Part 2

Nyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui vähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä kokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla rauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.

-- Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi väsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.

-- Ei, sanoi rouva Montonen. -- Menlösin rouvan likaiset rätit eivät kuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!

Ja kamppailu jatkui.

Rouva Menlös taas sanoi:

-- Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää roskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!

-- Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen tora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.

-- Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. -- Kuka tämän on aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei tule koskaan tapahtumaan.

Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.

Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.

Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula, jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.

Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen, yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja, taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan, horjuissan', tue heikkouttan'!"

Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:

-- Nyt sinä valehtelet!

Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.

-- On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.

-- Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.

Mutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:

-- Mitä se oikein sanoo?

-- No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi ihmiseksi, kertoi Markula.

-- Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa tuli kamaristaan keittiöön.

Markula vaikeni, mutta Miina sanoi:

-- Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten korviin rouvasta.

-- Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.

-- Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.

Markulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.

-- Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. -- Mutta mikä on rouva Montonen. -- Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!

Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.

-- Mitä se Markula täällä juoruaa?

Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin kertomuksensa.

Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:

-- Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.

Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan leikkausmerkin poikki kaulansa:

-- Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!

Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.

Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.

Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja kuivia tervaksia.

Rouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän eräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:

-- Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella olevan lankkuaidan umpeen!

Näin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja likakuopalle.

Menlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan, lankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta asti.

Jos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä etuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin ilmisodan merkki.

Rouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin, miten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen valitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös oli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin "tirehtöörskä", ha ha ha!

Maire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä tapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia keskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja sitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.

Mutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona. Rouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.

Montosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei huomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.

V

Täten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.

Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?

Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.

Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina malttanut olla sanomatta:

-- Senkin rättineuvoksetar!

Johon Anna Riitta heti vastasi:

-- Mokomakin rytkytirehtöörskä!

Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.

Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän kohottanut lakkiaan hänelle.

Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.

Kotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä kuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred Menlösiin:

-- Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin kohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja! Vai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää, etteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia hävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?

Silloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia ja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti piipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:

-- Kyllähän se niin on, rakas Maria.

Mutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut suurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka rouva Montoselle.

Sen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa. Siellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja öljytä.

Lukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä, eikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus on hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä, milloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.

Kun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko lukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen ja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli tuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta, täydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla sitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa pyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin kuviteltua otusta ja painaa liipasinta...

-- Klips! sanoo pyssyn lukko.

Tunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut yhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa kissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan. Pyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin, jotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei hän ole paukauttanut. Ja hyvää isä... mitäpä hän ampuisi? Metsästys ei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään räiskytellä.

Mutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla tavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin elämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää mieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen, kun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.

Miten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän hän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset tuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!

Asekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat, mutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.

Rouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:

-- Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa Laukkolan puodista?

-- Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen karahvista kaljaa lasiinsa.

-- Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa... niin vätys mieheksi kuin hän muuten onkin.

-- Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne...

-- Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset vaimoasi kohtelevat?

-- No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta... lasten kuullen.

Rouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.

Ikävää on...

Impi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen kummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on rouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia kuullessaan seisomaan kavahtavat.

Tämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään tehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?

Nilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen luo:

-- Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan tyhjänpäiväinen juttu!

-- Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva Montonen. -- Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä annan.

Neiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.

-- Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa ihmetellä.

-- Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. -- Mutta jos rouva Montonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?

Ja taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:

-- Aivan niin, rakas Maria.

Neiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.

Päinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.

VI

Paholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan aiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten välien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.

Siispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli uusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.

Ja keksikin se lopuksi uuden metkun.

Kun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä pihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla kuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten asettanut.

Vaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen tullut, niin huudahti hän kuitenkin:

-- Hyi!

Hän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.

Nyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut hiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Sen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen hiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.

Säkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat hänet siten menettelemään.

Samassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut siellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.

Nähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:

-- Mikä se oli?

-- Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti helmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.

Mönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.

Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen kieli.

Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon oikein kauniin sopan.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.

Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten ihmisten kaivoon.

Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.

Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.

-- Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt suoraan kaivoon!

Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä, mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.

-- Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. -- Vai heittelet sinä hiiriä meidän kaivoon!

Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.

Kuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.

-- Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä kaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.

Sitä elämää, mikä nyt syntyi!

Rouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että nyt se on loppu.

-- Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa paperista.

-- Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

-- Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös, neuvoi kauppias Montonen.

Kaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain noussut hiirenraato ylös.

-- Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen Maijastiina.

Koetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja kaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista sikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.

-- Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi tulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä otsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi kaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:

-- Yhtä paljon siellä vielä on vettä.

Silloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella paloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan poissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa lainata tällaisiin tarkoituksiin.

Anna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös nyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan kaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman vesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi, huusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja sitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että lumi tuprusi.

Juoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat he irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina kuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja Anna Riitta oli purrut Miinaa nenään.

Nytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin kaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas äkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää joutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne riensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi oikein ilo katsella.

Kaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä tullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan kaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä. Siihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka vähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi veriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi ei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän alinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin kävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.

Lopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.

Sellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän olikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä kaikesta lopuksi tulisi?

Alkoi oikein peloittaa.

Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.

Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin sivistyneestä säädystä.

Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava, pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.

Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän käyttikin tilaisuutta, huutaen:

-- Hoi, Markula!

Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:

-- Hoi Markula, heti tänne!

Jo täytyi Markulan kuulla.

Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja kiiruhti aloittamaan keskustelun:

-- Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren ja pulskan näköinen... hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra viskaalin ihrat...

-- Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. -- Sinä kuulut taas tapelleen.

-- Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli Markula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. -- Kukahan on kehdannut valehdella viattoman päähän?

-- Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa, sanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.

-- Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin... taisihan siinä tulla vähän voimisteltua.

-- Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!

-- Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen sällillä... eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra viskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen nokkaansa käymään, niin kohta veri turahti...

-- Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.

-- Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot herrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne herrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut torikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet mölähtivät mielenosoituksellisesti:

-- Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!

Tämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta kääntyikin sitten taas Markulan puoleen:

-- Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. -- Pane sinä, Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua. Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!

-- Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. -- Kyllä vasta muistetaan... minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että sietäisi tehdä elämän parannus...

Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.

Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:

-- Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja konversseerattiin...

VII

Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.

Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.

Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään tuomarintutkintoa.

Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat. Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo panee heikon sydämen vapisemaan.