Part 7
— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä — sellaistahan se on.
— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.
Sairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus taasen omituisesti yhteen.
— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.
Hän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran rokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän ikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä vihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä kuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:
— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?
— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet vielä täysikasvaneena.
— Hm.
— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä kasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa kättä.
Tohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas eteensä, äidin ohitse.
— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä nuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna on nuori neitonen.
Häneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti katsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni. Sitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta. Lapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi, kun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa vaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut lapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki, ennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut niitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.
— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta. Hän tarkoitti sillä... niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja — kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan, jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta, jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa. Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä, jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa, jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa... Kyllähän tohtori tietää. Se on Annankin raamatun kannessa... Se oli Jumalan johdatusta, että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu, kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on vettä...
Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen. Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.
— Jumalassa, kuiskasi äiti.
Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta. Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:
— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.
— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.
He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:
— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.
Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen. Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.
Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.
— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu silmä... Silmä joka...
Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.
— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.
— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?
— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.
— Jumala ei siitä muutu.
Äiti hymyili taasen.
Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää, kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan. Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.
* * * * *
Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.
* * * * *
Muutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun kirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina Nieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle tilalle.
Rakas lapseni!
Lapseni jalo hyväntekijä!
Kun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti kuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa tohtoria ja suutelee rakasta lastaan.
IV
Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että oli kielletty putoamasta.
Hän ei putoa. Hän on jo suuri!
Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä. Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja. Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea, jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä. Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan, asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.
Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.
— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?
Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä. Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää nauranut. Hän otti lapion käteensä.
Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä ja Ellillä... Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki. Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi? Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun on ikävä kotiin... Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan. Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta. Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan. Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.
— Lapseni, lapseni... Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?
Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.
— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen suuri!
He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä ranteesta, niskasta, otsalta.
— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee. Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni...
Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen. Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.
"Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Mutta tähden tuolla puolla toisen kodon..."
Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle, että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä — eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo: mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii...! Musti sinä!
"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr... Anna nauroi ja vanhat vaimot juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä, huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään, kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti setään ja kysyi:
— Onko tämä nyt minun kotini?
Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.
— On, lapseni.
Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.
Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen, käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?
Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä ja öitä.
* * * * *
He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät. Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa. Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.
Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin, kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.
— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä tällaista työtä kotonasikin?
Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä, lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla. Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat...
* * * * *
Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi, että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.
— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?
— Vastahan me ne eilen näimme.
— Koska Saarlotta panee ne päälleen?
— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.
— Koska on pyhä?
— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.
Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin, koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha. Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli. Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.
"Tuolla puolella Jordanin maan siellä virtemme helkkyen soi."
Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin hyristessä hänen edessään.
"Kohta vaan joudutaan taivaan kuorissa laulamahan..."
Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.
Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään puuta vasten.
— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä valkoiset rihmat välähtelivät.
— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny. Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.
— Vaan kuinka?
— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki...
Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.
— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.
Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki. Anna asettui penkille.
Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan, etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan. Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset. Yhtäkkiä lapsi hätkähti.
— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.
— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään on. Ainoastaan Jumala tietää.
* * * * *
Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin", sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt vikuroimaan minnekään.
— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden eno.
Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta selkään... Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti. Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi vielä kerran, että setä oikein näkisi.
— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.
— Minä lyön!
— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.
— Anna lyö vain.
— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen. Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.
Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa. Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli alas rannalle päin:
— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.
Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat. Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä. Hrrrr-hrrrr-hrrr... Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.
— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä. Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä, että lapsi on parantunut...? Oliko niin toivottu, että se kuolisi...?
Hrrrr-hrrrr-hrrr... Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei lapsi itke, ei se mitään ollut... Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.
* * * * *
Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli, hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla. Liedessä paukkuivat kuusiset halot.
— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan, sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.
Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!
— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni...
Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.
— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.
Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja. Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä kuuluivat täyttävän kissain kupin... Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!
— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo. Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi...
Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.
— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.
Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta, jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus...
— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme...