Part 7

Mutta jättäkäämme lumiukot ja Raatihuoneenkadun taistelut ynnä muut sellaiset vähäpätöisyydet ja kiiruhtakaamme kauppias Montosen pihan perälle, sillä siellä on tekeillä erittäin tärkeä toimitus, ja siellä on siitä syystä väkeä kuin kärpäsiä ruokalan keittiössä. Kaupungin suuri paloruisku on siellä täydessä toiminnassa ja vesisuihku kohoaa paljon korkeammalle suuren makasiinirakennuksen katonharjaa.

Tulipaloko?

Eikö mitä! Kesällä voi syttyä tulipalo keskellä päivää, mutta talvella ei koskaan. Ei ainakaan meidän kaupungissamme ole sellaista miesmuistiin tapahtunut.

Ei, vaan siellä tyhjennetään, raastuvanoikeuden määräyksen mukaan, kauppias Montosen kaivoa, että saataisiin pois se kuollut hiiri kaivon pohjalta.

Mönkkysen Maijastiina oli tästä ratkaisevasta tapauksesta lennättänyt sanan niin moneen taloon kuin ehti. Olipa hän sitten kerrankin kahvilla täytetty, vaikka ei, kiireellisten asiainsa tähden, ennättänytkään juoda kaikissa keittiöissä kahta kuppia. Hotkaisi muutamissa yhden, ja parissa paikassa ei sattunut ensinkään olemaan kahvia keitettynä. Mutta ehtihän Maijastiina saatavansa myöhemminkin periä.

Palomestari Sipilä oli sanonut, että ruiskun saa lainata sitten kun tulee leuto sää. Tietäähän sen jokainen, joka on vähänkin perehtynyt palotoimintaan, että pakkasella letkut jäätyvät, ja jäätyneet letkut ovat hyvin pahoja katkeamaan, varsinkin tällaiset vanhemmat letkut.

Oli sitä ihmettä, sitä kauppias Montosen kaivon tyhjentämistä, keräytynyt katsomaan ukkoa jos akkaakin. Mieliala oli korkealla.

-- Nyt se nähdään!

-- Nyt se nähdään se totuus!

-- Niin, nyt se nähdään, kenessä se on totuus.

-- Niin, totuus! Totuus ei pala tulessakaan.

-- Eihän se kuulu palavan, eikä se huku kaivoonkaan.

-- Eihän se kai huku sinnekään.

-- Sieltäkin se pumputaan ylös!

-- Pumputaan se. Ei sitä enää nykymaailmassa valheella ja vääryydellä pitkälle potkita.

-- Ei potkita. Kyllä laki ja oikeus asiasta selvän ottaa.

-- Ottaa se!

-- On se sentään hyvä, että on vielä maassa laki ja oikeus! huokasi muuan eukko, silmiään pyyhkäisten, mutta torikauppias Sippo, joka seisoi hänen vieressään kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, epäili:

-- Mikähän siunaus siitä sitten heruu?

Mutta silloinkos eukko räsähti. Vai ei saisi enää olla lakia ja oikeuttakaan! Missähän sinunkin kojusi olisi, jollei olisi kaupungissa poliisijärjestystä.

Sippo raapi harmistuneena päätään, mutta sopivaa vastausta ei hän sittenkään keksinyt.

Vaikuttava ja muistiinpainuva oli näky. Pumppuna toimiva paloruisku kävi niin että ryskyi. Kymmenkunta vapaaehtoista palokuntalaista oli työssä.

Koska he olivat tavallaan virkatoimessa, niin olivat he kiinnittäneet palokuntalaisnauhat lakkeihinsa, joten kuka tahansa saattoi nähdä, että vain heillä oli laillinen oikeus käsitellä paloruiskua. Mutta hyväntahtoisesti luovuttivat he tämän etuoikeutensa viransijaisillekin, alettuaan vähän väsyä, eikä työnhaluisista tarjokkaista suinkaan ollut puutetta.

Toisen letkun pää oli kaivossa ja toisen letkun päässä oli itse suihkumestari Lampeeni, ohjaten räiskähtelevän ja paukahtelevan vesisateen ylös ilmaan, josta vesipisarat sitten sateena ropisivat taajan katselijajoukon niskaan. Mutta jokainenpa olikin varoiksi kääntänyt kauluksensa pystyyn.

Välistä taas ohjattiin suihku makasiinin seinään tai katolle ja katonharjan yli. Hyvinhän se yli lensikin, vaikka makasiinirakennus on aika korkea.

Mutta kun suihku räiskyi ja paukkui makasiinin ovenpieleen, niin pisti makasiinimies Antti Peuranen päänsä makasiinin ovesta ja huusi:

-- Juutastako te tätä makasiinia holvaatte? Ei tämä ole pesun tarpeessa!

Mutta siihen huomauttivat palokuntalaiset aivan oikein:

-- Vähemmänhän palaa!

Ja katselijakunta huusi Antti Peuraselle:

-- Vie pois nokkasi sieltä ovelta! Saat vielä päin naamaasi!

-- Niin, ja kyllä silloin jauhonpöly karisee! riemuitsivat toiset.

Antti Peurasen jauhoiset kasvot katosivatkin ovelta.

Eräs akoista nuuhki ilmaa ja sanoi toisille:

-- Ihan on kuin mädänneen hajua. Kaivokohan se sillä tavalla haisee?

-- No mikäs sitten, vastasivat toiset eukot. -- Aivanpahan näet tuntuu haju tänne asti!

-- Taitaa olla haju omassa nokassanne! sanoi viimeiselle puhujalle Menlösin Miina, joka eukkojen takana hänkin katseli puuhaa.

Siitä eukot suuresti kiivastuivat:

-- Vai sinä tänne tulet pullikoimaan ja irvistelemäänl

-- Eivät osaa enää ihmiset hävetä! päivitteli toinen eukko.

-- Kun olisivat tuominneet raastuvassa sinut tuon kaivon tyhjentämään, niin vieläköhän ilkkuisit! huomautti kolmas, mutta neljäs huusi:

-- Antakaa, Lampeeni, tuolle Miinallekin osansa... sehän se on koko tämän asian syy.

Silloin Miina pakeni.

Mutta Mönkkysen Maijastiina sanoi eukoille:

-- Niin haisee koko kaivo että yököttää! Minä menen katsomaan, joko se raato alkaa nousta.

Mönkkysen Maijastiina lähestyi kaivoa, mutta ruiskun käyttäjät huusivat ankarasti!

-- Syrjäiset eivät saa tulla lähelle!

Tästä suuttui Maijastiina.

-- Minäkö syrjäinen! Syrjäisempiä te itse tässä asiassa olette! Jos en minä olisi nähnyt sen hiiren heittämistä, niin ette tekään tässä heiluisi ja mahtailisi!

-- Älä pärpätä! huusivat palokuntalaiset.

Mutta Mönkkysen Maijastiina lähestyi itsepintaisesti kaivoa.

Silloin käänsi Lampeeni suihkun häntä vastaan, ja silloin nosti kastunut Maijastiina sellaisen huudon ja rähäkän, että se oli kauheata kuulla. Mutta tunteeton katsojajoukko päästi mahtavan naurun:

-- Ha ha ha! Niin on kuin kuikka!

Puikkelehti siellä poikiakin väkijoukossa kymmenittäin, töytäillen milloin minnekin kuin paarmat ja sysien ja tuuppien aikaihmisiä. Mutta makasiinimies Peurasen kuusivuotias Asko se enimmän nautti tästä näytelmästä. Ihan oli märkänä koko poika, kun aina juoksi sinne, minne vesi lensi.

Ja kun Lampeeni ohjasi suihkun suoraan ylöspäin, niin että vesi oikein korkealle suhahti, niin silloin Asko hyppi tasakäpälässä, rapisteli käsivarsiaan niinkuin kukko siipiään ja hihkui ylenpalttisen riemastuksen vallassa:

-- Hii!

Akatkin sen huomasivat ja todistivat:

-- Onpas tuolla pojalla lysti!

-- Niin, ikäänkuin tämä olisi mikään lystin paikka! huomauttivat toiset vakavasti.

Mutta Asko-poika hihkasi:

-- Noin korkealle lensi... taivaaseen asti!

Ja toisille pojille hän riemuitsi:

-- Ne tyhjentävät koko kaivon! Sitten näkee ihan kaivon pohjaan asti!

Ankarasti kävi ruiskun pumppu. Joku katsojista pyysi suihkumestaria:

-- Anna mennä, Lampeeni, yli aidan Menlösin pihaan! Nehän ne upottivat sen hiiren tähän kaivoon!

Lampeeni ei ollut kuulevinaankaan. Kaikki tässä komentamaan! Kyllähän tässä sitten komentajia olisi. Tietysti oli hänellä yksin valta määrätä, minne hän suihkunsa käänsi, varsinkin kun ei palomestarikaan ollut paikalla käskyjä antamassa.

Mutta kun oli kulunut kohtuullisen pitkä aika äskeisestä pyynnöstä, käänsi hän kumminkin kuin sattumalta suihkun Menlösin pihaan päin.

-- No sinne! huusivat katsojat.

-- Saavat nyt pakanat hiirivettä!

-- Sen ne sietävätkin.

Torikauppias Sippo on semmoinen arvostelija. On kai hyvin viisas mies omasta mielestään, viisaampi kuin kaikki muut yhteensä.

Nytkin se sanoi, katseltuaan aikansa suihkuttamista:

-- Oikeastaan tämä suihkuttaminen on ihan tarpeetonta.

Lampeeni laski taas vettä makasiinin katon yli ja kysyi sitten arvokkaasti:

-- Missä suhteessa?

Sippo sylkäisi, otti tulitikkulaatikon taskustaan ja alkoi sytytellä tupakkaansa.

-- No siinäkin suhteessa, sanoi hän sitten, että mitäs suihkuttamista tässä tarvitaan?

Ja perustellen lähemmin kantaansa jatkoi hän:

-- Tuleehan se vesi sieltä kaivosta suihkuttamattakin.

-- Vai tulee se! matki vain Lampeeni ylenkatseellisesti.

Mutta Sippo intti yksipäisesti:

-- Ka tuleehan se... juutaskos siinä olisi ettei tulisi, kun tuommoinen miesjoukko pumppuaa! Ei suinkaan se tuo sinun suihkuttamisesi sitä kaivosta nosta!

-- Älä turise! sanoi Lampeeni vihaisesti.

-- Minkäs teet jos turisenkin! uhitteli Sippo. -- Jos antaisi veden lorista tuohon ruiskun viereen, niin kyllä se tulisi sieltä kaivosta aivan yhtä nöyrästi.

Lampeenia harmitti.

-- Vai ruiskun viereen lorista! sanoivat palokuntalaiset. -- Luuletko sinä meidän rupeavan vesilätäkössä pumppuamaan?

-- Niin, ja kun suihkuttaa, niin näkee samalla yksin tein, onko ruisku ja letkut kunnossa, jos sattuisi niinkuin tulipalo tulemaan.

Lampeeni katsoa muljautti Sippoon ja sanoi:

-- Niin, älä sinä, Sippo, tule viisaampiasi neuvomaan... kun ei sinulla kuitenkaan ole mitään tietoa eikä ymmärrystä näissä paloasioissa.

Siinä oli Sipolla taas suu poikki. Lampeeni sanoi palokuntalaisille, mutta kuitenkin niin, että Sippokin sen kuuli:

-- Sillä kun on kenellä lihakauppa torilla, niin se jo luulee olevansa hyväkin insinööri!

-- Paljonhan sieltä kaivosta vettä riittääkin! ihmetteli joku katsojista, ja muuan toinen katsoja selitti:

-- Nämä ovatkin niitä oikeita vesikaivoja nämä tämän kaupungin kaivot.

Kahdesti oli jo vaihdettu ruiskun käyttäjiä, ja muutamat katselijat alkoivat epäillä:

-- Ei sitä taida saadakaan yhdellä ruiskulla tyhjäksi. Mutta juuri silloin alkoi suihku tulla heikommaksi, ja katsojat huusivat:

-- Jo painuu rooli matalammaksi!

Toiset, jotka harrastivat esikuvia ja vertauksia, esittivät saman asian sanoilla:

-- Jopahan alkaa lehmä ehtyä.

Ja joku kolmas, joka tavoitteli tunnustusta sukkeluuksilla, joita hän oli kilpaa Markulan kanssa viljellyt lähinnä seisovien virkistykseksi koko toimituksen ajan huusi:

-- Niin ehtyy... kohta se poikii!

-- Hiiren, täydensi Markula.

-- Onkos täällä poliisia? kysyi eräs palokuntalaisista.

-- Mitäs tässä poliisilla? tiedusteli Lampeeni.

-- No jotta on viran puolesta todistamassa, kun kaivoa tarkastetaan, selitti palokuntalainen.

-- Niin, kun tämä on virallinen asia... raastuvan käskystä, myönsi toinen palokuntalainen.

-- Onhan tässä vieraitamiehiä, sanoi torikauppias Sippo, mutta siihen huomautti Lampeeni:

-- Et sinä ymmärrä laillisia asioita!

-- Poliisi pitää olla! huusivat akatkin. -- Ei suinkaan sitä ilman poliisia... lakiasiassa!

-- Niin, kyllä pitää hakea poliisi! huusivat kaikki katsojat.

-- Juokse sinä märkä poika hakemaan torilta poliisi, sanoi Lampeeni Peurasen Askolle, mutta Asko väitti:

-- En minä jouda!

Toiset pojat juoksivat torille poliisia hakemaan, ja eräs palokuntalaisista, kauppias Heikki Remeksen renki, kurkisti alas kaivon reunalta ja ilmoitti:

-- Nyt se on muuten tyhjä, mutta siellä keskellä on syvempi kohta ja siellä on vielä vähän vettä.

Sitten hän kohotti letkua ja siirsi sen pään tuohon syvennykseen, sanoen pumppuajille:

-- No pumpatkaa nyt vielä vähän, ja antakaa sitten masinan käydä hiljalleen koko ajan. Muuten se on taas pian täynnä tämä kaivo.

Ja nousten kaivon reunalta hän sanoi:

-- Siinä näkyy olevankin hyvät vesisuonet, tuossa kaivossa.

-- Jo tulee poliisi! huusivat akat.

Akat olivat oikeassa. Poliisi Miettinen tuli sieltä noutajineen ja kysyi väkijoukkoon päästyään:

-- Mitäs täällä on asiaa?

-- On siinä poliisi, kun ei tiedä koko asiasta! ihmettelivät akat.

-- Todista nyt virkasi puolesta, onko Montosen kaivossa hiirtä vai ei! sanoivat palokuntalaiset. -- Tämä on virallinen asia.

-- Se on raastuvan päätös, selittivät akat.

-- Olkoon, sanoi poliisi Miettinen. -- Mutta minä vain en lähde kaivoon ruunun univormua ryvettämään!

Siitä syntyi kiivas keskustelu, mutta poliisi Miettinen ei suostunut lähtemään kaivoon.

-- En lähde muuta kuin viskaalin määräyksestä!

Ja sitten suuttui hän ja huusi:

-- Mitä te olette minun käskijöitäni! Pitäkää suunne kiinni!

Silloin sanoi Lampeeni:

-- No samahan se on, kuka sinne menee, kunhan poliisi seisoo tässä kaivon reunalla ja todistaa.

-- Sen minä kyllä voin tehdä, lupasi poliisi Miettinen leppyen.

-- Tuo muurari Jänkkä on hyvin tarkkasilmäinen ja luotettava mies, esitti kauppias Remeksen renki.

-- Lasketaan se kaivoon.

-- Eikös täällä olisi sopivampiakin? kainosteli muurari Jänkkä luottamustoimen vastaanottamista, mutta katsojat huusivat:

-- Mene vain Jänkkä kaivoon!

-- Onkos se nyt aivan tyhjä? kysyi muurari.

-- On se! takasivat palokuntalaiset.

Ja niinpä sitten laskettiinkin muurari Jänkkä nuorasta kaivoon, väkijoukon piirittäessä kaivonympärystän.

Jänkkä hamuili kaivon pohjalla, raapaisi pari kolme kertaa valkeaa ja tutki ympäristöään oikein tulitikun valossa.

-- Ei täällä ole kissoja eikä hiiriä! huusi hän sitten.

-- Ei siellä kissoja tarvitse ollakaan! vastasivat akat.

-- Eipä täällä ole hiiriäkään, huusi muurari.

-- Älä valehtele! huusi joku katsojista.

-- No tulkaa sitten itse katsomaan, pahuukset, vastasi Jänkkä närkästyneenä. -- Vaan jos te sen sieltä näette, niin neuvokaa vain, missä kohden se on! Kyllä minä sen sitten ylös nostan.

-- No älähän suutu, muurari, lepytteli Lampeeni. -- Eiväthän ne nämä tosissaan...

-- On tämä kumma paikka! ihmettelivät eukot.

-- Katsohan vielä tarkemmin! kehoitti Lampeeni.

Jänkkä tutki kaivon pohjan varmuuden vuoksi toiseen kertaan mitä huolellisimmin. Sitten hän huusi:

-- Alkakaa hissata ylös... mutta älkää hellittäkö, pakanat!

-- Kyllä sinä nouset! rauhoittivat palokuntalaiset. -- Katso, onko nuora paikoillaan.

-- Kyllä se on, sanoi muurari.

-- Mitä se tuo poika tähän tellääntyy! ärjäisi muuan mies vihaisesti Peurasen Askolle, joka koetti tunkeutua miesten kainaloiden alitse kaivon luo.

-- Joka paikassa se tiellä härkentää! toruivat akat.

Kiskottiin sitten Jänkkä miehissä ylös kaivon pohjalta. Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaivonkannen yläpuolelle, kun jo huudettiin:

-- No eikö siellä sitten näkynyt mitään?

Jänkkä vastasi vain:

-- Ei muuta kuin märkiä kiviä.

Jokupa hoksasi siihen huomauttaa:

-- Mutta jospa se vesi onkin imenyt sen mukaansa?

-- Niin, huusivat akat. -- Se on lentänyt veden mukana!

Lampeeni siihen halveksivasti vastasi:

-- Hornaanko se sieltä on lentänyt... kun on semmoinen sihti letkun päässä, ettei laske pienempiäkään roskia lävitseen!

Letkua nostettiin pois kaivosta.

Sippo sanoi:

-- Turhaan siinä miehet vahtasivat.

Palokuntalaistenkin täytyi myöntää:

-- Taisi olla turhaa touhua.

Mutta Lampeeni lohdutteli heitä:

-- No saihan tuota koettaa, oliko ruisku kunnossa, kun kerran sattui näin leuto sää.

Kaivo oli nyt siis kuivana, mutta kylläpä olivat sen sijaan paikat kaivon ympärillä märkinä. Joka paikassa oli vettä ja lätäköitä, ja kun katselijat tarkastelivat makasiinin kattoa ja seinää ja Menlösin pihan puolella olevaa lankkuaitaa, niin tuumivat he:

-- Olisi siinä sammunut liekit, jos olisi sattunut tulipalo olemaan!

-- Teettävät ne nuo virkakunnatkin ihmisillä tyhjää työtä, minkä tuo raastupakin, napisi joku palokuntalaisista. -- Kengät ovat aivan märät.

-- Kun ei vain Menlösin joukko olisi yöllä onkinut sitä hiirtä pois kaivosta, keksi eräs akoista uuden otaksuman.

Miehet kiroilivat kaivoa, hiirtä ja Menlösin joukkoa. Odotuksessaan pettynyt väkijoukko alkoi valmistautua hajaantumaan, ja Anna Riitta, joka oli talon puolesta valvonut toimitusta, oli jo palannut keittiöön tekemään emännälleen selkoa tutkimuksen odottamattomasta ja laihasta tuloksesta.

-- Ei sieltä sitten mitään hiirtä löytynytkään! huokasi eräs akoista. -- Tyhjän tautta on saanut Anna Riitta raahata vettä Perälän kaivolta asti...

-- Niin, eihän siellä ole mitään hiirtä ollutkaan, ilmoitti märkä, vilusta hytisevä Peurasen Asko.

-- Kenenkä poika se on tuo? kysyi muuan eukko. -- On niin märkäkin, turjake, eikä vain lähde kotiinsa.

-- Se on tämän Montosen makasiinimiehen poika, kertoivat toiset pojat. -- Sen nimi on Asko.

-- Mitä sinä sanoit, ettei olisi hiirtä ollutkaan kaivossa? kysyi eukko.

-- Niin, eihän se hiiri sinne pudonnut, selitti Asko.

-- Mistähän sinä sen tiedät! murahti muuan palokuntalaisista ylenkatseellisesti.

-- Näinhän minä kun meidän kissa otti heti sen hiiren, kun se oli tälle puolen lentänyt, kertoi Asko, puhallellen kohmettuneisiin, sinertäviin hyppysiinsä. -- Minä olin tässä silloin.

Kaikki tuijottivat Askoon. Joku sanoi:

-- Taidat valehdella?

-- Niin, tulet tänne valehtelemaan ja sotkemaan! huusivat akat.

-- Enkä valehtele! kiisti Asko. -- Tuohon putosi se hiiri, tuohon kohti ihan, ja siitä sen kissa otti ja juoksi se suussa tuonne makasiinin taakse...

Tämä yksityiskohtainen esitys ja Askon rehelliset silmät tekivät vakuuttavan vaikutuksen. Poika puhui silminnähtävästi totta.

-- No miksi sinä et sitä heti sanonut! kiljuivat suuttuneet palokuntalaiset.

Suuresti vihastuivat nyt kaikki läsnäolevat Askoon, mutta varsinkin olivat palokuntalaiset kiukuissaan.

-- Siinä on sitten hölmö poika! Seistä toljottaa vieressä eikä puhu mitään!

-- Semmoisen työn teetätti ihan turhaan, riettaan elävä!

-- Selkäänsä se sietää!

Eikä tiedä, miten Askolle olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt jatkoa odottamaan. Mutta säikähtynyt Asko Peuranen oli jo juossut tiehensä ja kätkeytynyt näkymättömiin.

XIX

On se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.

Oikein niinkuin sotaherra.

Pää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan, luoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin kolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas pihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta missä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin linnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä hänen alueellaan.

Oivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen päällikkö...

Sillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin nyt linnoituksen päällikkö.

Rouva Menlöskö?

Niin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa poissa kaupungista.

Häntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä hermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian paljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei hän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen matkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden ja saman asian ympärillä.

Rouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani vastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan toimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?

Mutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.

Kuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.

Jos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän sen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.

Silloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän ei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten lähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta Menlösin perhe on tänne muuttanut.

Viikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin hyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran esille.

Kotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan henkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra Menlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.

Mutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan. Hän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta oli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään tai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut. Hänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana sulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä ikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui. Taloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti nuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten hänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.

Ja silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri Menlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan. Hän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa, lähti hakemaan lääkäriä.

Ei uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä pukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:

-- Menlös!

Herra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Rouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä valon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin ovelta:

-- No mutta _Menlös_!

Herra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.

Tämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva Menlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään keinutuoliin ja hoki:

-- On aikoihin eletty... onpa totisesti aikoihin eletty!

Silloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:

-- Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.

Tähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli hänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui sanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin, vanha tohtori Hillman mukanaan.

Ensimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra Menlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti hän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun nousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina se vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta, pitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.

Silloin huudahti Kaisu huolestuneena:

-- No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!

Herra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan piippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei se sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa. Herra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri sinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa toissapäivänä.

Vähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen ruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka minkälaisia juttuja.

Isässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos, vaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi miehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui kuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.

Jopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin mikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän toiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä vaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti kummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.

Silloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja luki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu niin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän kauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien ja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja huomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän hämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin hän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.

Mutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.

Useinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin, tarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma, jollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin harjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä luonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan! Sitä vartenhan ne ovat luodutkin.

Ja niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä asekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.

Samana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään ladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja ampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.

Varpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat ihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa liikkuu!