Part 14

— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on minulla lapsi... Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.

Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti. Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.

— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on, kuka on lapsen isä?

— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.

— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se Tornell, roisto... Vai Borg... vai Sormunen... vai Latvala... Äitisi mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen luo ja kutsun hänet tuomiolle... He eivät uskalla valehdella minulle...

Maire naurahti ja nousi.

— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään tekemisissä noiden ihmisten kanssa.

— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.

— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.

— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?

— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.

— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.

Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä. Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni itsepintaisesti.

— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.

Isä katsoi häneen kipeän hellästi.

— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän uudestaan...

Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.

— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?

— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se, rakas lapseni.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan.

Klap-klap-klap-klap...

Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.

‒ Kuka, kuka, lapseni?...

— Isä... minä en tiedä sitä.

— Mitä, mitä et tiedä?

— Sitä mitä isä minulta kysyy.

— Kuka hän on?

‒ En... en tiedä.

Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään. Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven, seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.

VI

Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä... Saada johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin... Mitään niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.

Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää. Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla, ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan, oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei yhtä paljon kuin hän itsekin.

Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä paljon rahaa.

Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi, oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui. Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä konttorikirjojensa taakse.

Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan, hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi, eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille pettymykseksi.

Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.

Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli — sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä — eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole, vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No, siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni... Pieni vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa. Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.

— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, — ymmärräthän sinä minut.

He vaikenivat.

Jutte-herra ymmärsi.

Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään, riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät... Eikö se nyt ole ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta... ajattele: minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena, asioita, joita ei hän voinut käsittää.

— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!

Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan. Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri, nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta, joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii, mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana, joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti häntä.

— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene...

Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt, sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.

Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan, mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.

— Mene häntä vastaan... Ole hänelle hyvä.

Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea, solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.

Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän palasi.

Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut. Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia. Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun, satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla koivunvarvuilla.

Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta, koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.

— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän taitoa... ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!

— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.

— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?

Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa, kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.

Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa. Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi, joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.

Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi! Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli käsittämätöntä!

— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään voi hänestä pitää!

Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.

— Emme, emme koskaan.

Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.

— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä? Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois — unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten... No niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä...

Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan. "Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti tarvitsevansa yksinäisyyttä.

— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin, en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka, et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa. Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se. Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.

Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.

Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku. Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.

— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee. Juokse, juokse... Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!

Mäen alla tuli Miikka.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä, jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.

Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte noutamaan minua takaisin!

— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä tahdo pois...

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään...

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään. Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit. Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat. Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota, Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi... Ja nythän hän oli lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta. Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset, mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä — niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi vaikea luopua puutarhastasi...