Part 12

No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä. Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään, ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa. Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että hän ikänsä oli ollut samanlainen... Oli ollut hullunkurista: Maire oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis. "En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No, kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus, silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin, miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut, niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin, ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille, kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille. Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan, tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta. Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut. Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.

— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä, miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.

Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja. Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.

* * * * *

Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain tervehtimään isoäitiä ja isoisää.

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta, että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä, rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia, tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi, suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut, hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa. Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire oli säilynyt vakavana ja puhtaana... Isoäiti taas puolestaan kertoi paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli iljennyt sanoa, ettei hänellä ole... Niin, ja nythän kasvattityttären sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin...

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille...

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

* * * * *

Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa. Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa. Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään — hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä... No niin, ja vaikk'ei olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä, tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet, kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää! Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan. Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit kynttilänjalat, jotka seisovat salissa...

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei — vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän, sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun ajattelen, että tuo vieras ne saisi.

Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa. Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä, olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö. Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput. Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä, solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta, ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei, keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.

Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja, iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti, että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.

Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?

Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.

— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin laulua.

Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se olikaan tuo nainen?

— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.

Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi kokonainen onnen maailma.

Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä yksinäisyyteen.

— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä maa, mistä elämme.

Lea nosti niskaansa.

— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.

Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.

— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada. Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada ilmaiseksi... ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta muuta, ne me olemme saaneet.

Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin vahvistaakseen Annan sanoja.

Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria marjoja tyttöjen lautasille.

— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.

Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä. Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja hyvyyden tarpeessa.

Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno tummansinisessä pumpulipuvussaan.

Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä, sanaa lausumatta.

— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän oli pieni.

Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa, kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri, joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen silmä kiinni.

— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa, kaalimatojen poimijana... Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja... tai paratiisia... tai sinua.

— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että tulimme tänne.

— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja menen nyt poimimaan kaalimatoja.

Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti, molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä Maireen.

— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon... Siitä on kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko olet katsonut elämän sisälle?

— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä...

— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on jäljelläpäin.

— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.

— No niin.

Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi, kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.

Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa, ja pujotellen pensaiden lomitse.

— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.

— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.

Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei sanonut mitään.

Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.

— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan oppia laulamaan.