Part 6

Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki päällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia nykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen päällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli saattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman tukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli tukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet ja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä -- hoikennusta keskivälissä vartaloa -- ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan; päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka olivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet kauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut rypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet kasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen silmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat; viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa ja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän vanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin pirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä, ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän matkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili jossain siellä mistä kuului laukauksia, -- mutta Sevastopolissa, Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut keltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun vuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään, taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin värisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat nopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys, jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas kaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun myrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata. Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä hirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan päästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko venäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja Sevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä sairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin päällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja parrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston nostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen ja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa, upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat hänen ohitsensa.

-- Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies -- sanoi tensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka täpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.

Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki päässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa. Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri asennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan päällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha ja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin, vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain raappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden pohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni rattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot heiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja jonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat laidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti nukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.

-- Dolzhnikov! -- huusi hän.

-- Minä-ä! -- vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin päästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin parisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.

-- Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset tihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.

-- Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! -- virkkoi hän samalla katkonaisella bassoäänellä.

-- Missä rykmentti nyt majailee?

-- Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän jalosukuisuutenne.

-- Mihin?

-- En tiedä... varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne! Nyt, teidän jalosukuisuutenne, -- lisäsi hän ääntään venyttäen ja pannen lakin päähänsä: -- jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan, yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on temmellys -- että auta armias, niin jotta...

Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen kasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen ilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.

Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään tusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain siksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja toisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän oli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin sujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita, mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta huomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka, vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli sellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa oli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten kehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt muuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja että itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä: hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili itseään.

-- Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä _moskova_[34] lavertelee! -- mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen raskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden kuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä pommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. -- _Naurettava tuo moskova_... Aja, Nikolajev! annahan mennä... Oletko nukkunut! -- lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten sinellinsä liepeitä.

Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat vierivät ravia eteenpäin.

-- Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt... eteenpäin, -- virkkoi upseeri.

II.

Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen sortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja tykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli kasaantunut tielle.

Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä tien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.

-- Kauasko on matka, maamies? -- virkkoi heistä muuan leipää purren sotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.

-- Komppaniaan menemme, -- vastasi sotamies vilkaisten syrjään arbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. -- Me olimme näetsen, kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en tiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että meikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös ole kuulleet, hyvät herrat?

-- Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, -- virkkoi toinen, vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa, valkoista arbuusia. -- Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän tienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!

-- Mitä niin, hyvät herrat?

-- Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää missään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!

Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.

Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti kielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta panematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan sotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.

-- Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! -- sanoi hän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.

-- Elähän, odottelisit ennemmin! -- virkkoi vakuuttavasti arbuusin kaivelija.

-- Yhtä kaikki! -- jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä rykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.

III.

Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinen henkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies, katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvän upseerin kanssa.

-- Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa! kenraalitkin odottavat, herra hyvä! -- puheli katsastusmies, tahtoen puhua pisteliäästi matkaa tekeville: -- en minä ainakaan rupea teille valjaisiin.

-- Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerran ei ole!... Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? -- kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäen teitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kyllä päinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.

-- Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, -- puheli kangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, -- emme me oman huvimme vuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidät on kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille. Sitäpaitsi, tämähän on... tarkotan -- te ette kunnioita upseerinkutsumusta.

-- Aina te sotkette! -- keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: -- te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nyt hän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! -- kuulettekos?

-- Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?... Katsastusmies vaikeni hieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoen puhumaan.

-- Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitäs teette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastui toivoa)... antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun -- niin ei minua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuin jään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla ei ole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eivät hevoset ole heinän rivettäkään nähneet.

Ja katsastusmies katosi portista.

Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.

-- Kas niin! -- virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti, vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: -- olemme jo matkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää -- kyllä ennätämme perille.

Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja, että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihin istuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesi tekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydän ympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertynein kuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istui pääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainen takki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeria virui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään alla sohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistia kädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria, toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli ja laukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitä kuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, poltti sikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaan kuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Ei heidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinen tyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalin läheisiin väleihin -- tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina sen peittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori ja saksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvalla makaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielä nelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivat matkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänyt kaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hän rupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kuten hän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneet upseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat, että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulusta eräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissa taas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikki vastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, jos hänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istui pankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerina ei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä luki molemmat upseerit.

IV.

-- On se kuitenkin aika kiusallista, -- puhui muuan nuorista upseereista, -- olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties nyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.

Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka karkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni tuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu oikein paikalleen.

Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.

-- Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, -- virkkoi hän.

Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja, joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen teen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen ryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni paljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että mitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan: "kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin kyllä tehdä, jos vaan tahdon."

-- Kuinkas nyt päätetään, -- virkkoi taas nuori upseeri kaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: -- jäädäänkö tänne yöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?

Toveri kieltäytyi lähtemästä.

-- Ajatelkaahan, kapteeni, -- jatkoi teetä jakeleva, kääntyen kädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä oli pudottanut, -- meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliita Sevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.

-- Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?

-- Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistä yhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? -- lisäsi hän kääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.

-- Ei, jos hevonen on nuori, -- sanoi Kozeljtsov.

-- Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis... tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin sen olevan aika elukan.

-- Mistä upseerikoulusta tulette? -- kysyi Kozeljtsov, joka halusi tietoja veljestään.

-- Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä ja me matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, -- kertoi puhelias upseeri: -- me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat: toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkin Odessassa.

-- Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? -- kysyi Kozeljtsov.

-- Eivät tiedä... Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassa ja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä... ajatelkaahan kuinka epämiellyttävää... Suvaitsetteko valmiin paperossin, -- sanoi hän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiin sikarikotelonsa.

Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.

-- Tulettehan tekin Sevastopolista? -- jatkoi hän.

-- Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa ajattelimme teitä, kaikkia sankareja! -- sanoi hän, kääntyen Kozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.

-- Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? -- kysyi luutnantti.

-- Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen ja hankimme kaikki mitä tarvitaan -- spriillä kiehuvan kahvipannun sekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, -- niin meiltä on rahat ihan lopussa, -- sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti toveriinsa: -- niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme tiedä mitä on tehtävä.

-- Ettekös saanet muuttorahoja? -- kysyi Kozeljtsov.

-- Emme, -- vastasi hän kuiskaten: -- meille kyllä luvattiin täällä antaa.

-- Mutta onhan teillä todistus?

-- Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi Moskovassa eräs senaattori -- hän on minun setäni -- kun olin hänen luonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle antanut. Annetaan kai siis siellä?

-- Kyllä varmaan annetaan.

-- Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, -- virkkoi hän tavalla, joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa asiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut niin ketään.

V.

-- Kuka on tilannut juurikassoppaa? -- toitotti jotakuinkin likainen emäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseen liemimaljaa kantaen.

Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivät ravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.

-- Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, -- virkkoi nuo upseeri: -- täytyy hänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvalla nukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.

Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinen nuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyi keskelle lattiaa.

-- Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, -- sanoi hän tohtorille, jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.

Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.

-- Etkö tunne? -- sanoi hän hymyillen.

-- A a-a! -- huudahti nuorempi veli: -- sepä ihmeellistä! -- ja rupesi suutelemaan veljeään.

He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänyt päähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?

-- Kas niin, sepä oli hauska, -- virkkoi vanhempi, tarkastellen veljeä. -- Mennään portaille juttelemaan.

-- Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä... syö sinä, Federson! -- virkkoi hän toverilleen.

-- Vaan tahdoithan sinä syödä.

-- En tahdo mitään.

Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä, kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut mitään.

Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt syntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi ollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.

-- Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee vielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan täällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista kenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!

-- Oletpas sinä veitikka! -- virkkoi veli hymyillen.

-- Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, -- sanoi nuorempi hymyillen ja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin hävettävää: -- kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin päästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa, kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla sinunkin kanssasi, -- lisäsi hän vielä ujommin.

-- Sinäpäs olet lystikäs, -- sanoi vanhempi veli, ottaen esiin paperossikotelon ja häneen katsomatta. -- Vahinko vaan, ettemme saa olla yhdessä.

-- Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? -- kysäsi äkkiä nuorempi.

-- Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään. Itse tulet kokemaan.

-- Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan Sevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.

-- Jumala ties.

-- Se vaan on kiusallista... Ajatteleppas mikä paha onni: meiltä varastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minun huopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun en tiedä kuinka voin esiintyä.

Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen, muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinutta orjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea ja suortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellä vaalea hiustupsu -- onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat. Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreili sielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuin veljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkin siitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haivenia rupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotka usein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat. Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään, jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä, nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissään oli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanut häntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katseli häntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi; mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen, ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa, tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsi paremmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun, sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin asti vain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista ja oli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talosta Moskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.

VI.

Puheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähän yhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauan aikaa ääneti.

-- Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, -- virkkoi vanhempi.

Nuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.

-- Suoraanko Sevastopoliin mennään? -- kysyi hän hetken vaiti oltuaan.

-- Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kai kokoon.

-- Mainiota! lähdetään heti paikalla, -- virkkoi nuorempi huoaten ja meni sisään.

Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneena ja rupesi miettimään:

"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen... kauheata! Vaan samantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythän on edes veli kanssani..."

Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuu kärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikään sattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästi vaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara oli lähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän meni sisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin, niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. Nuorempi Kozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P:n kanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.

-- Heti, heti tulen! -- virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. -- Varrohan siellä hieman, ole hyvä.

Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoaten veljensä luo.

-- Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoi hän.

-- Mitä loruja! Mikset?

-- Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaa ja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit. Kovin häpeällistä!

Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.

-- Paljonko olet velkaa? -- kysyi hän tähystellen kulmainsa alta veljeään.

-- Paljonko... ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän on kolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut aina hänen... niin etten tiedä... ja preferanssiakin olemme pelanneet... minä jäin hänelle vähän velkaa.

-- Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minua tavannut? -- sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.