Part 2

vaan sitä ennen hän vakkaan tuohon oli kerännyt aarteita vihannan ruohon iloks toukka-poloisten viattomain, jotka rikkoivat tietämättään vain.

Mut mettinen ja hauras koi, jonka suukot ei kukkia loukata voi, ja päivänkorento, lentävä säen, oli virassa alttiin palveluväen.

Ja haudat syntymätönten perhoin, jotka unelmoivat alla verhoin elon ihmeistä, peittivät vielä rinnan monen setrin tuoksuvan, tumman pinnan.

Niin toi tuo ihanin ilmestys kevään puutarhaan kasvussa värisevään suvionnen, mut ennenkuin ensi lehti vielä tummeni — hän kuolla ehti.

3

Kukat kolme päivää arkailivat kuin tähdet kuutamon kalventamat tai meren aaltoset ennenkuin ne nousevat sumusta kirkastuin.

Mut neljäntenä mimosa tuns hautavirren kaikua läpi saattaja-askelten lähestyväin ja surun nyyhkytysten syväin.

Sävel murheinen, raskas huohotus ja kuoleman verkka vaellus ja lemu kylmä ja ahdistava, joka levisi kirstun vaiheilta,

kun vainajaa ohi kannettiin, sai ruohot ja kukat kyyneliin, ja tuulikin äänin tuskaisin ja voihkivin kohisi mäntyihin.

Tarumaa oli kourissa kolkon aren kuin ruumis sen entisen tenhottaren, tuon unen-armaana eläneen, jonk’ arkulle, tuhkaan ja tyhjyyteen, sydän kylminkin pudotti kyyneleen.

Kesä meni, jo havisi syksyn siipi ja usvaviitassa halla hiipi, vaikk’ aurinko koitti kirkkaana palaa ja kieltää julki, mit’ yö teki salaa.

Mutta ruusut ne varisti lehtensä pois kuin punaista lunta satanut ois ja liljat kelmeät, vilusta nuivat, kuin kuoleman syliin kumartuivat.

Ja Intian kukat, tuoksussaan ja heleydessään suloimmat maan, nekin varsi varrelta kaatuivat ja toistensa päälle maatuivat.

Ja lehdet keltaiset, harmajat ja punaiset, kalman valkeat kuin haamuparvet tuulessa liiti ja linnut säikkyi ja pakoon kiiti.

Tuhoruohoista raju vihuri koteloiden siemenet karisti ja ne tarttuivat monen kukkasen vanaan sen vieden multaan saattajanaan.

Vesikukat virrassa heiluessaan putos irti sorjista varsistaan, ja ne pyörteissä ees taas ajelehti kuin tuulessa maalla kukka ja lehti.

Tuli sade ja varret kaatuivat lakoon joka polulle ja joka vakoon ja rönsyt sortuivat kierteistään kuin kauneimmat kukatkin mätänemään.

Viel’ ennen lunta tähän kauneuden soraan rumat rikkaruohot nostivat oraan, joiden täpläiset ruumiit on nähdä pahat kuin sammakonselät ja käärmeenmahat.

Nous ohdake, nokkonen, suolakka, hullukaali ja katko kostea, joill’ ontto runko on ja pöyhkä ja joiss’ on tunkka, katkera löyhkä.

Ja toiset, joita runo karttaa, siin’ inhasti työnsivät piikkistä varttaan ja lehteä takkuista, tahmeaa, sinen, kellan ja lyijyn kimaltavaa.

Tatit, rouskut ja muut uhos märästä maasta kuin sumu tai homeinen, ruosteinen saasta, kuin itse lahoova kuolo viel’ ois elon innoittama ja kasvua lois!

Lika, roska ja kuona virrassa ui ja sumenti veden ja patoutui alajuoksussa kurjenmiekkoihin suuriin ja käärmeen-kiemuraisiin juuriin.

Ja maasta kohosi yltyen tyven-aikana huuru myrkyllinen, jok’ aamulla näkyi, päivää kaartoi, öin tienoot tähdettömiksi saartoi.

Ja päivän valossa lepattivat näkymättömät virvavalkeat, ruton henget, yli oksien arkain ja ne voimattomiksi purivat varkain.

Ja mimosa itki kuin kiron alla ja sen joka lehdellä koveralla kuin luomen uurteissa kyyneleet pian kaikk’ oli liimaksi hyytyneet.

Pian lehdetkin putos ja vihuri kuin piilu oksat pois katkaisi ja mahla pakeni juureen syvään kuin veri sydämeen läkähtyvään.

Niin talvi saapui, ruoskana tuulet ja sierottuneina sormet ja huulet, ja koskien kohu, juur’ uhmaava, avoin, hänen vyöllään kalisi kahleiden tavoin.

Hänen äänetön henkäyksensäkin pani maat, vedet, ilmat kahleihin, ja kun puhalti pohjois-vihuri tuima, oli valtias-vaunujen kiito huima.

Tuhoruohot, elävän kuoleman puku, vilun tieltä pakeni koko suku — sen lakastuminen ja muutto pois oli kuin vain haamu hävinnyt ois!

Myös kuolivat mimosan juurien alla maan myyrät ja päästäiset kitumalla ja linnut hyytyivät lennossaan ja jäivät oksista riippumaan.

Viel’ lankesi sade vuolas, vaan häätyi häviölle: siit’ oksat vain lujemmin jäätyi ja itse raskaat pisarat pian kuuravaipassa torkkuivat.

Ja pohjoinen puhuri, samotessaan kuin susi lapsen raadeltuaan, kävi kiinni jäykkiin oksihin ja katkoi ne kourin armottomin.

Kun kevät joutui taas niille main, oli mimosa alaston hylky vain, mutta sienet ja lusteet ja suolakat kuin ruumiit haudoista nousivat.

4

Tokko mimosa itse tai henki se, jok’ antoi elon kasville ennenkuin kuihtui muoto sen, tuon muutoksen tunsi, ma tiedä en.

Tokko jalon naisen sielu tuo, jok’ erkani ruumiista henkien luo, joka lempeä ja valoa loi, surun löysi itse, kun iloa toi,

sit’ en tiedä. Mut elon harhoissa, miss’ etsimme emmekä tavoita, missä kaikki näkyy kangastain ja me olemme unen varjot vain,

on usko yksinkertainen ja kiehtova tajutessamme sen, ett’ itse kuolo kaihtamaton kuin kaikki muukin harhaa on.

Tuo sulojen tarha ja tuoksujen ja hyvä haltiatar sen, ne eivät ole kuolleetkaan: mit’ on meissä ja meidän, se muuttui vaan.

Mut lempi ja ilo ja kauneus ei katoa — niiden kimallus on liian kirkas kestää vain elintemme hämyn saartamain.

1821

KATOOVAISUUS

(MUTABILITY)

Tuo kukka hurmaava huomist’ ei nää. Mit’ enin halaat sa, se häviää. Mik’ onkaan ilo maan? Salaman lento vaan yökorussaan.

Hyveet ne murentuu ja ystävyys! Pian lemmen toukokuu on tuskan syys! Me jäämme jälkeen vain autuuteen viittojain katoavain.

Kun kukkain ilo saa ja taivaan sees hetkiksi haihduttaa sun kyynelees, unehdut onnelaas, heräjät unelmaas ja itket taas.

YÖLLE

(TO NIGHT)

Joudu, lennä jo läntehen, yö himmeä, luolasta idän usvaisen, miss’ ikipitkän päivän sä teit ilon, pelon kudelmaas, tuo kauhus ja tuo lohtus taas — jo kiirehdä!

Tumma viittasi kirjaile tähdillä, heitä hiukses päivän silmille ja suudelmiis se väsytä, viihdytä meri ja uuvuta maa, suo unisauvas koskettaa nääntyviä!

Kun noustessain näin aamunkoin, sua ikävöin, kun päivän helle kasteetoin lepäsi yllä lehvikköin, kun ehtoo viipyi poistuissaan kuin vieras, jota kaihdetaan, sua ikävöin!

Kun haastoi veljes kuolema: kaipaanko mua? kun lapses uni raukeena hyrisi mettis-laulelua: sun vierees pesän tekisin, kaipaanko mua? — ma huudahdin: ei, en sua!

Kuolo ehtii mentyäs, pian, niin pian, uni kulkee jäljessäs, vaan ei kuule huokauksian’. Anna sinä, armas yö, lohdutus, kun hetkes lyö, tule pian!

LINNUT

(LINES)

Pois, taakse taivalten, jäälinnut muistojen! Pesäks niin rauhaton hyljätty povi on. Keväänne pettävän vei talvi syömestän’. Paluu pois menneiden on myöhäinen!

Vaan korppikotkat, te, jotka pilvilinnanne nostatte uljaina kuolleista toivoista: niit’ on kasoin karttunut, ja ilot kuristetut ne raadella tarjoovat monet atriat.

MUUTOS

(Katkelma)

Tuuli vinkuu ja sataa muistoksi soittelon. Kylmät käärmeet mataa, miss’ äsken suudeltu on.

AIKA

TIME)

Mitaton meri, ajan ulappa, jonk’ aaltoja on vuodet, jonka vesi on tuskan kyynelien suolaama! Sa rajaton, jok’ otsaan kuohujesi teet pyykit, missä päättyy elämä, ja uutta saalist’ ulvoin ylenannat

hylyt ja täytät niillä karut rannat — kavala tyynnä, kauhee myrskyssä, ken voi sun kuvata, mitaton ulappa?

1822

SÄKEITÄ

(LINES)

Missä liesi hajoo, ei lämpöä siitä saa. Päivä, jok’ aaltoon vajoo, valon mailta sammuttaa. Kun luutun kielet laukee, sävel kuoleva särähtää. Miss’ ei huulet enään aukee, sanat rakkaat unhoon jää.

Siin’ ei vaikene mieli eikä puhkee lauluihin, miss’ on mykkänä kieli ja ääneti sydänkin — suru laulaa vain, raunion vahti, kuin tuuli vaikerois tai kuohujen murhetahti merimiehen haudalla sois.

Sydänliitossa lempi karkaa lujast’ ensin ja heikkoon jää, ja pesää liian arkaa ilot menneet nyt myrkyttää. Oi lempi, kielsitkö ehtos, kun pysyväistä hait, mut hauraimmasta kehtos ja kotis ja paaris sait?

Siell’ intohimot heittää sua myrskyssä tuutien, sinut järjen iva peittää kuin kuura talvinen. Pesästäs lahoo orret, pian ei kotkankotias näy, ihoos pistävät pilkan korret ja lehdet putoo ja viima käy.

SURULAULU

(A DIRGE)

Tuuli, sa tuskan voihkija laulajatta jääneen, sade, jok’ yhtä vuolaana yön kaiken itket ääneen, myrsky kyynelin murheisin, puu paljas oksin alastomin, suon silmä, meri vaahtopää — maan vääryytt’ itkekää!