Part 1

SILTALAN PEHTORI

Kirj.

HARALD SELMER-GEETH [Werner August Örn]

Suomentanut

Aarni Kouta

Porvoossa, G.L. Söderström, 1904.

Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva -- excentrinen, jos niin tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan. Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen, siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina ollut _hienoutta_ -- houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista, josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin vierasta, että se olisi tehnyt hänet -- jos emme satunnaisuuksista olleet erehtyneet -- aivan toiseksi kuin mitä hän oli.

Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän Polle Biörenstam tänään lienee?!

Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa, jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää, mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut vuosikausiin käynyt -- hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alan vanhettua ja laiskistua -- siinä koko juttu." Mutta että hän itsekin kärsi, sen näin vallan hyvin.

Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki tietenkin levitteli -- mutta juoruja joka tapauksessa -- että hän yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta -- eihän se ollut hänen heikkoutensa -- kunnes minä puolestani sain asiasta varmuuden.

Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.

Hän ojensi minulle kirjeen.

"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera tänne?"

Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini, joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.

Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!

"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani, kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.

Mutta lääkäri oli toista mieltä.

"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut ryypiskelemään ja rappeutumaan."

"Ryypiskelemään? Hyi -- enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi -- tunsin tänään omituisen pienen oireen."

"Ja paljonko sitten nautit päivässä?"

"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on tullut tavakseni -- selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin vahvasti -- naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen konjakkia sekaan."

"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!" huudahti Bröijer.

"Niin -- onhan se kasvanut."

"Ja nyt olet jo päässyt...?"

"Kahteen suureen vesikarahviiniin."

"Kahteen vesikarahviiniin -- veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?"

"Konjakkia niihin menee -- kolmeneljännes litraa."

"Kolme neljännestä -- joka ilta?!"

"Tai oikeammin joka yö -- luen enemmäkseen aina aamupuoleen."

"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?"

"Tahdot -- oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on vaan niin kirotun typerää ja ikävää -- silloin ovat haaveet hauskempia. Ja jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun on ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!"

"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy naida joku äkäpussi -- minä tunnen yhden..."

"Ei kiitos -- tarjoa toisille herroille."

"-- tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan, vähääkään levähtämättä, yötä päivää -- -- ---"

"Ei kiitos"

"-- tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi."

"Sitä en voi -- hän on kaikinpuolin erinomainen."

"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää sinua -- silloin alat pian ajatella toisin."

Monien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen, että hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.

Arvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet -- ensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset perästäpäin. Kopioin ne tähän.

ENSIMÄINEN KIRJE.

Turku, 16 p:nä maalisk.

_Rakas veli!_

Olisitko hyväntahtoinen ja kävisit Thorsby'ssä sekä painaisit sinettini, joka on kirjotusneuvojen luona, myötäseuraavan todistuksen alle ja sitten, vaikkapa Bröijerin kanssa, jonka vaitioloon myös voin luottaa, todistaisit oikeiksi tähän liitetyt kopiat Mustialan maanviljelysopistosta ja Tanskasta saamista todistuksistani sekä lähettäisit ensipostissa minulle takaisin paperit osotteella Heinola, Kestikievari. Voitte huoletta todistaa kopiat oikeiksi; vastaan siitä, että ne ovat oikeat, sukunimeni olen vaan jättänyt pois. Kun joka tapauksessa itse tulen käyttämään niitä ja todistukset todellakin ovat annetut minulle, niin eihän tämä seikka vaikuta itse todistusten sisältöön.

Ensikerralla enemmän! Tuus

_Polle_.

Kummallinen todistus, joka seurasi tätä kirjettä, ja jonka alle minun tuli painaa hänen sinettinsä, sisälsi seuraavaa:

"Että agronomi Kurt Alarik Paul, joka niinä kymmenenä vuotena, jolloin hän on hoitanut maatilaani Thorsbytä, on saavuttanut täydellisen arvonantoni sekä käytännöllisenä että tietopuolisesti kehittyneenä, etevänä ja onnistuneena maanviljelijänä sekä hyvänä taloudenhoitajana ja muuten ahkerana, kunnollisena ja rehellisenä miehenä, on omasta pyynnöstään ensitulevan toukokuun ensi päivästä vapaa siirtymään toiseen paikkaan, joka hänelle täten todistukseksi annetaan.

Thorsby, 16 p:nä maalisk. 1901.

_Paul Biörenstam_. Tilanomistaja."

"Näyttääpä aivan siltä kuin tuo hupsu aikoisi palvelukseen. Onko hän vallan menettänyt järkensä?"

"Eipä niinkään hullua", Bröijer huudahti, kun käsitti mistä oli kysymys. "Hän ei tarvitse muuta kuin ankaraa kuria -- jos hän sitä saa jonkun aikaa, niin hän on pelastettu ja parannettu. Ei hänen konjakinjuontinsa ollut vaarallisinta -- suurin vaara oli hänen täydellisessä velttoudessaan, työttömyydessään, välinpitämättömyydessään. Jos hän on pakotettu luopumaan niistä, niin katoavat seurauksetkin samalla."

"Hm -- typerä hän ei ole milloinkaan ollut", myönsin minä. "Kenties hän on osannut oikeaan."

TOINEN KIRJE.

Heinola, 22 p:nä maalisk.

Kiitos, veli rakas, paperit saapuivat kaikella kunnialla ja mikä vieläkin on suurempiarvoista -- minua luonnisti. Olen asianomaisesti otettu pehtoriksi eräälle sydänmaan tilalle Keski-Suomessa: kolme peninkulmaa lähimpään kaupunkiin ja pari lähimmälle rautatienasemalle. Miten monta lähimpään naapuriin, sitä en vielä voi sanoa.

Niin -- mitä ei tekisi terveytensä takia! Mutta miksi sen tekee? Luulen, että vain pelkästä arvonannosta itseään kohtaan -- sillä elämisen arvoinen ei tämä elämä jumaliste ole! Pidin että Bröijer oli oikeassa tahtoessaan minua työhön, mutten voinut mitenkään erottaa enkä syrjäyttää vanhaa, kunnon Lagström'iäni, hänessä kun ei ollut pienintäkään virhettä eikä hän koskaan olisi käsittänyt muuta kuin että hän oli käynyt liikanaiseksi, ja kun silmäilin Turussa yhtenä päivänä haukotellen jotain sanomalehteä ja luin ilmotuksen avonaisesta pehtorinpaikasta eräällä suurella maatilalla -- tein äkkiä päätökseni. Jos sinua ruoskimalla pakotetaan elämään tämä kirottu elämä, niin tee se sitten toki loistolla, minä ajattelin. Ja missä sitten paremmin, jos ei toisen palveluksessa, tuntisi tulevansa ruoskituksi? Ilmotuksen mukaan tuli kääntyä tuomiokunnan tuomarin puoleen. Matkustin sinne papereineni, jotka sain Heinolaan, ja ajattelehan -- mies puhui minulle suomea! Näytin kyllä hyvin pörhöiseltä, parrottunut kun olin ja ylläni kotokutoiset vaatteet -- mutta olisihan hänen toki pitänyt nähdä, etten ollut talonpoika. Otaksuin senvuoksi, että hän oli kiihkosuomalainen -- hän oli miltei sen näköinen -- ja keksin jutun, jonka olisi pitänyt saada hänet hyvälle tuulelle. Olin niin kauan työskennellyt Uudellamaalla, sanoin, että huomasin suomentaitoni jääneen miltei unohduksiin, kun jouduin työväen pariin, jota sinne yhä enemmän alkoi virrata sisämaasta -- kieleni oli siihen kangistumistaan kangistunut. Päätin sentähden etsiä paikkaa sisämaassa. Se tepsi. Sain paikan.

Tila on erään leskirouva Lindin -- ukko taisi kuolla joulun aikoihin ja rouva oleskelee nykyään poissa kotoa unhottaakseen surunsa. Ja kun vouti ei kyennyt ominneuvoin hoitamaan tilaa, täytyi heidän erottaa hänet ja ottaa pehtori sijaan, sillä eukko ei taida suurin ymmärtää maanviljelyksestä ja taloudenhoidosta.

Matkustan Enköpingiin, kuten puhuimme ja päätimme, ja viivyn siellä vappuun, jolloin astun toimeeni. Hullua on, että vanhat, järkevät ihmiset vielä näin rupeavat matkustelemaan! Päämäärää emme oivalla -- ja elää kituuttaa tahdomme kuitenkin.

Tein tuon kokeen tänään -- olen useasti tehnyt sen -- ja aivan varmaa on, että aivoni tai selkäytimeni alkavat liueta. En ole edes ajatellutkaan valvoa enkä maistaa konjakkia tai muuta alkoholia -- mutta korvain huminaa ja pyörrytystä jatkuu yhä, enkä voi sulkea hoiperoimatta silmiäni, kun jalkani ovat rinnan. Ei siis kärsimys kestäne missään tapauksessa kauaa. "Tapahtukoon Herran tahto", sanon, kuten ennenmuinoin opimme lausumaan, mutta ainoastaan sentakia etten löydä oikeita sanoja -- tarkotan jotain sentapaista, joka merkitsisi: viis' mistään!

Vale! [Jää hyvästi!]

_Polle_.

KOLMAS KIRJE

Enköping, 15 p:nä huhtik.

Ja tähän kirottuun pesään tahtoi Bröijer minut lähettää saadakseen minusta parempaa ihmistä! Vielä mitä! Alanpa miltei uskoa että löytyy jotain, jota voi nimittää korkeammaksi kaitselmukseksi, kun ajattelen, että Turussa ollessani matkalla tänne, ajan kuluksi laivan lähtöä odottaissa, sattumalta silmäilin tuota ilmotusta ja rupesin ajattelemaan työnhankintaa. Jos olisin tullut tänne jäämäaikeissa, niin tuskinpa heti olisin kääntynyt takaisin, vaan ruvennut joksikin aikaa enköpinkiläiseksi, yhdentekevää kun minulle on, missä hautaa kohti kuljen, ja silloin olisivat viimeiset päiväni käyneet ikäviksi -- kirotun ikäviksi.

Ajatteleppas mitä hän määräsi! Hän määräsi minut -- lihotukselle! Enhän ole koskaan kärsinyt hätää, tuntenut puutetta, en koskaan ollut nälissäni -- en ainakaan ruumiillisesti mitään isonnut -- ja nyt hän väittää, että ruumiini on nälän riuduttama, että sitä täytyy lihottaa. Ei, herrat hyvät -- sikojani minä lihotan, se on oikeus ja kohtuus, mutta teen sen ainoastaan siksi, kun olen vakuutettu, että niiden elämänpäämaali, olipa niillä miten suuret toiveet tahansa, onkin oikeastaan vaan lihomisessa. Mutta olettaa samaa minusta -- se on loukkaavaa.

Olen kuitenkin päättänyt, etten nosta kunnianloukkausjuttua toht. Westerlundia vastaan, vaan mieluummin pyyhin Enköpingin tomun jaloistani.

Virallisesti asetun tänne -- osotteeni seuraa mukana. Jos joku mieskohtaisesti tahtoisi tavata minua, niin en voi ottaa vastaan tai olen satunnaisesti kululla. Kirjevaihtoani on emäntäni taasen luvannut välittää. Parannuksellaoloni -- virallisesti -- kestänee kuukausia, ja senjälkeen alan matkustella -- virallisesti yhä -- Europassa. Mutta, näin meidän kesken puhuen, matkustan täältä jo parin päivän päästä raakaan talonpoikaismaahan Suomessa -- luulen että siellä loppuelämäni kuluu hauskemmin kuin muualla. Sinunhan, kun tiedät salaisuuden, ei tarvitse käyttää Enköpingin reittiä, vaan voit osottaa kirjeet suoraan: "Aution asema, Siltala, Pehtori K. A. Paul".

Onneksi kyllä on tuo jyske ja huljunta pääkopassani miltei lakannut. Se johtunee siitä, että olen useana yönä saanut unta enemmän kuin kolme tuntia erältään.

Ja -- hyvästi vaan tällä kertaa!

_Polle_.

NELJÄS KIRJE.

Siltala, 14 p:nä toukok.

_Rakas veli!_

Ompa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän akan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja käy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin muut -- sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan -- täällä sydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu "seurapiiriin" -- se on minulle selvästi osotettu!

Odotappas, niin kerron sulle!

Saavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki. Saattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän esitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä ja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita ei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai pariinsataan vuoteen, pesty -- näytti siltä kuin ne joku aika sitten olisi maalattu mustiksi -- ja joiden hirsiseinistä, jotka olivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja kuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien tukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia vaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt edes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa -- kuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se tuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos hänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on entinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei ollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija -- sillä he olivat keittäneet.

Mutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen -- lattiat, seinät, katot, huonekalut -- kaikilla oli lukemattomat asukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman alle ja pakenin.

Käveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä tuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä kummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet asuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun suojan herrasväen huoneustossa -- määräsin, sanon, sillä ensialuksi he yksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian vastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.

Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan -- ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen saattoi tapahtua -- huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin, jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.

Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin sanoista kuin kirjotuksestakin -- miltei miehen käsiala. Mutt'en ole minäkään hellempiä -- jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan täällä ole.

Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa maitokammaria ja pitää taloutta väelle -- minulle tietysti myöskin, koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka -- ainakin itse mielestään -- ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun, sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he heittävät minulle.

Ja miten uskovat salaisuuksiaan!

Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä, sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään -- ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan -- oli hän joutunut tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.

"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on kuulemma ollut rutiköyhä -- köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"

Mutta -- kiirehtivät he selittämään -- vaikka hän sai puijatuksi ukon testamentintekoon -- emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään. Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.

Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella -- luulen kohta tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta. Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.

Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas, täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa -- ja kuitenkin viisisataa kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden -- puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä tuhlaamista -- maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa varten -- omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä korjataan eloa vaan puolet -- ja tuskinpa puoliakaan -- siitä mitä olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa -- sitä ei myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.

Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä -- toisin sanoen saroilla on valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet. Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?

Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa, millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni tilaan -- osapuilleen -- sillä se on niin laaja, ettei sitä voi kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt on minua aina houkutellut -- ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua. Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.

Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.

Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän hirsikkometsän -- samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja, ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana lumen jäleltä -- silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta, tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja aloin korkeaan ääneen laulaa:

Wer hat dich, du schöner Wald, aufgebaut, so hoch da droben?

Sammalmatto oli tasainen kuin lattia -- ei katajapensasta, ei puunvesaa ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa häämötti jotain punasta -- pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh, sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!

Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli, jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää, niin siitä tulisi miljoonia -- niin, varmaankin metsä silloin häviäisi. Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku oikusta pitää tuollaista koristusta -- vaikka tuskinpa ukko Lind siitä nautti.