Part 20

Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:

-- Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin sanoja, jonka näen silmistänne loistavan... Sanokaa edes yksi sana, minä rukoilen sitä... sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on luottamusta... ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!

-- Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan, kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin teillä, usko Jumalaan!

Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:

-- Jos minulle olisi annettu... ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin ehkä minäkin uskoisin!

Markiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.

-- Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne, jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me mahdollisesti niihin turvaudumme... Siihen asti me emme hyväksy teidän oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä tietämättä.

Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

-- Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.

Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti toisiansa jonkun aikaa.

-- Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!

-- Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta olkaamme varoillamme, ystäväni... hän on suuri viettelijä!

-- Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?

-- En... sitä en tarkoita;... mutta hän on suuri viettelijä... Hän on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen... Minä olen etsinyt ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa... Tämä nuori mies, -- jota saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, -- on aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä... Olen itsekseni ajatellut, eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!

-- Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin häiriintyneen sielun?

-- Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.

Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra de Férias'in.

-- Miten kävi? hän kysyi.

-- No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me olemme ruvenneet vihollisen puolelle!

-- Kuinka! Sibylla huudahti.

-- Ei, rauhoitu... Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon ajamisemme tuonnemmaksi... Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla itselläkin on siinä mietittävää... Tämä nuori mies ei pyydä muuta kuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille myötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi... Hän lupaa muuten ehdottomasti jättää sinut rauhaan... Asiain näin ollen on meidän ollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen... hyvälahjainen... ja lopuksi vielä onneton!... Me tahdomme miettiä asiata, tyttäreni.

Sibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista ulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä. Hän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja rouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä syyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä myöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja jonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka monta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli tarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa intohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin läheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten valtaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli vakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen saattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen ja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen luonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran alaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla antautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa herrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun selkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti nopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.

IV.

Selitys.

Jos meidän on onnistunut oikein kuvata Raoul'in karakteeria, karakteeria, jossa oli rikas pohja, mutta josta kaikki siveelliset perusteet olivat pois juuritetut, ja jota intohimot ja innostus vallitsivat mielipiteitten asemasta ja saattoivat yhtä todellisina kääntää sen sekä hyvään että pahaan, niin on kenties saatu selville monien nykyajan ihmisten salaisuus, ihmisten, joilta näyttää heidän horjuvaisuutensa ja heidän vaihtelevaisuutensa, heidän ylevyytensä ja heidän voimattomuutensa tähden puuttuvan ymmärrystä ja oikeudentuntoa, vaan joilta todella puuttuu vaan uskoa. -- Ainakin saattaa siitä ymmärtää, minkä suloisen, ilahuttavan ja kummallisen mielentilan valtaamana Raoul palasi pappilaan nähtyänsä Sibyllan vanhat iso-vanhemmat. Hän oli nähnyt heidät puoleksi voitettuina, ja huolimatta kaikista niistä estelemisistä, joilla he olivat peittäneet hänelle osoittamaansa suvaitsevaisuutta, hän tunsi niissä olevan todellisen vahvistuksen hänen vaatimuksillensa ja toiveillensa. Hän tunsi Sibyllan kunnioittavan ja ihailevan näitä vanhuksia ja hän luuli, luottaen näin voimakkaisin siteisin, voivansa antautua toiveittensa valtaan. Nämä toiveet olivat saaneet kiihkeämmän ja hellemmän luonteen sen jälkeen, kun hän oli tunkeutunut tuohon patriarkalliseen kotiin ja hengittänyt sitä rauhan, lempeyden ja arvokkaisuuden ilmaa, jonka hän tunsi itseänsä ympäröivän. Itse linnan muoto, hyvä aisti, järjestys ja hiljaisuus, mikä siellä vallitsi, suuret kukoistavat puutarhat, kasvihuonetten kimaltelevat ikkunat, käytävät ja metsiköt, kaikki, mitä hän oli nähnyt Sibyllan lapsuuden kodista, muodostivat tuon nuoren tytön kuvalle hänen silmissänsä sopusointuisen kehyksen, samalla kertaa ankaran ja miellyttävän niinkuin hän itsekin. Hartain sydämin hän antoi mielikuvituksessansa sijaa sille ajatukselle, että hän sulkisi koko elämänsä, taiteensa ja tulevaisuutensa tähän siunattuun turvapaikkaan ja eläisi hänen rinnallansa, hänen, joka hänestä tuntui olevan koko tämän hurmaavan paikan sielu ja sydän. Hänen häiriintyneelle ajatusvoimallensa ja hänen uupuneelle sydämellensä tämä intohimon kiihoittama unelma tuotti verratointa suloisuuden tunnetta. Kun hän ei tavannut kirkkoherraa pappilassa, niin hän lähti kirkkoon. Työmiehet olivat juuri, koska huomenna oli pyhä, korjanneet kirkon laivassa olevat telineet. Raoul käytti hyväksensä tilaisuutta katsellaksensa eri paikoilta, minkä vaikutuksen hänen alulla oleva työnsä teki, ja muutti tuon tuostakin paikkaa kirkossa. Hän oli vaipunut tarkasteluunsa ja nojautui erästä kuorin penkkiä vastaan, kun hän kuuli kirkon ovea avattavan ja sitten jälleen suljettavan. Vähän myöhemmin ilmestyi neiti de Férias laivaan: hän pysähtyi tuokioksi, ja huomattuansa Raoul'in, joka hämmästyneenä seisoi paikallansa kuorin kivilattialla, hän lähestyi häntä. Samassa määrässä kun hän tuli lähemmäksi, samassa määrässä hänen kulmakarvojensa ankarat kurtut ja hänen silmäystensä ylevä päättäväisyys saattoivat tuon nuoren miehen, joka yht'äkkiä oli herännyt onnensa unelmista, yhä surullisemmaksi. -- Raoul kumarsi ja sanoi:

-- Pitääkö minun lähteä, neiti:

-- Ei, herra, minä etsin teitä. Hetkisen mietittyänsä hän jatkoi:

-- Minä tulen itse, herra kreivi, pyytämään, että te antaisitte takaisin minulle sen vapauden ja rauhan, jonka teidän olonne täällä minulta ryöstää. Suokaa anteeksi, jos minä epäilen valitessani perusteita, johon nojaan vaatimukseni... Teidän omaantuntoonneko vai kunniaanneko minun on turvaaminen?... Teidän omallatunnollanne, herra, ei taida olla muita lakia kuin mielikuvituksellannekaan ja mielivaltaisuudellanne, eikä minulla siltä ole paljon apua odotettavana, koska se ei ole teitä estänyt edes sellaisesta käytöksestä, jonka pieninkin kunniantunto hylkää.

Sibyllan ankara ääni ja hänen kylmä puhuttelutapansa olivat niin julmasti murtaneet ne toiveet, jotka hetkeksi olivat vallanneet Raoul'in sydämen, että hän tunsi olevansa puoliksi tainnuksissa. Hän talui toisen kätensä otsallensa, jolle oli levinnyt lyijynharmaa kalpeus, ja tuki itseänsä toisella kädellänsä penkkiä vastaan mumisten:

-- Jumalani!

-- Minä luotan, nuori tyttö jatkoi samalla ankaralla äänellänsä, minä luotan melkein enemmän teidän kunniaanne, teidän kokemukseenne ja herkkätuntoisuuteenne, jota tavallista siveyttä enimmin halveksivainkin ihmisten kuitenkin täytyy kunnioittaa, jos he ovat ylhäistä sukuperää ja tahtovat säilyttää mainettansa... Sallikaa minun taas teille huomauttaa, herra, että jos on olemassa mitään todellista ja kumoamatonta kunnian lakia, niin se ennen kaikkia kieltää kohteliasta miestä vainoamisen ja juonien kautta koittamasta saada itsellensä sydäntä, joka hänet hylkää.

-- Jumalani! kreivi toisti pannen käsivartensa ristiin rinnallensa ja huulilla kylmä välinpitämättömyys.

-- Ja joll'ei se riitä, herra, teitä liikuttamaan, niin minä vetoan teidän järkeenne, terveesen järkeenne... Tämä yritys, jonka kunniallisuus on suuresti epäiltävä, vaan josta itsepäisyydessänne ette tahdo luopua, on päättyvä, sallikaa minun se teille ilmoittaa, teidän häpeäksenne. Te olette yritykseenne tehneet osallisiksi eräät henkilöt, joita minä suuresti kunnioitan, ja toivotte joskus minun taipuvani heidän tahtoonsa... Mutta minä saan teille vakuuttaa, herra, että te erehdytte, ja ett'ei koko minun rakkauteni näitä henkilöitä kohtaan saata tänään eikä huomenna eikä milloinkaan luovuttaa minun käytöstäni siltä tieltä, jonka olen itselleni teidän suhteenne viitoittanut... ja minä vakuutan teille vielä, että teidän itsepintaisuutenne, kestäköönpä se vaikka vuosia, saattaa teidän vaatimuksenne vaan tehottomammiksi ja vaan kahdenkertaisesti lisää minun sydämessäni niitä halveksimisen ja inhon tunteita, joita sellainen käytös minussa herättää.

Kreivi de Chalys ojensi kätensä erästä alttarilla olevaa enkelin kuvaa kohti ja sanoi:

-- Pidättykää, neiti, minä kysyn, oletteko te se, joka puhuu... vai eikö se ole joku kivipatsaista tuolla!

Vihan liekki välähti Sibyllan silmissä.

-- Se, joka teitä puhuttelee, hän sanoi kiivaasti, on nuori tyttö, jota on hävyttömästi loukattu ja jolle varmaankaan ei olisi tullut osaksi tällainen arvoton kohtelu, jos olisitte nähneet hänen rinnallansa olevan ainakin yhden käden, joka saattaa häntä suojella tai hänen puolestaan kostaa!

Kolea huudahdus tunkeutui näitten sanojen johdosta Raoul'in rinnasta, hänen kätensä putosi raskaasti penkin tasaiselle laudalle. Hän astui Sibyllaa kohti ja sanoi katsoen häntä silmiin:

-- Poistukaa!

Hämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei liikahtanut paikalta.

-- Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti... Te olette mieletön lapsi! ja te saatatte minutkin järjiltä... kärsivällisyyksineni ja kunnioituksineni!... Vai siinäkö on teidän hyveenne... teidän kristillisyytenne... teidän uskontonne, neiti Sibylla!... Taivaan Jumala!... Minä olen tunnoton... kunniaton... sydämetön... sieluton mies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi, uskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään tuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?... Ei!... vaan sentähden, ett'en minä usko, eikö niin?... sentähden ett'ei minulla ole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?... vika, joka mulle tuottaa niin paljon häpeätä ja halveksimista?... Mutta minä en ota vastaan teidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa, ei niitä vahvista!... Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja kunnottomuuteni?... Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista, jonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan tänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!... Ja minä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia ajatukseni voimia... ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä olen kurja raukka!... Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä, mikä on kurjaa... välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta... mutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa... kunnioittakaa sitä!

Mykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli häntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman äkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä intohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä, näytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:

-- Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä! Muistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt tuon ristiinnaulitun rinnasta: "isä, miksis minun ylön annoit?" Se on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen muunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?... Ah! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta... ja on jumalattomia, jotka ovat marttyyriä!... Niin; minä uskon lujasti omasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä, ja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin, on Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!... Minä luulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan se huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien salaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä ympäröivät... Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä yläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä... ja olla kuitenkin yöt ja päivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa... niin, se on rikollista, se on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta totuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut, ja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa... kantaa tätä ajatusta ja tätä surua läpi kaiken... tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan keskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?... Sellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!... Jos se saattaa minut rikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän, ettei se tee minua onnelliseksi... Mutta, Sibylla, -- huomatkaa se! -- se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin hartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka minusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä maailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei vaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia halujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään Jumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle teidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole: hyvyyden!... Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen... Minä tottelen teitä!... Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes voidakseni teitä ikävöimättä totella!

Sanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi nähdä nuoren tytön poistumista.

Sibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja sanoi:

-- Raoul!

Kuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi kääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.

-- Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja te myöskin tunnette väärin minut... Saatatteko todella luulla, että minä olen uhrannut teidän, -- ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä salata, -- niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte, että minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen pelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei... minä olen pelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen kaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä pyydän sitä... Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut, en ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin noista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin kestäkään... Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä ajatusta... vaan minun sydämeni... sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta te ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui minusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että teidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!... -- Oi, te rakastatte minua, minä tiedän sen... ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen mies... mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee tulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne Jumalaan itseänsä tue... kun ne eivät Hänessä puhdistu... Hänessä ikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja kestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa... yhteinen loppumattoman elämän toivo?... Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton side meiltä on puuttunut... Te rakastatte minun nuoruuttani, -- josta huomenna ei ole mitään jäljellä;... mutta sieluani, joka on katoamaton, -- kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!... Siten tulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!... Minä olin siitä vakuutettu... Voi! siitä olen aina vakuutettu... ja ennenkuin antaudun tälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle, hyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle... pitäen parempana omin käsin murtaa sydämeni... kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen... Siinä on minun rikokseni... ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin kysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi antoa?... tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?

Raoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen hurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin mystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. -- Sitten sanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:

-- Lapsi parka!

Kovemmalla äänellä hän sanoi sitten:

-- Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi... vieläpä kiitän teitä... vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne osottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä... minä kiitän teitä! -- Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa edes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä? Oi, älkää pelätkö mitään;... minä tunnen teidät hyvin nyt... enkä minä koetakkaan teitä taivuttaa;... mutta eikö pysyvämmästä siteestä huolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata olla suloisuutensa... ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista ystävyyttä?

Sibylla pudisti heikosti päätänsä, huulilla epäselvä hymy.

-- Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä, vaikka kuinkakin kaukaisena, -- nähdä teidän rukoilevan tuolla!

Raoul hymyili vuorostaan:

-- Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?... Minä en sitä usko. Minä olen niin etäällä uskosta!... Ja kuitenkin minusta tuntuu siltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi... se tapahtuu tässä rakkaassa kirkossa... lähellä tuota arvokasta pappia... ja lähellä teitä!

Sibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui polvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin peitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja katseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä sisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä silmilleen.

Muutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja sanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi:

-- Hyvästi vähäksi aikaa!

Kun hän lähti kuorista, niin hän pysähtyi katselemaan freskomaalausten suunnitelmaa ja sanoi kääntyen takaisin:

-- Ne ovat sangen kauniit, herra!

Sitten hän poistui ja Raoul kuuli enää ainoastaan hänen lattiaa vastaan laahaavien hameittensa kahinan.

V.

Sibyllan rakkaus.

Linnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana: hän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi tehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon alaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin joutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt. Hän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä me tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus ja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen heikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen ylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat, kaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi se yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon valtaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt kokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon kanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa kohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien hänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta, joita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa ylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että hän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja panisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos tarvittiin, henkensä.

Suora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän olisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka Sibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen, olkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa luontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän hämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi sitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen hintana.