (katselee häntä hämmästyksen valtaamana). Mitä sinä sanot, Simson?!

SIMSON (läpitunkevasti). Olenko minä nyt ilmottanut kaikki?

DELILA (vaivoin riemuaan hilliten). Totisesti, minä uskon: sinä olet ilmottanut kaikki.

SIMSON. Niinpä salli minun nyt levätä -- en pyydä minä muuta.

(Painaa raskaasti päänsä hänen syliinsä.)

DELILA (jonka äkkiä tulee vaikea olla). Pahastuitko sinä minuun, Simson? (Hyväillen.) Ah, anna se minulle anteeksi!

SIMSON. Mistä syystä minä olisin pahastunut. (Kietoo käsivarren hänen ympärilleen). Ainoastaan salli minun nyt levätä...

DELILA (rajusti hyväillen). Lepää, Simson, lepää minun sylissäni. (Äänettömyys, itsekseen). Sinun hiuksesi ... sinun ihanat hiuksesi! Kuinka ihmeelliset ne ovatkaan! Viljavat kuin keritsemätön lauma vuoren rinteellä... Mustat ja salaperäiset kuin yö... Raskaat kuin syksyn rypäleet... Kuinka en minä heti arvannut, vaikka ne ovat ensi hetkestä vetäneet minua kuin lumous? (Kohottaa niitä). Ah! Ihanina ja kuumina hajoavat ne minun kasvoilleni ja rinnoilleni. Kuin tulta hengitän minä niiden kuumaa tuoksua. (Hyväilee, suutelee, syleilee niitä). Ja nämä, sinun ylpeytesi, sinun voimasi ja kukoistuksesi ovat nyt -- -- (Säpsähtää. Kallistuu Simsonia puoleen.) Nukutko sinä jo, Danin sankari?

SIMSON. En nuku, en valvo -- niinkuin haaksi keinuu minun sieluni syvien vetten päällä.

DELILA (hiljaa). Syvien, ihanien vetten päällä. Nuku, Simson, nuku minun rinnoillani -- kuin syvien, ihanien vetten päällä... (Ylipappi kurkistaa taas ovesta, mutta vetäytyy takaisin heti nähdessään Delilan kiusautuneen ilmeen. Delila käy levottomaksi, katsellen tuskaisena ympärilleen. Painaa toisella kädellään Simsonia hiljaa poveansa vasten samalla kurottaen pöytää kohti.) Kuin syvien, ihanien vetten päällä... (Katselee etsien, huomaa pöydällä keritsimet, ojentaa kiihkeästi kätensä, mutta kavahtaa äkkiä). Ei! ei! En koskaan ... sellaista... (Äänettömyys). Ja kuitenkin -- minun sormiani polttaa -- minun sieluani polttaa -- -- (Kurottuu uudelleen ja huomaa pöydän reunalla punaisen nauhan). Minä tahdon ne kaunistaa! Minä tahdon ne vangita! Tällä purppuranpunaisella siteellä! (Sitoo nauhalla. Kaksimielisen iloisesti.) Kaksinkertaisesti ihanat ovat ne nyt, sinun yömustat laumasi -- -- (Hätkähtää). Joko sinä nukut, Simson...?

SIMSON. Kuin kaukaisen soiton hyminän kuulin minä vielä äsken sinun äänesi... Miksi et soita minulle enää, Delila...?