Chapter 4

BARTHOLO. Ennen ratkaisevaa hetkeä? Se kadottaisi koko vaikutuksensa. Ei tarvitse kahdesti sanoa minulle asioita, ei tarvitse sanoa niitä kahdesti.

(Hän menee.)

Kolmas kohtaus.

(Kreivi, yksin.)

KREIVI. Kas nyt olen pelastettu. Uh! Kuinka tuo kirottu mies on kovakiskoinen pidellä! Figaro tuntee hänet kyllä. Minä tunsin, kuinka valhettelin; se antoi minulle kömpelön ja pöllömäisen muodon; ja hänellä on silmät!... Toden totta, joll'ei tuo kirje äkkiä olisi juohtunut mieleeni, se täytyy myöntää, olisi hän työntänyt minut luotaan kuin hyvänkin tolvanan. Oi Jumala! he riitelevät tuolla sisällä. Jos hän jyrkästi kieltäisi tullaksensa! Kuunnelkaamme... Hän ei tahdo lähteä huoneestansa, ja minulta on mennyt kujeeni hedelmä. (Hän menee kuuntelemaan.) Tässä hän on; älkäämme heti näyttäkö itseämme.

(Hän menee kabinettiin.)

Neljäs kohtaus.

(Kreivi, Rosina, Bartholo.)

ROSINA (teeskennellyllä suuttumuksella). Kaikki, mitä te sanotte, on turhaa, herra. Minä olen tehnyt päätöksen; minä en tahdo enää kuulla musikista puhuttavan.

BARTHOLO. Kuulkaahan toki, lapseni; se on herra Alonzo, don Bazil'in oppilas ja ystävä, jonka hän on valinnut yhdeksi todistajaksemme. Musiki viihdyttää sinua varmaan.

ROSINA. Oh! mitä siihen tulee, voitte heittää sen ajatuksen. Jos minä laulan tänä iltana!... Missä hän siis on tuo opettaja, jota pelkäätte takaisin lähettämästä? Minä teen kahdella sanalla tilin hänen kanssansa ja don Bazil'in. (Hän huomaa rakastajansa ja huudahtaa kovasti.) Ah!...

BARTHOLO. Mikä teitä vaivaa?

ROSINA (molemmat kädet sydämellään, suurella levottomuudella). Ah! Jumalani, herra... Ah! Jumalani, herra...

BARTHOLO. Hän voi vielä pahoin! Herra Alonzo!

ROSINA. Ei, minä en voi pahoin ... mutta kääntyessäni... Ah!...

KREIVI. Teidän jalkanne on nyrjähtynyt, rouvaseni?

ROSINA. Ah! niin, jalkani nyrjähtyi. Se kirvisti kauheasti.

KREIVI. Minä huomasin sen kyllä.

ROSINA (kreiviä katsellen). Tuska tuntui sydämeen asti.

BARTHOLO. Tuoli, tuoli. Eikö ole yhtään nojatuolia täällä?

(Hän menee sellaista noutamaan.)

KREIVI. Ah, Rosina!

ROSINA. Mikä varomattomuus!

KREIVI. Minulla on tuhat tärkeää asiaa jutella teille.

ROSINA. Hän ei jätä meitä.

KREIVI. Figaro tulee heti meitä auttamaan.

BARTHOLO (tuo nojatuolin). Kas tässä, kultaseni, istu. -- Ei näytä siltä, maisteri, kuin hän ottaisi tuntiansa tänään, se jääpi toiseksi illaksi. Hyvästi.

ROSINA (kreiville). Ei, odottakaa; tuskani on vähän lieventynyt. (Barthololle.) Minä tunnen, että olen ollut väärässä teidän suhteenne, herra: minä tahdon noudattaa teidän esimerkkiänne, ja heti paikalla korvaten...

BARTHOLO. Oi tuota naisten luonnollista lempeyttä! Mutta tällaisen mielenliikutuksen jälkeen, lapseni, minä en salli, että sinä teet vähintäkään ponnistusta. Hyvästi, hyvästi, maisteri.

ROSINA (kreiville). Silmänräpäys vaan! minä pyydän! (Barthololle.) Minä luulen, herra, että te ette mielellänne osoita minulle kohteliaisuutta, jos estätte minua teille katumustani osoittamasta siten että otan oppituntini.

KREIVI (syrjään, Barthololle). Älkää vastustako häntä, jos minua uskotte.

BARTHOLO. Se on päätetty, armaiseni. Minä en tahdo millään muotoa olla sinulle vastenmielinen; päinvastoin tahdon olla läsnä koko tuntisi kestäessä.

ROSINA. Ei, herra. Minä tiedän, että musiki ei ensinkään miellytä teitä.

BARTHOLO. Minä vakuutan sinulle, että se tänä iltana viehättää minua.

ROSINA (kreiville, syrjään). Minä olen hirveässä tuskassa.

KREIVI (ottaen nootti-paperia pulpetilta). Tätäkö aiotte laulaa, rouvaseni?

ROSINA. Niin, se on hyvin herttainen kappale _Turhasta varovaisuudesta_.

BARTHOLO. Yhä tuo _turha varovaisuus!_

KREIVI. Se on uusinta, mitä tätä nykyä löytyy. Se on kevään kuvaus jotenkin vilkkaassa muodossa. Jos, rouva, tahdotte koettaa...

ROSINA (kreiviä katsellen). Suurella mielihyvällä: kevään kuvaus viehättää minua; se on luonnon nuoruus. Talven lopussa näyttää sydän käyvän tuntehikkaammaksi, niinkuin orja, joka kauan on ollut sisään suljettuna, suuremmalla ilolla nauttii suloista vapautta, jota vasta on hänelle tarjottu.

BARTHOLO (matalalla äänellä kreiville). Aina romantillisia aatteita päässä.

KREIVI (matalalla äänellä). Käsitättekö niitten viittauksen?

BARTHOLO. Peijakas omiansa!

(Hän menee istumaan siihen nojatuoliin, jossa Rosina on istunut.)

ROSINA (laulaa).

[Alkuperäänsä tässä laulettu laulu on Franskassa sitten tullut poisjätetyksi, jonka vuoksi ei sitä ole tähänkään suomennettu. Sen sijasta sopii teaterissa laulaa vaikka mitä romanssia.]

(Häntä kuunnellessaan Bartholo on uinahtanut. Laulun kestäessä kreivi rohkene tarttua Rosinan toiseen käteen, jota hän hartaasti suutelee. Mielenliikutus saattaa Rosinan laulun hitaisemmaksi ja heikommaksi sekä katkaisee vihdoin hänen äänensä kesken jotakin sanaa. Orkesteri seuraa laulajattaren vaihteloa, heikontaa soitantoansa ja vaikenee hänen kanssansa. Kun ääni, joka on nukuttanut Bartholon, taukoo, herää tämä. Kreivi nousee jälleen, Rosina ja orkesteri aloittavat nopeasti uudestaan arian jatkoa. Jos laulu uudestaan kerrotaan, alkaa uudestaan sama leikki.)

KREIVI. Todellakin, se on viehättävä kappale ja te, rouva, toimitatte sen semmoisella älyllä...

ROSINA. Te imartelette minua, herra; kunnia on kokonansa opettajan.

BARTHOLO (haukotellen). Minä puolestani luulen vähän nukkuneeni tuon viehättävän kappaleen kestäessä. Minulla on sairaani hoidettavina. Minä menen, minä tulen, minä hyörin, ja heti kuin käyn istumaan, niin poloiset jalkani...

(Hän nousee ja sysää nojatuolia.)

ROSINA (hiljaa kreiville). Figaro ei tule!

KREIVI. Pitentäkäämme aikaa.

BARTHOLO. Mutta, maisteri, minä olen jo sanonut sen tuolle vanhalle Bazil'ille; eikö hänen olisi mahdollista opettaa iloisempia kappaleita, kuin nuot suuret ariat, jotka menevät ylös, alas, vierien, hi, ho, a, a, a, a, ja jotka minusta näyttävät aivan hautajaisten tapaisilta? Vaikka vaan noita pikkuisia lauluja, joita minun nuoruuteni aikana laulettiin ja joita jokainen varsin helposti muisti? Minä osasin ennen aikaan... Esimerkiksi...

(Riturnellin kestäessä etsii hän sanoja, päätänsä kynsien, ja laulaa, peukaloitaan paukauttaen ja vanhusten tavalla kyyrypolvin tanssien.)

Ota vaan, Rosinani, Ihanani, Mun sormukseni!

(Kreiville nauraen.) Laulussa on Mariani; mutta minä panin sen sijaan Rosinan, tehdäkseni sitä hänelle miellyttävämmäksi ja sovittaen sitä asianhaaroihin. Ah! ah! ah! ah! Varsin hyvin tehty! eikö niin?

KREIVI (nauraen). Ah! ah! ah! Oivallisesti.

Viides kohtaus.

(Figaro, perällä. Rosina, Bartholo; Bartholo laulaa).

BARTHOLO.

Ota vaan, Rosinani, Ihanani, Mun sormukseni! En oo teikkari, Vaan yöllähän harmaat Kaikk' kissatki lie; Ja sulhot kaik' armaat, Kun ne vihille vie.

(Hän kertoo laulukerron tanssien. Figaro hänen takanansa jäljittelee hänen liikuntojaan.)

(Figaron huomatessaan.) Ah! astukaa sisään, herra parturi; tulkaa lähemmäksi; te olette viehättävä!

FIGARO (tervehtii). Herra, se on totta, että äitini ennen aikaan sanoi sen minulle; mutta siitä ajasta olen vähän menettänyt muotoani. (Syrjään kreiville.) Bravo, armollinen herra!

(Koko tämän kohtauksen kestäessä tekee kreivi, mitä hän voi, saadaksensa puhutella Rosinaa; mutta holhojan levoton ja vireä silmä estää häntä aina siitä. Tämä aikaan-saattaa äänettömän näytelmän kaikkien henkilöitten kesken, joka on aivan erillänsä tohtorin ja Figaron sananvaihdosta.)

BARTHOLO. Tuletteko vielä vatsaa perkaamaan, suonta iskemään, lääkkeitä anniskelemaan, panemaan koko talonväkeäni vuoteelle?

FIGARO. Herra, juhlaa ei ole joka päivä; mutta jokapäiväisiä huolia lukemattakaan, olette saattanut huomata, että kun siitä on ollut tarvis, minun intoni ei odota että käsketään...

BARTHOLO. Teidän intonne ei odota! Mitä sanotte, herra innokas, tuolle onnettomalle, joka haukottelee ja nukkuu aivan hereillänsä? ja toiselle, joka kolme tuntia jo on aivastanut niin että hänen pääkallonsa halkee ja hänen aivonsa tärisevät? mitä te heille sanotte?

FIGARO. Mitäkö minä heille sanon?

BARTHOLO. Niin.

FIGARO. Minä sanon heille... No! saakeli! minä sanon sille, joka aivastaa, _prosit!_ ja sille, joka haukottelee, _mene levolle!_ Se ei, herra, paisuta rätinkiä.

BARTHOLO. Eipä suinkaan; mutta suonen-iskeminen ja lääkkeet paisuttaisivat sitä, jos minä tahtoisin suostua siihen. Innostako myös olette pannut muulini silmät myttyihin? ja tuottaako teidän laastarinne sille näön takaisin?

FIGARO. Joll'ei se tuota sille näköä takaisin, se ei myöskään ole se, joka estää sitä näkemästä.

BARTHOLO. Jos minä tapaan sen rätingissä!... Semmoinen julkeus ei käy laatuun!

FIGARO. Totta puhuen, herra, kun ihmisillä ei ole muuta valitsemista kuin hullunkurisuus ja mielettömyys, niin siinä, mistä minä en näe mitään hyötyä lähtevän, tahdon kumminkin saavuttaa iloa; ja eläköön riemu! Kuka tietää, kestääkö maailma vielä kolme viikkoa!

BARTHOLO. Te tekisitte paljon paremmin, herra viisastelija, jos maksaisitte minulle sata écu'täni ja korot hidastelematta, sen ilmoitan teille.

FIGARO. Epäilettekö rehellisyyttäni, herra? Teidän sata écu'tänne! minä tahtoisin pikemmin koko elinaikani olla ne teille velkaa kuin hetkeäkään evätä niitä.

BARTHOLO. Ja sanokaa minulle, mitä tyttärenne piti niistä makeisista, joita veitte hänelle.

FIGARO. Mitkä makeiset? Mitä tarkoitatte?

BARTHOLO. Niin, nuot makeiset siinä paperituutissa, joka tehtiin tuosta kirjepaperista tänä aamuna.

FIGARO. Piru vieköön jos...

ROSINA (keskeyttäen). Oletteko edes huolinut antaa niitä hänelle minun puolestani, herra Figaro? Minä pyysin teitä sitä tekemään.

FIGARO. Vai niin! nuot makeiset tänä aamuna? Kuinka minä olen tyhmä! minä olin unhottanut koko tuon asian... Oivallisia, signora, ihmeteltävän hyviä!

BARTHOLO. Oivallisia! ihmeteltävän hyviä! Niin, epäilemättä, herra parturi, palatkaa asiaan! Te toimitatte täällä somaa virkaa, herra!

FIGARO. Mitäs nyt, herra?

BARTHOLO. Ja joka on tuottava teille varsin hyvän maineen, herra!

FIGARO. Minä aion pitää sitä voimassa, herra.

BARTHOLO. Sanokaa, että aiotte kantaa sitä, herra.

FIGARO. Kuinka vaan suvaitsette, herra.

BARTHOLO. Te olette kovin ylpeä, herra! Tietäkää, että kun minä riitelen narrin kanssa, en koskaan väisty hänen edestään.

FIGARO (kääntyy selin häneen). Me olemme siinä kohden erilaisia, herra; minä väistyn aina semmoisen edestä.

BARTHOLO. Häh! mitä hän sanoo, maisteri?

FIGARO. Luuletteko, että teillä on tekemistä jonkun kyläparturin kanssa, joka ei osaa muuta kuin pidellä partaveistä? Teidän tulee tietää, herra, että minä olen tehnyt kynätyötä Madrid'issa, ja että ilman noita kadehtijoita...

BARTHOLO. No! minkä tähden ette jäänyt sinne, vaan tulitte tänne ammattia muuttamaan?

FIGARO. Tehdään, mitä voidaan. Asettukaa minun asemaani.

BARTHOLO. Minä teidän asemaanne! No! saakeli, minä puhuisin somia hullutuksia!

FIGARO. Herra, te ette aloita peräti huonosti; minä vedän todistajaksi teidän virkaveljenne, joka tuolla uneksii.

KREIVI (toipuen). Minä ... minä en ole herran virkaveli.

FIGARO. Ettekö? Kun minä näin teidät täällä neuvottelemassa, luulin teidän harrastavan samaa ainetta.

BARTHOLO (vihoissaan). Mikä asia vihdoin tuo teidät tänne? Onko joku kirje vielä tänä iltana annettava rouvalle? Puhukaa, täytyykö minun poistua.

FIGARO. Kuinka ankarasti kohtelette ihmisraukkoja! Hiisi vieköön, herra, minä tulen teidän partaanne ajamaan, siinä kaikki; onhan tänään teidän tavallinen päivänne?

BARTHOLO. Te saatte pian tulla takaisin.

FIGARO. Ah! niin, tulla takaisin! Koko garnisoni ottaa lääkityksiä huomenna aamulla, minä olen suosijoitteni kautta saanut sen asian urakalla. Päättäkää siis itse, kuinka vähän aikaa minulla on menettää! Tuletteko, herra, hiukan huoneesenne?

BARTHOLO. Ei, herra ei tule ensinkään huoneesensa. No! mutta... Mikä estää partaani tässä ajamasta?

ROSINA (ylenkatseella). Te olette siivotapainen! Ja miks'ei minun huoneessani?

BARTHOLO. Sinä suutut! Anteeksi, lapseni, sinä päätät oppituntisi; minä en tahdo hetkeksikään menettää iloa kuulla sinua.

FIGARO (hiljaa kreiville). Häntä ei saa tästä lähtemään. (Ääneen.) Hei, L'Éveillé? La Jeunesse? malja, vettä, kaikki, mitä herran on tarvis.

BARTHOLO. Niin aina, kutsukaa ne tänne! Väsyneinä, uupuneina, teidän keksintönne kautta hoki runneltuina, onhan täytynyt lähettää ne levolle!

FIGARO. No hyvä! minä menen kaikkia hakemaan. Eikö niin, teidän kamarissanne? (Hiljaa kreiville.) Minä tahdon houkutella häntä ulos.

BARTHOLO (irroittaa avain-kimppunsa, mutta sanoo miettiväisesti:) Ei, ei, minä menen itse sinne. (Hiljaa kreiville, mennessään.) Pitäkää heitä silmällä, minä pyydän.

Kuudes kohtaus.

(Figaro, Kreivi, Rosina.)

FIGARO. Ah! mikä hyvä tilaisuus pääsi käsistämme! hän oli vähällä antaa minulle avain-kimpun. Eikö ristikkoakkunan avain ole siinä?

ROSINA. Se on kaikkein uusin.

Seitsemäs kohtaus.

(Bartholo, Figaro, Kreivi, Rosina.)

BARTHOLO (palaten, itseksensä). No niin! minä en tiedä, mitä teen, jättää tänne tuo kirottu parturi. (Figarolle.) Kas tässä! (Antaa hänelle avainkimpun). Kabinetissani, kirjoituspulpettini alla; mutta älkää kajotko mihinkään.

FIGARO. Pahus vieköön! se olisi mainiota, epäluuloinen kuin te olette! (Syrjään, mennessään.) Huomatkaa, kuinka taivas suojelee viattomuutta!

Kahdeksas kohtaus.

(Bartholo, Kreivi, Rosina.)

BARTHOLO (hiljaa kreiville). Se on tuo lurjus, joka vei kirjeen kreiville.

KREIVI (hiljaa). Hän näyttää minusta aika veitikalta.

BARTHOLO. Hän ei enää saa minua petetyksi.

KREIVI. Minä luulen, että siinä kohden vaikein osa jo on tehty.

BARTHOLO. Kaikki tyystin mietittyäni luulin varovaisemmaksi lähettää hänet kamariini kuin jättää hänet tänne Rosinan kanssa.

KREIVI. He eivät olisi lausuneet sanaakaan, jota minä en olisi kuullut.

ROSINA. Sangen kohteliasta, hyvät herrat, lakkaamatta puhua hiljaa! Entäs oppituntini?

(Nyt kuuluu sellainen ääni, kuin astia olisi pudonnut.)

BARTHOLO (huutaen). Mitä minä kuulen! Tuo julma parturi on varmaankin laskenut kaikki portaita myöten putoomaan, ja matkalippaani kauniimmat kalut!...

(Hän juoksee ulos.)

Yhdeksäs kohtaus.

(Kreivi, Rosina.)

KREIVI. Käyttäkäämme hyödyksemme sitä hetkeä, jonka Figaron äly hankkii meille. Suokaa minulle tänä iltana, minä rukoilen sitä, hyvä neiti, hetken keskustelu, joka on välttämättömän tarpeellinen teidän pelastukseksenne siitä orjuudesta, johon olitte joutua.

ROSINA. Ah! Lindor!

KREIVI. Minä voin nousta teidän ristikko-akkunaanne, ja mitä tuohon kirjeesen tulee, jonka tänä aamuna sain, olen ollut pakoitettuna...

Kymmenes kohtaus.

(Rosina, Bartholo, Figaro, Kreivi.)

BARTHOLO. Minä en erehtynyt; kaikki on särjettynä, rusentuneena.

FIGARO. Tästäkö tapaturmasta nyt sopii nostaa tämmöistä pauhinaa! Portaissa on pilkkopimeä. (Hän näyttää avaimen kreiville.) Kun astuin niitä ylös, tarttuivat vaatteeni johonkuhun avaimeen...

BARTHOLO. Täytyy pitää vaaria siitä, mitä tehdään. Tarttua avaimeen kiinni! Ketterä mies!

FIGARO. Toden totta, herra, hakekaa itsellenne joku ketterämpi.

Yhdestoista kohtaus.

(Edelliset, don Bazil.)

ROSINA (pelästyneenä, syrjään). Don Bazil!...

KREIVI (syrjään). Taivaan Jumala!

FIGARO (syrjään). Sepä pirua!

BARTHOLO (menee häntä vastaan). Ah! Bazil, ystäväni, minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä. Teidän sairastumisenne ei siis tuottanut mitään seurauksia? Todellakin, herra Alonzo peloitti minua kovasti teidän terveytenne suhteen; kysykää häneltä, minä olin jo lähtemäisilläni teitä katsomaan, ja joll'ei hän olisi pidättänyt minua...

BAZIL (hämmästyneenä). Herra Alonzo?

FIGARO (koputtaa jalkaansa). Sepä vielä! yhä noita esteitä! Kaksi tuntia parta pahuksen vuoksi... Koiran virka!

BAZIL (heitä kaikkia katsellen). Tahdotteko tehdä minulle mieliksi, hyvät herrat, ja sanoa?...

FIGARO. Te saatte puhua hänen kanssansa, kun minä olen lähtenyt.

BAZIL. Mutta vielä tarvitsisi...

KREIVI. Teidän tarvitsisi olla vaiti, Bazil. Luuletteko ilmoittavanne herralle jotakin, jota hän ei tiedä? Minä olen kertonut hänelle, että olitte antanut minulle toimeksi tulla teidän sijastanne oppituntia antamaan.

BAZIL (enemmän hämmästyneenä). Oppituntia!... Alonzo!...

ROSINA (syrjään, Bazil'ille). No! olkaa vaiti.

BAZIL. Hänkin!

KREIVI (hiljaa, Bartholo'lle). Sanokaahan hänelle aivan hiljaa, että me olemme sopineet niin.

BARTHOLO (Bazil'ille, syrjään). Älkää saattako meitä valhettelijoiksi, Bazil; jos sanotte, ett'ei hän ole teidän oppilaanne, pilaisitte kaikki.

BAZIL. Vai niin!

BARTHOLO (ääneen). Todellakaan, Bazil, ei ole taidokkaampaa ihmistä, kuin teidän oppilaanne.

BAZIL (ällistyneenä). Minun oppilaani!... (Hiljaa.) Minä tulin ilmoittamaan teille, että kreivi on muuttanut pois.

BARTHOLO (hiljaa). Minä tiedän sen, olkaa vaiti.

BAZIL (hiljaa). Kuka on sanonut sen teille?

BARTHOLO (hiljaa). Hän, tietysti!

KREIVI (hiljaa). Minä, epäilemättä: kuulkaa vaan.

ROSINA (hiljaa Bazil'ille). Onko teidän niin vaikea olla vaiti?

FIGARO (hiljaa Bazil'ille). Hm! Lurjus! Hän on kuuro!

BAZIL (syrjään). Ketä hiidessä täällä petetään? Kaikki tietävät salaisuuden!

BARTHOLO (ääneen). No hyvä! Bazil, teidän lakimiehenne?...

FIGARO. Te voitte koko illan puhua lakimiehestä.

BARTHOLO (Bazil'ille). Yksi sana; sanokaa vaan, oletteko tyytyväinen lakimieheen?

BAZIL (kauhistuneena). Laki-mieheen?

KREIVI (naurahtaen). Ettekö nähnyt lakimiestä?

BAZIL (tuskaantuneena). No! ei, en minä ole häntä nähnyt tuota lakimiestä.

KREIVI (Bartholo'lle, syrjään). Tahdotteko, että hän rupee selityksiin täällä hänen edessään? Lähettäkää hänet pois.

BARTHOLO (hiljaa kreiville). Te olette oikeassa. (Bazilille.) Mutta mikä tauti on niin äkisti teihin ryhtynyt?

BAZIL (suutuksissaan). Minä en ymmärrä teitä.

KREIVI (pistää hänelle, syrjässä, rahakukkaron käteen). Niin: herra kysyy teiltä, mitä te tulette tänne tekemään, vaikka voitte pahoin.

FIGARO. Hän on kalpea kuin ruumis!

BAZIL. Ah! minä ymmärrän...

KREIVI. Menkää levolle, rakas Bazil: te ette voi hyvin, ja te saatatte meidät pelosta kuolemaan. Menkää levolle.

FIGARO. Hänen kasvonsa ovat vallan muuttuneet. Menkää levolle.

BARTHOLO. Kunniani kautta, hänellä on kauhea kuumetauti. Menkää levolle.

ROSINA. Minkätähden olette lähtenyt ulos?

BAZIL (erinomaisen hämmästyneenä). Että minä menisin levolle!

KAIKKI YHDESSÄ. No! tietysti.

BAZIL (katsellen heitä kaikkia). Todellakin, hyvät herrat, minä luulen, että tekisin viisaasti, jos poistuisin; minä tunnen, ett'en ole täällä tavallisessa paikassani.

BARTHOLO. Huomiseksi siis, jos jaksatte paremmin.

KREIVI. Bazil, minä olen teidän luonanne hyvin aikaisin.

FIGARO. Uskokaa minua, pitäkää itsenne hyvin lämpimänä sängyssänne.

ROSINA. Hyvää yötä, herra Bazil.

BAZIL (syrjään). Hiisi vieköön, jos minä tajuan mitään tästä! ja ilman tätä rahakukkaroa...

KAIKKI. Hyvää yötä, Bazil, hyvää yötä.

BAZIL (mennessään). No hyvä, hyvää yötä siis, hyvää yötä.

(Kaikki saattavat häntä nauraen.)

Kahdestoista kohtaus.

(Edelliset, paitsi Bazil.)

BARTHOLO (pontevalla äänellä). Tuo mies ei jaksa ensinkään hyvin.

ROSINA. Hänen silmänsä haihattelevat.

KREIVI. Ulko-ilma on tehnyt hänen pahaa.

FIGARO. Huomasitteko, kuinka hän puhui aivan itseksensä? Tuon verran meistä on! (Bartholo'lle.) No, teettekö päätöksenne tällä kertaa?

(Hän työntää hänelle nojatuolin hyvin kauas kreivistä ja tarjoo hänelle liinaa.)

KREIVI. Ennenkuin päätämme, rouvaseni, täytyy minun sanoa teille sananen, joka on tärkeä teidän edistymisellenne siinä taiteessa, jota minun on kunnia opettaa teille.

(Hän lähestyy ja puhuu hänen kanssansa kuiskuttaen.)

BARTHOLO (Figaro'lle). No, mutta näyttää siltä kuin te varta vasten lähestyisitte ja asettuisitte minun eteeni estääksenne minua näkemästä...

KREIVI (hiljaa Rosinalle). Meillä on ristikko-akkunan avain ja me olemme täällä kello kaksitoista tänä yönä.

FIGARO (panee liinan Bartholo'n kaulaan). Mitä näkemästä? Jos se olisi tanssi-tunti, sopisi asettaa teidät niin, että saisitte katsella sitä; mutta laulua! ... ai, ai.

BARTHOLO. Mikäs nyt on?

FIGARO. Minä en tiedä, mikä tuli silmääni.

(Hän asettaa päänsä lähemmäksi.)

BARTHOLO. Älkäähän hieroko.

FIGARO. Se on vasen silmä. Tahdotteko tehdä hyvin ja puhaltaa siihen jotenkin kovasti?

(Bartholo tarttuu Figaro'n päähän, katsoo sen ylipuolitse, sysää sen kovasti luotansa ja menee rakastavien taaksi heidän keskusteluansa kuuntelemaan.)

KREIVI (hiljaa Rosinalle). Ja mitä teidän kirjeesenne tulee, olin äsken semmoisessa ahdingossa, jäädäkseni tänne...

FIGARO (kaukaa, varoittaaksensa). Hm! ... hm!...

KREIVI. Epätoivoissani siitä, että valepukunikin oli turha...

BARTHOLO (astuen heidän väliinsä). Teidän valepukunne turha!

ROSINA (pelästyneenä). Ah!...

BARTHOLO. Varsin hyvä, neitoseni, älkää antako häiritä itseänne. Kuinka! Minun silmienikin edessä, minun läsnä ollessani uskalletaan tuolla tavalla loukata minua!

KREIVI. Mikähän teitä vaivaa, herra?

BARTHOLO. Kavala Alonzo!

KREIVI. Herra Bartholo, jos teillä usein on sellaisia kummallisia oikkuja kuin se, jonka minä sattumuksesta saan nähdä, en hämmästy ensinkään neitosen inhoa ruveta teidän vaimoksenne.

ROSINA. Hänen vaimoksensa! Minä! Viettää päiväni mustasukkaisen äijän luona, joka kaiken onnellisuuden sijasta tarjoo nuoruudelleni kammottavan orjuuden.

BARTHOLO. Ah! mitä kuulen!

ROSINA. Niin, minä sanon sen aivan korkealla äänellä: minä annan sydämeni ja käteni sille, joka voi temmata minut tästä kauheasta vankihuoneesta, jossa minua itseä ja tavaraani pidetään vasten kaikkea oikeutta.

(Rosina menee ulos.)

Kolmastoista kohtaus.

(Bartholo, Figaro, Kreivi.)

BARTHOLO. Viha tukehuttaa minut.

KREIVI. Todellakin, herra, nuoren naisen on vaikea...

FIGARO. Niin, nuori nainen ja korkea ikä, sepä vaivaa vanhuksen päätä.

BARTHOLO. Kuinka! kun tapaan heidät verekseltä! Kirottu parturi! Minun tekee kovasti mieli...

FIGARO. Minä menen tieheni, hän on hullu.

KREIVI. Ja minä myöskin; kunniani kautta, hän on hullu.

FIGARO. Hän on hullu, hän on hullu...

(He menevät ulos.)

Neljästoista kohtaus.

(Bartholo, yksin, ajaa keitä takaa.)

BARTHOLO. Minä olen hullu! katalat viettelijät, pirun lähettiläät, jonka työtä te täällä toimitatte ja jonka pitäisi viedä teidät kaikki ... minä olen hullu!... Minä näin heidät niinkuin näen tämän pulpetin ... ja hävyttömästi keskustella minun kanssani!... Ah! ainoastaan Bazil voi selittää minulle tämän asian. Niin, lähettäkäämme häntä hakemaan. Holoo! joku... Ah! minä unhotin, ett'ei minulla ole ketään... Joku naapuri, ensitullut, yhtä kaikki. Tämä voi viedä mieheltä järjen! Tämä voi viedä mieheltä järjen!

(Näytösten välillä näyttämö pimenee, raju-ilman pauhu kuuluu ja orkesteri soittaa entre-actin Rossini'n saman-nimisestä operasta.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Näyttämö on pimeä.

Ensimmäinen kohtaus.

(Bartholo. Don Bazil, paperilyhty kädessä.)

BARTHOLO. Kuinka, Bazil, te ette tunne häntä! Onko se mahdollista, mitä sanotte?

BAZIL. Jos sata kertaa kysytte minulta, annan aina saman vastauksen. Jos hän on antanut teille kreivin kirjeen, on se epäilemättä joku kreivin lähettiläs. Mutta tuohon komeaan lahjaan katsoen, jonka hän antoi minulle, olisi se mahdollista, että se olisi kreivi itse.

BARTHOLO. Mikä todennäköisyys? Mutta, tuon lahjan johdosta, no! minkätähden otitte sen vastaan?

BAZIL. Te näytitte suostuvan; minä en ymmärtänyt siitä mitään; ja semmoisissa tilaisuuksissa, joita on vaikea arvostella, näyttää kultakukkaro minusta aina vastustamattomalta argumentilta. Ja sitten, kuten sananlasku sanoo, mikä kelpaa ottaa...

BARTHOLO. Minä ymmärrän, se kelpaa...

BAZIL. Pitää.

BARTHOLO (hämmästyneenä). Ah! ah!

BAZIL. Niin, minä olen tuolla tavoin laittanut monta pikku sananlaskua vähäisillä muutoksilla: mutta ryhtykäämme itse asiaan; mitä olette päättänyt?

BARTHOLO. Ettekö minun asemassani, Bazil, ponnistaisi kaikkia voimianne, häntä omistaaksenne?

BAZIL. En tosiaankaan, tohtori. Kaikenlaisen tavaran suhteen omistaminen on vähäpätöinen asia; nautitseminen tekee onnelliseksi: minun ajatukseni on, että se, joka nai naisen, joka ei rakasta häntä, hän panee itsensä alttiiksi...