Part 8

Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu, jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oli autio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suuret talot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinen katukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiä ja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hän näki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertä istutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisine lehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaasti hengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievä laupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen, pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänen mielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoi ja ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyys vaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaan minua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämän sijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivät ja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin, keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievän sillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähellään merenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteella orvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.

-- Kas kun ei sammunut! -- sanoi Nikolajev käheästi.

-- Niin -- vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkealla äänellä, joka häntä itseään hämmästytti.

He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentin vallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan; ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri. Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyään hevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyi ja ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin, yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö", ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.

Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle, jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommit lakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, joka tuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.

-- Niinpä, jos hän on kunnon mies -- mutisi akka, -- pardon, teidän jalosukuisuutenne upseeri.

Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustalla taivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin ja yhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään. Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneen hiljaisella äänellä.

-- Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä. Mokomaankin paikkaan vielä kiire.

-- No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, -- vastasi Volodja, toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet oli vallannut.

-- Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka on vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina aikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei muuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa sellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua. Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä -- saat lukea kaikki rukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti -- lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin pirstaleeseen. -- Sellaista se on, -- jatkoi Nikolajev -- on käsketty saattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin totella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät ajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta... Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin Nikolajev saa siitä vastata.

Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli ääneti ja huokaili.

-- Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi hän äkkiä: -- kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.

Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut takanaan Nikolajevin huokauksia.

Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä yksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä tuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi keskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui päähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohan todellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri... tällaistako onkin kuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella nautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Ja todellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä lumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön asuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.

XII.

Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, oli pienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta. Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeä kynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hän lähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoi hänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisen peilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja, rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.

Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies -- vääpeli -- hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarin sodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunut sinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri, ajettunut poski siteessä.

-- Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II:nen, komennettu 5:een keveään patteriin, -- puhui Volodja ulkoa opettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasi kuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.

Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypisteli saksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoi äänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla, niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vain silloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.

Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälaki melkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävät ruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet ja hyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisesti ja hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesi mikä hän oli miehiään.

-- Niin -- sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: -- tykistöhevosille täytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovin laihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?

-- Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkin kaurat hiukan halvempia, -- vastasi vääpeli, seisoen asennossa, vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaa keskustelua. -- Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk, kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, että meidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä -- kuuluvat olevan huokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?

-- Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. -- Ja patterin päällikkö rupesi uudelleen kävelemään lattialla. -- Mutta missä teidän matkatavaranne ovat? -- kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.

Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannut Volodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa oli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaan ainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinyt hänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämillään että tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannut toimittaa ne hänelle huomenna.

Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyi vääpeliltä.

-- Mihin sijottaisimme vänrikin?

-- Vänrikinkö? -- sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmän hämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuin näkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" -- Kyllähän alakertaan, teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänen jalosukuisuutensa, -- jatkoi hän, hetken tuumittuaan: -- nyt on alikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa on tyhjänä.

-- Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? -- kysyi patterinpäällikkö. -- Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.

Volodja nousi ja kumarsi.

-- Ettekö halua teetä? -- kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessa ovelle. -- Voidaan panna samovaari kiehumaan.

Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alas tyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekä rautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkui punapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.

Volodja luuli häntä sotamieheksi.

-- Pjotr Nikolaitsh! -- sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaa olkapäästä. -- Tähän tulee vänrikki nukkumaan... Tämä on meidän junkkarimme, -- lisäsi hän vänrikille.

-- Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! -- sanoi Volodja, mutta junkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvin tyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen ja lähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.

-- Ei se mitään tee, makaan pihalla, -- mutisi hän.

XIII.

Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen tunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut hänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä ja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi vuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta, joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet siihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä kuului patterinpäällikön askeleet.

"Vaan jos lentääkin -- ajatteli hän -- niin tappaa ensin nuo tuolla ylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatus rauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähän jos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaiset tunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousi uudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa. Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon. Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaa asetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!" tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaa ylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyi jälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloin päivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan, samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunan tärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinään milloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita, joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoo hänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taas äitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi, kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä -- ja taas hänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen, välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, teki ristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessa opetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleen ilahuttavan lohdullisen tunteen.

"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin, Jumala, -- ajatteli hän, -- tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaan urhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin anna sitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksa kantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinun tahtosi."

Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta, kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hän vielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnetta kesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvan pommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.

Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat, vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksen rukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi, jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta -- kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjön ristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaan sotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaalla lattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansa palkintoa kaikista kärsimyksistään.

XIV.

Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen ja lähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.

-- Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi sotamies.

-- Miksikä niin?

-- On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkin tänne päin, -- sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvan äänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.

Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskellä katua.

Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samat voihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit, rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaan Sevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vielä synkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissa entistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsi Kushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan, entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla on raskaan odotuksen ja väsymyksen leima.

Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluu P:n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanian päällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneena kolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksi valaisevat -- kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.

-- Missä on rykmentinpäällikkö? -- kysyi Kozeljtsov.

-- Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! -- vastasi avulias sotamies. -- Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.

Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovin pieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänen takanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.

-- Saanko mennä?

-- Ilmotan heti, -- ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntä puheli oven takana.

-- Jos Preussi pysyy puolueettomana, -- sanoi toinen ääni: -- niin silloin Itävaltakin...

-- Mitä Itävallasta, -- virkkoi toinen, -- kun slaavilaiset maat... no, pyydä sisään.

Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Se hämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä oli varjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suuri kultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainen lamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri, toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istui keskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. Vaikka Kozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoin rikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan, joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa, everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.

"Kummallista, -- ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, -- vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy jo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan rykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän, kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko viikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään ja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt! silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka olenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko pois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi vain olla minun paikallani!"

-- Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, -- virkkoi eversti katsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.

-- Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan umpeen.

-- Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, -- sanoi eversti, vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. -- Te voitte kuitenkin hoitaa virkanne?

-- Kyllä, varmasti.

-- No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen yhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.

-- Ymmärrän.

-- Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni, -- lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella huomauttaen, että audienssi oli loppunut.

Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain itsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut tukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin -- ei rykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko ympäristöönsä hän oli tyytymätön.

XV.

Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimään komppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopista tehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hän sivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikki tuo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänelle hyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsa kolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missään liikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissä muistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuin kiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetyt pari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tutut paikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vasten kuudennen vallinsarven puolelle.

Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseen salalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan. Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se oli sisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisella puolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies piteli toisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästä puolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oli aapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:

"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja..."

-- Niistäkäähän kynttilää! -- sanoi eräs ääni.

-- Mainio kirja. -- Jumala... minun... -- jatkoi lukija.

Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivat liikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyyden jälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästä ryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollut missään tilaa, tuli upseerin luo.

-- Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?

-- Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne -- vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin. -- Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidän jalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitä ikävöineet.

Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.

Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikkö on tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh", j.n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tuli kädestä tervehtimään.

-- Päivää Obantshuk! -- sanoi Kozeljtsov: -- yhä elossa ja eheänä? -- Hyvää päivää, pojat! -- sanoi hän sitten ääntään korottaen.

-- Terveyttä toivotamme!--jyrähti salalinnotuksessa.

-- Mitä kuuluu, pojat?

-- Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on voiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta avoimelle kentälle ei vain tule.

-- Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä kentällekin, pojat! -- sanoi Kozeljtsov -- enhän minä ensi kertaa teidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.

-- Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut äänet.

-- Näes kun on rohkea -- virkkoi taas ääni.

-- Rohkea kuin pahuus! -- sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin komppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se ollut mitään kerskailua eikä valetta.

Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille upseeritoveriensa luo.

XVI.

Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-, tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat puhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla, toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat holvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat portteria ja pelasivat korttia.

-- Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!... Miten on haavasi laita? -- kuului eri tahoilta. -- Täälläkin huomasi, että hänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.

Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan joukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat. Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen upseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat viikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan, sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja huolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, -- tahtoen vain näyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä nojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani peliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli kyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti hymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti hän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti rahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää ollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä upseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä kädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen, laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti aina.

Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.

-- Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, -- sanoi pankinpitäjä: -- arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.

-- Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin menemään kaupungissa.

-- Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne Simferopolissa jonkun kustannuksella.

-- Toden totta, hyvin vähän, -- sanoi Kozeljtsov, mutta halusi nähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja otti vanhat kortit käteensä.

-- Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin joskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.

Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja muutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.

Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataa ruplaa.

-- Ei näy vetelevän, -- virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.

-- Suvaitkaapa hommata rahat tänne, -- sanoi pankinpitäjä katsoen häneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.

-- Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseeri nousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.

-- Hm! -- mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaan ja vasempaan jakoi kortit. -- Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, -- sanoi hän ja pani pois kortit: -- minä olen saanut kyllikseni. Ei tämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, -- lisäsi hän: -- me pelaamme puhtaalla rahalla emmekä velaksi.

-- Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.