Part 1

SIBYLLA

Kirj.

OCTAVE FEUILLET

Ranskan kielestä suomentanut F. J. P. [Fredrik Joel Pätiälä].

Porvoossa, 1884. Werner Söderström, kustantaja. 1884.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

I. Férias'in perhe II. Beaumesnil'in perhe. III. Sibylla. IV. Sibyllan Mielipuoli. V. Miss O'Neil. VI. Sibylla poissa kirkon helmoista. VII. Pursi. VIII. Pappila.

Toinen osa:

I. Klotilda. II. De Vergnes'in talo. III. Raoul. IV. Herttuatar Blanche. V. Madeleine-kirkko. VI. Seppele. VII. Atelieeri.

Kolmas osa:

I. Palaus Férias'iin. II. Raoul pappilassa. III. Raoul Férias'in linnassa. IV. Selitys. V. Sibyllan rakkaus. VI. Klotildan rakkaus. VII. Joutsen.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Férias'in perhe.

Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta. Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle, joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua. Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa, kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä, kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista. Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.

Tällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha nainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat pitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista arvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta, jotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja laskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen muutaman askeleen päähän heidän taaksensa.

Tuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen olkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.

-- Lähtekäämme, Louise! -- hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti ylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja painoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa. Kirkkoherra lähestyi.

-- Herra markiisi, -- hän sanoi melkein arasti, -- Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?

Vanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti päänsä ja sanoi:

-- Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän, taluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa kirkkotarhasta.

Puolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut jyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in linnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne molemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen sinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa ikivanhat nimet: Sibylla Anna.

Noin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä ajassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä kuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että hän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin perästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja helläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista näinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että sellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat. Markiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen heikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia, jopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen sanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen rakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto siitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta noussutta kehtoa kohtaan.

II.

Beaumesnil'in perhe.

Se onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de Férias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille sopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään väitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus entisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi ohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat samanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte tätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden aarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle tulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä onnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut. Tällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea lapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta kuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon alla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus. Senpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan tuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut lääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä ja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään lakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä niinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei hänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä vastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille oli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten koettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja kätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös oli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään sellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita ainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä koristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me pyydämme saada tässä käyttää.

-- Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan sydäntä... Olen sitä ainakin luullut... nyt sen tiedän varmaan... Pelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi sinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti, niinkuin sanotaan... No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien tähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää nenäliinojani ja silmäraukkojani;... mutta ihmisellä joko on tai ei ole sydäntä... Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle, joka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra? Mutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra... Kas niin, juokaa... pieni lasi oivallista kotilikööriäni?... sitä ette saata kieltää... Totta vieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!... Meillä ei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme, sen tarjoomme hyvästä sydämestä... Se on aina jotakin. Kas niin, vielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda! Tarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra... Minä näin kyllä, kuinka juhlamenot teitä rasittivat... Te itkitte alttarilla kuin aamukaste... Niin -- kun on alttarista puhe -- teidän alttariliinanne edistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä ikävyyksiä olisi tullut... Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista mieltänsä... Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte... Ja miksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka todellakin minua kummastuttavat... Mutta ei se kuitenkaan tee mitään, kaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee... Julia paralla oli tosin monta hyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka kentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun hänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta hänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa... En millään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta ylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän saakka... ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra kirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!

Tämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen viiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri oli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.

Jos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu, niin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista lörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön sukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa aivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun kanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi se niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen panemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon piirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin hän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs ystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan lähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de Beaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että hän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön, ja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain ymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään tarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän tarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen ja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin. Hra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua suloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden väli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan elämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä mitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt unta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui näkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä suuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen kertomisella.

Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä. Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais, jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen, tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.

-- Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa, mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan; nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä kaitsee... Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus, eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin... Eikö niin, rakas Klotildani?

Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.

-- Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla kasvatus-oikuillansa... Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään, minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän ylpeydestänsä... Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!

Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin, ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys, joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä, jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä, joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.

III.

Sibylla.

Kreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan iso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa, suostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset heille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin perheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin kasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in perheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia itsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja että tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes, joka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä nuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin vastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin toimensa ja sen näkyväisen osoitteen.

Meidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet tarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen suuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta ne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja kummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän yksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli yltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen ikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu kehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden oli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että markiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä oli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä mitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan huutamistaan ja oli vähältä tukehtua.

-- Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula hänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!

-- Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo jotakin.

-- No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän, sillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.

-- Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli huomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä tiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.

-- Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa... Niin, se on selvä... hän tahtoo tähteä!

-- Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra markiisi, ja antaa se hänen käteensä.

-- Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan saa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä, lisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.

Kun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna Sibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä tähteä pienessä puristetussa nyrkissään.

Sittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei enää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta haltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä, saanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen ajatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä hän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa saattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta iloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä huomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.

-- Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni on ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.

-- En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että lapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se on sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun, ystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä; minä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä huolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi. Samoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on meille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään, kuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet ovat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden ohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus, joka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on päässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän velvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten pyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi niistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys Jumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille saakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten yksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen kohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet, on epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on suloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen ja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää ijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia voimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka on paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä on todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni suonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta; sillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja minä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä -- ainoata isäänsä, mikä hänellä on -- kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala kuitenkin tietää ett'en sellainen ole.

-- Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan silmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.

Näiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta puutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia panemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain mielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären olevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai kolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa. Tämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä komeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä tulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä asennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.

-- Mikä täällä on? hra de Férias kysyi.

-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään, Sibylla vastasi lyhyesti.

-- Mitä, joutsenen selkään! markiisi jatkoi. Mitä se sellainen leikki on?

Imettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi leipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä linnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. -- Eikö ole totta, hra markiisi, että hän uppoisi?

-- Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että hän saisi sitä koittaa.

-- Ei joutsen uppoa! Sibylla sanoi.

-- Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän ei ole sitä antanut.

-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään! Sibylla sanoi vavisten.

-- Sinä menet kamariin, markiisi sanoi, kosk'et ymmärrä ihmisten tapoja. Viekää hänet, imettäjä.

Kun Sibylla yhä vastusteli huutaen kahta kovemmin, hra de Férias otti häntä kiinni vyötäisiltä, nosti hänet maasta ja astuen pitkin askelin linnaa kohti, hän vei hänet erääsen matalaan huoneesen ja sulki hänet sinne; sitten hän palasi markiisittaren luo ja sanoi vavisten heittäytyen eräälle tuolille:

-- Minua lohduttaa kuitenkin se, että minä kärsin enemmän kuin hän.