Part 5
Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui hänen mieleensä -- vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne -- kuoleman odotus -- ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", -- tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä. Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui kyljelleen.
"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin. "Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan. Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, -- ja hän oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet tappanut siihen paikkaan.
XIII.
Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! -- Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, -- ajatteli hän samalla, -- ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla) ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui tunnottomana selälleen maahan.
Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa heikommaksi. "Henki erkanee", -- ajatteli hän -- "mitenkähän _siellä_ on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua kummastuttaa", -- mietiskeli hän, -- "että kuollessani niin selvästi kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."
-- Tuokaa paarit... hei... kapteeni on kaatunut! -- kuului hänen päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin äänen.
Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan; näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan toisessa maailmassa.
Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti valmistautunut muuttamaan _sinne_, että palaaminen todellisuuteen pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo siitä, että oli elossa, ja kolmas -- halu mitä pikimmin päästä pois vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä kainalosta ja talutti sitomispaikalle.
"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" -- ajatteli alikapteeni hieman toivuttuaan. -- "Velvollisuuteni on jäädä komppaniaani eikä lähteä ennen muita, -- varsinkin kun komppaniakin pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.
-- Ei tarvitse, veliseni, -- sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin käsivarresta: -- en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.
Ja hän kääntyi takaisin.
-- Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi Ignatjev, -- noin ensituimaan vain tuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä myllerryksessä... totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.
Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan noudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut, kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla. "Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni, ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin komppaniaansa.
-- Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? -- kysyi hän, kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.
-- En tiedä... taitaa olla kaatunut, -- vastasi vänrikki vastahakoisesti.
-- Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä matkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?
-- Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!
-- No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, -- sanoi Mihailov suuttuneena: -- kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä; ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt ottaa.
-- Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! -- sanoi vänrikki. -- Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa voisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia singahuttelemaan, -- lisäsi hän.
Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli ruvennut kauheasti pakottamaan.
-- Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on hengissä, -- sanoi Mihailov. -- Se on meidän _velvollisuutemme_, Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanitsh ei vastannut.
"Sellaista se on kun ei ottanut silloin -- nyt täytyy lähettää sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.
-- Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on haavottuneena tuolla kaivannossa, -- sanoi hän hillityllä äänellä ja käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen oli sotamiehille, -- ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.
"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, _eikä_ siis _maksa vaivaa_ panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja otan selvän, onko hän elossa. Se on minun _velvollisuuteni_", sanoi Mihailov itsekseen.
-- Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, -- sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä, toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi saartokaivantoa pitkin.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon _melkein_, sillä tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.
"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.
XIV.
Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntia sitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiä toiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteesta kimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannon välissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä, kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, vääntelihe ja voihki -- toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toiset paareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamalla lattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyi sarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkea sumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamurusko hehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellä taivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihana aurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.
XV.
Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, ja upseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taas huolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkin kukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.
Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässä paviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kuten tällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itse taistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensä oli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäivän tappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaan koska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivan läheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka he katsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstin mielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taisteluja saanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet joka kerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikein on kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan uhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushovilta tai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainen meistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaan taistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen tai kolmanneksen korotuksen palkkaansa.
-- Ei, suokaa anteeksi, -- sanoi eversti: -- ensin alkoi vasemmalla siivellä. _Minä olin siellä itse_.
-- Saattaa niin olla, -- vastasi Kalugin: -- _minä olin enimmäkseen oikealla; kävin siellä kaksi kertaa_, _ensimmäisellä kerralla etsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellä vasta kuuma oli_.
-- Niin, Kaluginhan sen tietää -- virkkoi ruhtinas Galjtsin everstille. -- Kuulehan, V. kertoi minulle tänään -- että sinä olit ollut aika urho...
-- Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, -- sanoi eversti -- _minun rykmentistäni_ kaatui _neljäsataa miestä_. Ihme on, _että minä pääsin sieltä hengissä_.
Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessa päässä bulevardia heitä vastaan.
-- Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.
-- Olen hiukan, kivi sattui päähäni, -- vastasi Mihailov.
-- _Est-ce que le pavillon est baissé deja?_[8] kysyi ruhtinas Galjtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.
-- _Non, pas encore_[9] -- vastasi Mihailov, jota halutti näyttää että hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.
-- Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? -- sanoi Galjtsin puhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen -- kuten alikapteenista tuntui -- että teidän on varmaankin vaikea puhua ranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti... minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas niinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita herroja -- toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta -- istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa paperossia.
Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa mukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien kanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: _s'il n'avait pas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient été reprises_,[10] ja kuinka hän oli vastannut: _monsieur! je ne dis pas non, pour ne pas vous donner un dementi_,[11] ja kuinka mainiosti se oli sanottu j.n.e.
Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä, ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä kyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin kovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt edestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta ranskalaisilta: _de quel régiment êtes vous?_ Hän sai vastauksen -- eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle puolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata että tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa persoonassa: "_Il vient regarder nos travaux ce sacré_..." sanoi hän, jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti kotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt lateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi kovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä tykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä naisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt, iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä joku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän ruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.
XVI.
Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle on nostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossa viruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottuja ruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhaju täyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinut väkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen ja hyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevat keskenään.
Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerin ympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuen ranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.
-- E sesii purkuaa se uazoo liee?[12] -- kysyi hän.
-- _Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur, qui porte l'aigle imperial_.[13]
-- E vu de la gard?[14]
-- _Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne_.[15]
-- E sesii u ashtee?[16] -- kysyy upseeri, osottaen ranskalaisen keltaista puista paperossin imuketta.
-- _A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme_.[17]
-- Zholii,[18] -- sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensa vähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan, joita taitaa.
-- _Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cette rencontre, vous m'obligerez_.[19]
Ja kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeen upseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikki läsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvin tyytyväisiltä ja hymyilevät.
Tuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla ja toisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin, uteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiselta tulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää ja karistaa tulen venäläisen piippuun.
-- Tupakka _bun!_ -- virkkoi punapaitainen sotamies -- ja katselijat hymyilevät.
-- _Oui, bon tabac, tabac turc_ -- sanoo ranskalainen: _et chèz vous autres, tabac -- russe? bon?_[20] -- rus -- bun, -- sanoo punapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen. -- _Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee!_[21] -- puhuu edelleen punapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa ja taputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.
-- _Ils ne sont pas jolis ces b...de Russes_,[22] -- sanoo eräs zuavi ranskalaisten joukosta.
-- _De quoi de ce qu'ils rient donc?_[23] -- kysyy toinen, tumma sotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.
-- Kaftan bun[24] -- sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavin kirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.
-- _Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom!_[25] -- huutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavan tyytymättöminä.
Vaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinen ratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästä _comte Sazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur_,[26] -- puhuu yksipolettinen ranskalainen upseeri -- _c'est un de ces vrais comtes russes, comme nous les aimons_.[27]
-- _Il y a un Sazonov, que j'ai connu_ -- sanoo ratsu-upseeri, -- _mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun de votre âge à peu prés_.[28]
-- _Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir ce cher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mes compliments. -- Capitaine Latour_,[29] -- sanoo hän kumartaen.
-- _N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Ça chauffait cette nuit, n'est-ce pas?_[30] -- kysyy ratsu-upseeri, tahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.
-- _Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats, quels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec des gaillards comme eux_.[31]
-- _Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied non plus_,[32] -- sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansa hyvin miellyttävä.
Vaan jo riittää.
Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jolla on vanha -- kenties isänsä -- lakki päässä, jalassa paljaat kengät ja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja joka ilmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossa tylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita ja poiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson. Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsä tuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasan ääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntä likinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä ja koskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsi hieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin. Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen. Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkä jalat kantavat linnotukselle päin.
Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput, kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseen mereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissa säteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaan ja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa ylevää rakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivät katsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksesta polvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisen sydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen, ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovat valkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet, taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.
Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Mutta raskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkään puhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia, jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavat käydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, joka sekotettuna pilaa viinin.
Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä, jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovat hyviä ja kaikki ovat pahoja.
Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkien tekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminen Praskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen ja isänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta ja periaatteita vailla oleva lapsi, -- voi olla kertomuksen konnana eikä sankarina.
Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jota olen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut, on ja tulee olemaan yhtä kaunis -- on totuus.
Sevastopoli elokuulla 1855.
I.
Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa Sevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä, käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit (sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja jotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä kuormarattaita korineen).