Part 9

Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä, niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö, ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.

Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen, lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat...

* * * * *

Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta, jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa, linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.

Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon. Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä Anna sanoisi eräästä asiasta.

Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi osoittaa kiitollisuutta.

Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka iloiseksi Luukkas tulisi.

Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin ihmeissään.

Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta eihän salaisuutta saanut ilmaista.

Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi, että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut: Lottasaar, minä olen täällä!

Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua. Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä kätkössä.

— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan, ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin ihminen...

Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa, minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli väärentänyt... Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan, velkojen taakasta ja nyt... Jumalan tähden...!

Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.

— Nämä asiat eivät minuun kuulu... Vai että minä rupeaisin ehkäisemään Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta asiaa, niin voit lähteä.

— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan sopimattomasti!

Setä vihelteli ja naurahteli.

— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle. Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko maailmalle.

— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!

Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet. Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.

Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi, sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.

* * * * *

Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja. Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa. Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä. Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä. Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker... Kiiker... Kiikeeer... Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.

Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla. Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut. Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.

Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla... Riikka ja Saarlotta vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten. Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa, ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin. Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin hän kelpasi johonkin... Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita. Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo, ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin ulos hallayöhön...

Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve ja nyt täytyi todenteolla alkaa.

* * * * *

Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui äitinsä vierellä.

Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan — mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan pieni ja nukkui?

Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin. Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan, hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi, hän edistyi suurenmoisesti!

Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..

Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo, tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat...

Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan, muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille, niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut jotakin onnellista!

Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli kiviä rannassa.

— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan. Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat... Vai luuletko ehkä, ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun kurkkutaiteilijan toimi...

Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.

Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!

— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. — Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun pitää omani.

Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin paljon kasvanut.

— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. — Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!

Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.

V

Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä. Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.

— Maire... Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee...

Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.

— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.

— Avaa ovi, Maire-kultuni.

— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.

Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.

— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta. Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet kahvipöydässä.

— Äiti, mutta jollen minä jaksa...

Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa. Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja pienet.

— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas sitten, kultuseni!

— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.

— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton. Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.

— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!

Äiti kävi oudon levottomaksi.

— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.

Äiti nousi lähteäkseen.

— Mutta äiti... onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?

Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan surumielisesti.

— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina. Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut... Niin, ja minun vanha sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.

Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja kuiskasi:

— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja... Ei, ei, kyllä minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka ankara hän on.

Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen anteeksianovasti, miltei nöyrästi.

— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja läksi.

Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon. Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki, Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli, joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä, kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan. Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli — lupasiko hän joka pojalle kukkasen?

Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana. Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!

Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut nukkua niin kauan kuin tahtoi... Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset paremmin.