Part 24

Tyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli hetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös mäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin ja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista ja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan ahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon, heittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten alttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.

Hän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti häntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen edessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi katsoen häntä silmiin:

-- Ah, isä, mitä tulette sanomaan?... Säästäkää minua isä! Eihän hän ole kuollut? sanokaa!... Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!... Jumalani! mitä tekisin maailmassa?... Hän ei ole kuollut... Älkää sanoko minulle, että hän on kuollut... minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!

Ja hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa mielenkiihkossa.

Vanhus nosti hänet ylös.

-- Ystäväni... rauhoittukaa... ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu teitä?

-- Kutsuu minua?

Hän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja nähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä. Kun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat lääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.

-- Olkaa mies, herra! hän sanoi hänelle.

He astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in hallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. -- Markiisi, markiisitar ja miss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa näkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi katse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina kääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi hänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen hajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta, suloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa paranemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja käänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.

-- Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de Férias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi avioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt hänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta sellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä omatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle... joka on niin suuresti teitä rakastanut... viimeisen lohdutuksen.

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

-- Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa hänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?

-- Niin, herra, Raoul sanoi: -- ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan kasvoille.

-- Vanhus mietti hetkisen ja sanoi:

-- Antakaa hänelle kätenne.

Raoul laski hellästi kätensä Sibyllan käteen. Vanha pappi kohotti silloin kosteat silmänsä kohti taivasta ja puhkesi liikutetuin äänin näihin sanoihin:

-- Hyvyyden Jumala! Sinä tiedät, kuinka he ovat toisiansa rakastaneet... ja kuinka he ovat kärsineet!...

Anna näitten kahden sielun, jotka niin hyvin ovat ansainneet toinen toisensa ja jotka Sinä nyt erotat, kerran tulla yhdistetyiksi ijankaikkisuudessa!... Siunaa se lupaus, jonka heille siitä nimessäsi annan... Tapahtukoon niin!

Nyyhkytysten ääntä kuului huoneessa vanhan papin lopettaessa rukouksensa, eikä hän itsekään saattanut pidättää kyyneleitään. Sibylla yksinään ei itkenyt: hänen otsaansa ja hänen silmiänsä näytti valaisevan kirkas loiste. -- Hetkisen kuluttua hän viittasi kirkkoherraa silmäyksellänsä; hän kumartui pään-aluksen yli; Sibylla näytti sanovan hänelle jotakin hiljaa ja ikään kuin arasti.

-- Herra, hän sanoi Raoul'ille noustuansa, syleilkää häntä. Raoul kumartui alas ja painoi vapisevat huulensa nuoren tytön otsalle ja hiuksille. Lapsi paran poskille levisi äkkiä vieno puna; hän loi Raoul'iin ääretöntä hellyyttä ja suloutta ilmaisevan katseen, sitten vieno puna katosi äkkiä hänen poskiltansa, niinkuin henkäys olisi sen vienyt; hän vaaleni kuolonkalpeaksi, hänen pitkien silmäripsiensä varjo aleni, hänen huulensa avautuivat vähän, ja hänen muuttumatoin kauneutensa kiintyi tähän säteilevään liikkumattomuuteen. -- Itse kuolemakin näytti kunnioittaneen häntä hänet viedessänsä. -- -- --

Nykyään on kolme valkoista hautapatsasta rannikon pienessä kalmistossa. Valkoisimmassa niistä, jonka marmoria usein peittää metsäkukista tehdyt seppeleet, on tämä yksinkertainen kirjoitus: "Sibylla Anna de Sérias. -- Yhdeksäntoista vuotta vanha". -- Ja alempana: "_In aeternum_!"

* * * * *

Aina siitä pitäin, kun tämän kertomuksen viimeiset tapaukset tapahtuivat, kreivi Raoul de Chalys asuu Férias'in linnassa. Noudattaen Sibyllan tahtoa ja molempain vanhusten toivoa, jotka nimittävät häntä pojaksensa, hän ei lähde sieltä enää koskaan. Hän näyttää samalla perineen myöskin neiti de Férias'in hyveet. Seudun asukkaat, jotka nauttivat hänen suurta hyväntekeväisyyttänsä, osottavat tälle nuorelle, synkälle, vakavalle ja hurskaalle miehelle melkein taikauskon tapaista kunnioitusta. Tuskin he tietävät hänen nimeänsäkään. He sanovat häntä "neidin sulhaseksi".