Part 7

-- Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa, niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänen kanssaan huomenna.

Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähän vapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.

-- Tuossa on minun rahani, -- sanoi hän. -- Paljonko olet velkaa?

Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivan totta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varalta hihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnasta kajoamatta.

Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokerista yhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi ne hänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelata preferanssia, kun ei rahaa ole.

-- Millä sinä pelasit?

Nuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänen rehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeä teon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin ja loukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivät herkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, ettei hän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä, joka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.

VII.

Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanut sillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista, rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä, joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset, vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisesti äänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.

"Miksikä hän loukkasi minua -- ajatteli nuorempi, -- eikö hän olisi voinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minä olen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin että kyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahden olisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään, molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, ei kovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori... myöskin reipas poika... Viikon perästä olisin kaikille voinut todistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvot käyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät jo siihen mennessä melkolailla kasvaa, -- ja hän nipisti ylähuulestaan esiinpistävää haiventa. -- Ehkä jo tänään pääsemme perille ja heti joudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen ja hyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremmin kuin muut. Haluaisinpa tietää -- jatkoi hän, -- tunkeeko hän minut tahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee että minun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemme perille, -- mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaa vasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaa asentoaan, -- ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, veli komppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaiset kimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkin ne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla ole pelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekka kädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssa rupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksen väliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni. Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen. Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselen häntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme! Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, -- sanon, -- ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinen tai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvät jälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itse Pelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisen kerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan. Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitä tahdon. Sanon, etten tahdo mitään, -- kunhan minut vain viedään veljeni luo -- että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan ja asetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain: 'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivat isänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet... Jumala teille anteeksi antakoon!' ja kuolen."

Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.

-- Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? -- kysyi hän äkkiä veljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.

-- En ole, en kertaakaan, -- vastasi vanhempi, -- meidän rykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan, minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei ole ollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!

Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välit veljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.

-- Ethän ole vihainen minulle, Misha? -- sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Mistä?

-- Ei mistään, niin... siitä mitä oli... ei mitään.

-- En ollenkaan, -- vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden häntä polveen.

-- Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.

Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat nousseet hänen silmiinsä.

VIII.

-- Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? -- kysyi nuorempi veli, kun he olivat päässeet mäen päälle.

Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana siintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit, vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat, sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta, kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka kirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.

Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli niin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa ja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo puolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina siihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin kuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin asemapaikoista.

Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua uutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat muodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista tammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.

Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa isolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen pöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä oli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin puhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten kanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja tutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja oli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine pöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on tapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta lehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille ja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin muodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman, amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota peitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny ja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen, kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut rasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine, punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon oli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta, kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat kortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin johdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli tarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa teltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin ennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa ulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli vain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen pienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria) ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin paljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin kärpännahkatohveleihin.

-- Onpas siinä rahaa! -- sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan lehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät setelitukkuun: -- etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij Mihailitsh!

Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti nousematta istualtaan.

-- Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra... Vaan kuka teillä on mukananne? -- kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli hänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.

-- Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä tiedustelemaan missä rykmentti on.

-- Istukaa, hyvät herrat, -- sanoi hän nousten, ja kääntämättä huomiota vieraisiin lähti telttaan. -- Haluatteko jotain juotavaa, portteria ehkä? -- sanoi hän.

-- Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!

Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen huolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli hänelle osotti.

"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat: varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajatteli hän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.

-- Niin, missähän meidän rykmenttimme on? -- kysyi vanhempi veli, korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.

-- Mitä?

Hän toisti kysymyksensä.

-- Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirrytty viidennelle vallinsarvelle.

-- Todellako?

-- Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hän paljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? -- sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.

-- Olkoon menneeksi, juon kyllä, -- sanoi Kozeljtsov.

-- Entäs te, Osip Ignatjevitsh? -- jatkoi teltasta kuuluva ääni, nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.

-- Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.

-- Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, -- vastasi laiska, kimeä ääni.

-- No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseeri tuli takaisin vieraiden luo.

-- Anna simferopolilaista portteria! -- huusi hän. Palvelija, jonka kasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja sysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.

Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut jotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja sieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu yönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän punoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin huomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.

-- Antakaapas minullekin lasillinen! -- sanoi hän istuen pöydän ääreen. -- Pietaristako tulette, nuori mies? -- sanoi hän ystävällisesti puhutellen Volodjaa.

-- Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.

-- Omastako pyynnöstänne?

-- Niin.

-- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! -- jatkoi asioitsija. -- Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään Pietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä kirotusta elämästä.

-- Miksikä se teistä niin huonoa on? -- kysyi vanhempi Kozeljtsov häneltä; -- mikäs teidän täällä on eläessä!

Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.

-- Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu -- jatkoi hän, kääntyen Volodjan puoleen. -- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en tosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä, niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä raajarikoksi koko elämäkseen?

-- Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! -- puuttui vanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.

-- Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! -- sanoi ylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, joka tällöin myöskin rupesi nauramaan. -- Virittäkääpäs tuo soittamaan "Luciaa": me kuuntelemme, -- sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: -- siitä minä pidän.

-- Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? -- kysyi Volodja veljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivät jatkamaan matkaa Sevastopoliin.

-- Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa en voi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.

IX.

Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuin ahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurelle merenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanut nähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielä tuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosali parkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusi univormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessa oli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä oli kutsunut heitä lapsikseen -- kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oli aivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.

-- Kas niin, nyt ollaan perillä! -- sanoi vanhempi veli, hypäten rattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. -- Jos meidät lasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinä jäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini -- tiedustelen, missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.

-- Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, -- sanoi Volodja. -- Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua. Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.

-- On parempi, ettet mene.

-- Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka...

-- Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot...

Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien pommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä. Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät pimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset ja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä voimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää kuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi mereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle. Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti kiväärillä käteen ja huusi:

-- Kuka siellä?

-- Sotamies.

-- On kielletty päästämästä!

-- Kuinka niin? meidän täytyy päästä.

-- Kysykää upseerilta.

Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää menemään.

-- Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa! -- huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita ahtautui sillalle.

Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.

-- Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit -- se on varma.

-- Hei pojat -- sanoi toinen ääni: -- kun pääset Severnajan puolelle, niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämä kerrassaan.

-- Puhut joutavia! -- sanoi edellinen: -- joku päivä sitten lensi tuohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että...

Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivät kuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, joka paikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunut heikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkeja vastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineet siltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä musteneva meri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaasta sinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivat vihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivan hämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyi höyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin. Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottuja vallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä ja laivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtona murtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräs mies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolin yläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemmin jymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aalto huuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksi sotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiä kuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevat kuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoa pärskähyttäen vinkuen veteen.

-- Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensa vanhemman Kozeljtsovin eteen: -- no, oletteko jo ihan toipunut?

-- Kuten näette. Minne teillä on matka?

-- Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentin ajutantti... odotamme rynnäkköä joka hetki.

-- Mutta missä Martsov on?

-- Eilen jalka ruhjoutui... kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui... Kuinka, tunnetteko hänet?

-- Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?

-- On, tuli M:n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: siellä on meikäläisiä -- neuvovat kyllä teitä.

-- No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?

-- Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ette tunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, ei musiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nyt käynyt... Hyvästi!

Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.

Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuula tai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän. Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojen äkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs, ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivät koskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden -- että hänen pitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauas pois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistä kääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän, säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunki saappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.

Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.

"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä -- minä? Hyvä Jumala, armahda minua!" sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.

-- No, mennään, Volodja! -- sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaat olivat ajaneet sillalle. -- Näitkö pommin?

Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneita ja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisella puolella ei kukaan heitä pidättänyt.

Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja ääneti kuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevien pirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikalle patteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää, että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oli Korabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennä yöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltä huomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaan pitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin sitomispaikalle.

X.

Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuilla telttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnä kamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksi laupeudensisarta.

Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen ja ankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoi käskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinen oli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö, jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomasti valkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemman rinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.

Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä Martsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.

-- Hän on kai P:n rykmentistä? kysyi vanhempi. -- Onko hän teidän sukulaisenne?

-- Ei, vaan toverini.

-- Saattakaa te heitä, -- sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: -- tänne näin -- ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.

-- Mennään... mitä sinä katselet! -- sanoi Kozeljtsov Volodjalle, joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijotti haavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. -- Mennään.

Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen ja toisti lakkaamatta:

-- Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!

-- Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, -- virkkoi sisar Kozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astui heidän perässään pitkin käytävää.

-- Vastikään on tullut.

Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "Hyvä Jumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hän epätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasi selällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsä alla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin sillä joka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalka pistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niin näkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.

-- No, miten on laitanne? -- kysyi sisar, kohottaen ohuilla, hennoilla käsillään -- sormessa Volodja huomasi kultasormuksen -- hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. -- Toverinne tulivat teitä tervehtimään.

-- Tuskia on tietysti -- sanoi hän kiukkuisesti. -- Antaa olla, nyt on hyvä, -- varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. -- Päivää! Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi... -- virkkoi hän Kozeljtsoville. -- Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, -- sanoi hän, kun tämä oli sanonut nimensä. -- Mehän olemme asuneet yhdessä, -- lisäsi hän, vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.

-- Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.

-- Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen -- sanoi hän, otsa rypyssä. -- Voi, kuinka tuskallista!... Parempi olisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.

Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaan peitti kasvonsa käsillään.

-- Hänet täytyy jättää rauhaan, -- kuiskasi sisar kyynelsilmin: -- hänen tilansa on hyvin huono.

Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennelle vallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaan virkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.

-- En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, -- sanoi vanhempi. -- Vaan voihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin ja tulen huomenna luoksesi.

Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.

XI.